Seurakunnan paimenet ja eläköityminen

Erilaisten uskonyhteisöjen keskuudessa seurakunnan paimenten eläköityminen on yhä yleisempää. Kun tutkimme asiaa Jumalan sanan totuuden valossa, niin yksikään Jumalan kutsuma ja varustama paimen ei voi jäädä eläkkeelle paimenuudesta täytettyään 63-65 vuotta sen perusteella, että hän on palvellut ("tehnyt töitä") paimenena, niin pitkään että hän voi jäädä eläkkeelle ja vetäytyä syrjään paimenuudesta. Elämme seurakunnan ennallistamisen ajassa ja tämäkin asia on tärkeä ymmärtää Raamatun sanan valossa oikein, eikä antaa maailman sekoittaa ja eksyttää uskovia pois totuudesta. En kirjoita tätä kirjoitusta siksi, että nokkisin ja löisin muita ja tietäisin kaikki, vaan tuon esille sen miten uskon ja ymmärrän Raamatun opettavan paimenuudesta, ymmärtäen oman vajavaisuuteni. Tämä on todella tärkeä asia, sillä seurakunnan paimenuus määrittää sen miten ja mitä seurakunnassa tehdään. Jos paimenuus on Raamatun sanan mukaista, niin silloin hedelmä on Raamatun sanan totuuden mittapuun mukaan hyvää. Jos paimenuus on ihmiskäskyjä sekä sekoittunut maallisiin käytäntöihin, niin silloin hedelmä on huonoa. Tämä on todella tärkeä asia. Tutki ja koettele kirjoitukseni Raamatun sanan valossa rukouksen kera.

Apt 20:
17 ¶ Mutta Miletosta hän lähetti sanan Efesoon ja kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat.
............................
28 Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut.

Raamattu opettaa Pyhän Hengen valitsimien vanhempien (ryhmä miehiä) olevan kaikki yhdessä paikkakuntansa seurakunnan paimenia ja kaitsijoita, joiden tulee yhdessä paimentaa Herran seurakuntaa. Kun Pyhä Henki on valinnut, kutsunut ja armoittanut vanhimmat, eli paimenet palvelutehtävään paimentamaan Herran seurakuntaa, niin kutsu on elinikäinen, josta ei voi jäädä eläkkeelle, koska ei ole kyse ammatinharjoittamisesta eikä ammatillisesta virkasuhteesta, vaan elinikäisestä palvelutehtävästä Jumalan seurakunnassa. Paimenuus on sillä tavalla elinikäinen palvelutehtävä, että siinä voi palvella niin pitkään kun on terveyttä käydä seurakunnassa sekä on kykenevä hoitamaan paimenen tehtäviä. Silloin kun ihminen vanhetessaan (tai nuorempanakin) sairastuu ja on kykenemätön käymään seurakunnassa ja hoitamaan vanhuuden heikkouden (tai sairauden) takia paimenuutta, niin vasta silloin on hyväksyttävää luopua siitä missä ei voi enää palvella niin kuin palvella tulisi. Niin kauan kuin on kykenevä palvelemaan ja toimittamaan Herran antamia palvelutehtäviä, vaikka olisi jo paljon ikääkin, niin silloin siinä tulisi niin kauan toimia ja palvella.

Jumalan valitsemat ja voitelemat paimenet ovat yleensä juuri parhaimmillaan 63-65 vuoden isässä ja sitäkin vanhempina ja minusta se on perin outoa, että kun uskova on kypsimmillään Jumalan antamassa palvelutehtävässä, niin hän jää siitä pois ja jää nauttimaan eläkepäivistä. Jos ja kun terveyttä riittää, niin emme saa luovuttaa sitä vastuuta muille, jonka Jumala on antanut meille muiden palvelemista varten ja Herran työn eteenpäin viemiseksi. Jos uskova ihminen saa Jumalalta armoituksen paimenuuteen ja luovuttaa sen pois tullessaan 63-65 vuoden ikään, niin minusta voi aivan hyvin sanoa sitä eksymykseksi pois Jumalan antamasta palvelutehtävästä. Raamatullinen ja Jumalan antama paimenuus ei ole ammattinimike tai maallinen virka, vaan Jumalan Pyhän Hengen antama palvelutehtävä.

Raamatussa apostoli Paavali Jumalan valtuuttamana toi esille seurakunnan vanhimmille kuinka Herra Jeesus on oman verensä kautta itselleen ansainnut Herran seurakunnan. Herra Jeesus ei vuodattanut vertansa siksi, että Hänelle on ihan sama miten Häneen uskotaan, sillä evankeliumi on julistettu uskon kuuliaisuuden aikaansaamiseksi (Room 16:25,26), joka tarkoittaa sitä että meidän uskovien tulee ojentautua kaikessa myös paimenuudessa Jumalan tahdon mukaan, eikä maailmanhengen mukaan.

Emme saa luulla ja rinnastaa Raamatullista seurakunnan paimenuutta maalliseen ammatinharjoittamiseen ja jos sen teemme, niin silloin voimme eksyä lopettamaan ja luopumaan Herran antaman palvelutehtävän juuri kun olemme kypsimmillämme palvelemaan Herraa ja seurakuntaa. Maallisessa ammatissa ihminen voi ja usein rasittuukin, niin että hän tarvitsee eläkkeen 63-65 vuoden iässä, mutta Jumalan palveleminen ei ole sama asia kuin maallinen ammatti, koska Jumalan palveleminen ja Hänen antama tehtävä on läpi elämän kestävä kutsumus. Jumalan antamasta paimenuudesta ei voi jäädä eläkkeelle, koska se on hengellinen palvelutehtävä. Silloin kun Raamatullinen paimenuus rinnastetaan maalliseen ammattiin ja siirrytään eläkkeelle, niin ollaan mukauduttu maalliseen maailmanhenkeen, eikä ole seurattu ja uskottu elävää Jumalaa, Herran Jeesuksen kautta. Itse näen tämän asian laajempana ongelmana ja eksytyksenä ja varsinkin silloin jos Jumalan valtakunnan mittapuulla laskettuna Jumalan voitelemat paimenet ja hengellisesti työkykyiset paimenet jäävät eläkkeelle täytettyään 63-65 vuotta ja sen seurauksena luopuvat tehtävästään ja siirtyvät syrjään paimenuudesta.

Silloin kun uskova on Jumalan kutsuma ja voitelema paimen ja jos hän on hengellisesti täysin työkykyinen palvelemaan Herraa ja seurakuntaa 63-65 vuoden iässä tai sen jälkeenkin, niin hänen tulisi palvella kaikella innolla, voimalla ja rakkaudella eikä vetäytyä syrjään paimenuudesta. Ymmärrän senkin, että ikääntymisen myötä voi tulla tiettyjä sairauksia tai muita asioita, jotka hidastavat matkantekoa, mutta niin kauan kun on kykenevä hoitamaan tehtävänsä, niin silloin siinä tulisi niin kauan toimia ja palvella. On muistettava ettei Jumalan antama palvelutehtävä ole sama asia kuin maallisen ammatinharjoittaminen. Toimeentulo kysymyskin olisi sillä ratkaistu, jos uskovina olisimme paikkakunnittain yksi, niin kuin Raamattu opettaa, tällöin seurakunta voisi pitää huolta niiden taloudesta, jotka elävät paimenuudessa olematta maallisissa töissä. Nyt kun seurakunta on hajaantunut moneen osaan, joista osa on pieniä, joissa on vain vähän ihmisiä, niin taloudellisen tuen antaminen paimenille on vaikeaa. Jos todellakin seurakunta olisi yksi paikkakunnittain Raamatun opetuksen mukaan, niin taloudellinen puoli sanassa palveleville paimenillekin olisi helppo toteuttaa.

Osa vanhimmista, eli paimenista voi käydä maallisessa palkkatyössä ja he voivat jäädä palkkatyöstään eläkkeelle, mutta heidän tulisi jatkaa paimenuudessa jos he ovat siihen hengellisesti kykeneviä ja usein ovatkin, koska he ovat saaneet kutsun ja armoituksen sekä kyvyn Jumalalta toimia paimenina. On varmasti Jumalan tahto, että seurakunnan paimenet pitäisivät huolta itsestään ja terveydestään, sillä he ovat Pyhän Hengen temppeleitä (sama koskee kaikkia uskovia), että parhaalla mahdollisella tavalla voisivat palvella Jumalaa ja seurakuntaa. Sairastuminen on tietenkin eri asia, koska se voi joissakin tapauksissa estää meitä toimimasta ja palvelemasta sen mukaisesti mihin olemme saaneet kutsun. Jumala toki voi parantaa sairaan tai ihmislääketiedekin on kykenevä auttamaan tietyssä määrin. Sairaita ei saisi syyllistää, sillä kuka tahansa meistä uskovistakin voi sairastua ja menettää terveytensä, vaikka meillä onkin ihmeitä tekevä Jumala ja vaikka uskommekin ihmeitä tekevään Jumalaan.

Silloin kun uskovat päästävät maailman ja sen pelisäännöt sisälle seurakuntaan ja uskonelämään, niin silloin usko alkaa mukautumaan maailmaan ja menettää koko ajan voimaansa sekä tehoansa ja sopeutuu lopulta maailmaan, niin hyvin ettei Jumalan sanan totuutta enää arvosteta ja totuudesta pyritään luopumaan kaikin tavoin. Silloin kun seurakunta ottaa maailmasta mallia paimenuuteen tehden siitä maallisen viran eläkkeineen, niin ollaan astuttu kauas siitä mitä Raamattu opettaa. Seurakunnan maallistumisen myötä seurakunnasta katoaa Jumalan voima ja totuus, rakkautta kyllä löytyy, mutta sekin on suurelta osin rakkautta ilman totuutta. Jumala armahtakoon meitä tekemään parannusta ja hylkäämään väärät rakennusaineet sekä suostumaan hyväksymään ja ottamaan käyttöön Jumalan sanan totuuden mukaiset rakennusaineet.

Eräs tärkeä näkökulma Raamatullisesta paimenuudesta on syytä ottaa esille lopuksi:

1 Piet 5:
1 ¶ Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä:
2 kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden (aiskhrokerdos), vaan sydämen halusta,
3 ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina,
4 niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen.

Raamattu opettaa, että paikkakunnan seurakunnan vanhimpien, eli paimenten tulee paimentaa seurakuntaa ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti ja Jumalan tahdon mukaan, ei taloudellisen hyödyn tavoittelemisen tähden (rahan ahneus) ja sydämen halusta, eikä herroina halliten seurakuntaa, vaan ollen esikuvia seurakunnalle. Kreikankielen sana aiskhrokerdos tarkoittaa halukas tavoittelemaan hyötyä, halpamaisesti.

Pakosta kaitsemisen voi ymmärtää monin tavoin, mutta eräs näkökulma pakosta kaitsemiseen on sellainen, missä ihminen joutuu ilman Jumalan kutsua toimimaan paimenuudessa, eli toisin sanoen, hän on joko itse itsensä valinnut tai ihmiset ovat valinneet hänet, mutta hän ei ole Jumalan valitsema ja armoittama, mutta hänen on kuitenkin pakko toimia "virassaan". Vapaaehtoinen kaitseminen tarkoittaa suostumista vastaanottamaan paimenuuden Jumalan kutsusta ja tahdosta, jolloin paimenuudesta ei tule rahallisen tai minkään muunkaan hyödyn tavoittelemista, vaan se tapahtuu Jumalan kutsusta ja sydämen halusta. Todelliset paimenet eivät hallitse herroina seurakunnassa, eli eivät pönkitä omaa valtaansa ja asemaansa, koska heillä ei ole paimenina omaa valtaa ja asemaa, sillä he ovat kutsuttu muita palvelemaan Jumalan antamalla voimalla sekä Jumalan tahdosta ja johtamaan palvellen, eikä alistamaan seurakuntalaisia. Paimenten tulee olla seurakunnalle esikuvina hyvän ja Jumalan tahdon mukaisen uskon vaelluksen kautta.

Iso ongelma tänä päivänä myös Raamatun mukaisissa uskovien yhteyksissä on se etteivät kaikki vanhimmat, eli paimenet ole Jumalan kutsumia, valitsemia, varustamia ja armoitettuja, vaan ihmisten valitsemia ja silloin seurakunta on aina ongelmissa ja liha sekä uskonnollisuus pääsee johtamaan ja rikkomaan seurakuntaa ja hengellisen työn tekemistä.

Raamattu opettaa, että kaikki paikkakunnan seurakunnan vanhimmat ovat kaikki yhdessä paimenia, eikä yksi mies saa johtaa seurakuntaa, koska Herra Jeesus on seurakunnan Ylipaimen, joka on ainoastaan vanhinten yläpuolella. Jos joku uskova johtaa seurakuntaa vanhempien yläpuolella vaikka johtavana pastorina, vanhemmiston puheenjohtajana tai millä muulla tahansa nimikkeellä tai tittelillä, niin hän on asettunut ylipaimeneksi, eli asemaan joka kuuluu yksin ja ainoastaan Herralle Jeesukselle. On sanomatta selvää, että Raamatun sanan totuuden edessä yksi mies ei voi nousta johtamaan seurakuntaa vanhempien yläpuolella, niin kuin ikävä kyllä monissa uskonyhteisöissä nykyään toimitaan.

Jos rinnastamme Raamatullisen seurakunnan paimenuuden maalliseen ammattiin tai virkanimikkeeseen, niin silloin ajaudumme pois Jumalan sanan totuudesta ja silloin joudumme suuriin vaikeuksiin, jotka ovat aina uskolle ja seurakunnalle vahingollisia. Olemme ennallistamisen ajassa ja uskon, että seurakunnan paimenuuskin tulee asettumaan Raamatulliseen kehykseen ja alkaa toimimaan, niin kuin sen pitäisi toimia ja silloin se erottautuu pois maallisista ammateista sekä virkanimityksistä ja alkaa toimimaan niin kuin Jumalan antaman hengellisen palvelutehtävän tuleekin toimia. Uskokaamme Herraan Jeesukseen, niin kuin Raamattu opettaa: