PAPPEUS JA VIRKA (Pentti Heiska)
 

”Vihkimyksen ja siinä annetun viran nykyiset muodot ovat… kehittyneet moninaisten... vaiheiden kautta... Kirkkojen ei tulisi perustella omien virkojensa erityismuotoja viittaamalla suoraan Jeesuksen Kris­tuksen tahtoon ja asetukseen. UT ei koskaan käytä käsitettä pap­peus tai pappi (hiereus) tarkoittamaan kirkon virkaa tai siihen vihittyä henkilöä” (Kaste, Ehtoollinen ja Virka. Kirkkojen Maailman Neuvos­ton (KMN) komission Faith and Order [’Usko ja Järjestys’] -asiakirja n:o 111, v. 1982, s. 34, 36).

   ”… on osoitettu, että virka on vahvasti ihmiskeksintöä. Voidaan sanoa, että … sitä käsit­televiin kokouksiin tuhlataan turhaan vaivaa, aikaa ja rahaa” (Kirkkoneuvos Eetu Rissanen: Kirkon herrat, s. 104).

Sanat ja käsitteet

Raamatun kielessä  pappi (suom.) tulee alkuaan Vanhan Testamentin (VT) hepreankielen sanasta kohen, jonka katsotaan olevan yhteydessä verbiin kun, seisoa. Sanan hengellisen merkityksen voi siten sanoa olevan läh. ”Jumalan kasvojen edessä sei­sova”. Se viittaa Vanhan Liiton (VL) leeviläiseen pappeuteen ja esikuvallisesti sekä Uuden Liiton (UL) ”ku­ninkaal­liseen papistoon” (1Pt 2:9,10) että Jumalan luomisteon lopulliseen täyttymykseen, ihmi­seen Jumalan kuvana (1Jh 3:2; 1Ts 4:13-17). Heprean sanaa kohen, vastaa Uuden Testamentin (UT) kreikankielessä sana hiereus, mikä johtuu sanasta hieros, adj. pyhä (IRT, p. 4230-4243; UTN, osa 5, s. 424, 425). Hiereus-sanasta tulee myös hierarkia, mikä kirkollisessa asiayhteydessä tarkoittaa UL:n jär­jes­tykselle tuntematonta ”pa­pillista virkahierarkiaa ja -valtaa”.

Nykykielten ”pappi” tulee yleensä UT:ssa seurakunnan vanhempaa tarkoittavasta kreikankielen sanasta presbyteros. Esim. ruotsin präst, saksan Priester, englannin priest, ranskan prétre, espanjan párroco, portugalin parde, italian prete,  jne. Em. kie­lillä on useampiakin sanoja, jotka ovat merkityskentässä ”pappi-paimen/pastori-kirk­koherra; isä”, jne. Yllä­olevat ovat esimerkkejä sanoista, joiden ään­­neasu ja historia hei­jastavat yhteyttä niiden lähtökohtaan, (kirkolliseksi) ”papiksi” vää­ris­tettyyn UT:n presbyterokseen (IRT, p. 4235; ilmainen -sanakirja.fi).

UT:n presbyteros, komparat. van­hempi, ei ollut eikä ole ”pappi” muussa kuin siinä merkityksessä, että kaikki UL:n usko­vat olivat pappeja ja ovat sitä edelleen, pappeutensa pe­rustumatta mihinkään koulutuksiin ja vihkimyksiin. Raamatussa tul­laan papiksi pel­kästään syntymän perusteella: VL:ssa syntymällä leeviläisen ylipappi Aaronin kanssa samaan sukuun, UL:ssa uudestisyntymällä (Jh 3:3-8; 1Pt 1:1-3) katoamattoman Elämän voimasta (Hb 7:11-17), Sanalla Hengestä ylipappi Jeshuan sukuun. VL ja sen pappeus päättyivät UL:n tultua (Hb 7:11,12; 8:13), eikä UL:ssa asetettu ”kasti­ja­koa” papit ja ”maallikot”. UL:n pappeudessa sai ajallisen täyttymyksensä VL:n ehdollinen lu­paus seu­rakunnasta pappisvaltakuntana ja pyhänä kansana (2Ms 19:5,6; 1Pt 2:9,10). Presbyteros oli, ja on UL:n järjes­tyk­sessä edelleen, srk:n hengellisiin van­hempiin kuu­luvan kreikankielinen nimitys UT:ssa (Apt 14:23; Tt 1:5-11; 1Pt 5:1-4).

Suomenkielen ”pappi” tulee muinaisvenäläisestä (aikaisintaan 600 jKr., Wi­ki­pe­dia) sanasta pop. Venäjänkin sana tulee kreikasta, jossa ”vanhempi” (presbyteros) oli tuol­loin jo käsitteellistynyt kirkollisesti muotoon papas (”isä”) ja tarkoitti alempiarvoista kirkonmiestä. Kreikasta lainasivat sanan myös roomalaiset; latinan muodosta papa (vrt. paavi, ”papa, isä”) kehittyi muinaisyläsaksan pfaffo, myöhemmin pfaffe, joka tarkoitti ”pappia”. Kreikan sana pápas, jossa korko on en­sim­mäisellä tavulla, tar­koitti myöhemmin paavia. Tällä tavalla pidettiin erossa pahainen kyläpappi ja lännen kirkon mah­tava päämies, jotta he eivät puheessa ja kir­joi­tuksessa päässeet vaih­tumaan (IRT, p. 4235; V. Meri: Sanojen synty, s. 254; prof K. Häkkinen: Nykysuomen ety­mologinen sanakirja, 2004).

Herää vääjäämättä kysymys, miksi eri nykykielten ”pappi” ei tule UT:n kreikan pap­pi-sanasta hiereus, kun kirkoissa kerran uskotellaan ja opetetaan niiden viranhaltijoiden olevan Raamatun Sanalla asetettuja pap­peja? Se johtuu tietysti siitä, kun Jeshua ja apostolit eivät koskaan asettaneet UL:n seurakuntaan pappia (hiereus) ja erillistä ”pappi­kastia” niin, että sellaisesta olisi voitu alusta asti puhua. Joten, kun nykykielissä laajasti esiintyy kreikan pres­byte­rok­sesta johdettu ”pappi”, tarkoittaa se, että jois­sakin alkuseurakunnan jälkei­sissä vai­heissa on ollut prosessi, jossa presby­terokselle on väärentäen annettu UT:n ul­kopuolinen eli kir­kol­li­nen ”hiereus-pappi”-mer­kitys. Ja tälle tosiasialle onkin ole­massa selkeät his­to­rialliset todis­teet, kuten jo edellä olevista, johdantotekstistä, ety­molo­gi­sista viit­tauksista ja joistakin nykyajan sanakirjoistakin (jäljempänä) käy ilmi.

Jumalan Sana, ja edellä johdantotekstissä viitattu Jeshuan Messiaan tahto ja asetukset, suoraan tai opettamiensa apos­tolien ja evankelistojen välityksellä, sellaisina kuin ne ovat Raamatussa, ovat yksi ja sama, koska Jeshua on Jumalan Sana ja tekee vain sitä, minkä saa Isältään (Jh 1:1-4; 5:30; 8:28; 10:32-38; 12:42-50; 14:10; Ilm 19:11-16). VL:ssa oli Jumalan asettamana, muista srk:n jäsenistä poiketen, erillinen leeviläiseen su­­kuun rajattu pappeus ja pappien palve­lus­tehtävät. UL:n tultua VL:n sijaan, lakkautettiin ”Aaronin järjestyksen” pappeus Jumalan Sanalla ja sijaan tuli uusi, ”Mel­kise­dekin järjes­tyksen” mu­kainen pappeus (Jer 31:31-34; Hb 8:1-13; 7:11-17).

UL:n seurakunnassakin on Jumalan Sanan asettamana papisto palvelustehtävineen, mutta se ei tarkoita erillistä ”pap­pikastia”, kirkollista pappeutta, virkaa ja virkahierarkiaa. Seurakunnassa ei ”lueta papiksi”, eikä tulla sel­laiseksi ja pal­velustehtäviin vihkimällä toisiaan. Seurakunta ja sen Herra ovat itse tuo papisto. Pappeus ja palvelustehtävät tulevat UL:n seurakunnassa Jumalan katoamattoman elä­­män voiman kautta tapahtuvana hengellisenä syntymisenä ja voi­teluna taivaasta (Hb 7:11-17; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6). Ne eivät ole ihmisiltä eivätkä ihmisten kautta (kuten kirkossa kaikki), vaan Jumalalta (Mt 10:1-8; Gal 1:1).

Raamatullinen Uuden Liiton pappeus (hiereus, UTN no 2166), jakautuu Jeshuan ylimmäiseen pappeuteen (arkihiereus, no 683; Hb 3:1,2; 8:1-6), kaitsijuuteen (episkopos, no 1805; 1Pt 2:25) ja ylipaimenuuteen (arkhipoimen, no 684; 1Pt 5:4), sekä toisaalta kaikkien uskovien yleiseen ja yhtäläiseen pappeuteen, ”kunin­kaalliseen papistoon” (basileion hierateuma, no:t 841, 2164; ja 1Pt 1:1-3; 2:9,10). Kuninkaallisen papiston jäsenet on Jeshua tehnyt papeiksi Jumalalleen ja Isälleen (Ilm 1:5,6).

Erillinen pappikasti, ”pappis­sääty, kleerus”, virka ja -hie­rarkia sekä jako ”pap­­­pei­hin” ja ”maal­li­koihin” löytyvät vain kirkollisista määrittelyistä ja käytännöistä (Katolisen kirkon katekismus, vrt. KKK 2005:934). Seurakuntaruumiin kaikki jäsenet ovat pap­peja, ta­savertaisia Jumalan, e­vankeli­umin ja toistensa palvelijoita, vaikka heillä on­kin erilaisia, kut­su­muk­sensa ja armo­lahjojensa mu­­kaisia palvelustehtäviä Messiaan ruumiissa (Ilm 1:4-6; 1Pt 2:9,10; 4:8-11; Mt 20:25-28; Apt 20:17, 28; Rm 12:1-21; 1Kr 12:1-31; Ef 4:1-32; 1Tm 4:9-16; 2Tm 1:6-11; 4:1-5). ”Mutta te, älkää antako kutsua itseänne rabbiksi [opettajaksi; nykyajan kirkkokäsittein ”pa­pik­si”], sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä” (Mt 23:8).

Kirkolliset toisiinsa sidotut paavius, piispuus, pappeus ja virka sekä niiksi/niihin ”lukeminen”/vihkiminen taas ovat ihmisten tahdon luomuksia ja asetuksia, eivät UL:n raama­tullisia käsitteitä. Paavi ja piispa ovat kokonaan Raama­tun ulkopuolisia, ih­mis­ten sepit­tämiä pappeuden irvikuvia, pa­pil­la/pap­peu­della ja vihkimisellä on sekä sanoina että käsitteinä raamatullinen mer­kitystaustansa, mutta niiden kirkollinen sisältö yhtä tun­tematon Jumalan Sa­nalle kuin edellistenkin. Myös kirkollinen virka on aivan muuta kuin UL:n hengellinen palvelusteh­tä­vä UT:ssa (vrt. johdantotekstin viittaus­: Kirkkojen Maailman Neuvosto pappeudesta ja virasta, luvun alussa, s. 181). 

Isossa Raamatun Tie­to­sa­nakirjassa viitataan edellä todettuihin raamatullisiin ja historiallisiin tosiasioihin pappeudesta:

”UT ei käytä hiereus [pappi] -sanaa kristillisen seurakunnan toimihenkilöistä [?] .. Vasta apos­toliajan jälkeen jatkettiin [ihmisten, srk:n väärennöksenä pystyttämässä] kirkossa [väärennettynä] vanhatestamentillista papinvirkaa” (IRT, p. 4235).

IRT:n edellä olevaa lausumaa on täsmennettävä Raamatun valossa, yllä jo olevan lisäksi, vielä ainakin kol­melta osin, ettei lausuma tärkeän pääasian todellisuutta osoittaessaan olisi samalla johtamassa lukijan ajatuksia kirkollisiin harhoihin.

Ensinnäkään ei ole ollenkaan selvää, mitä IRT:ssa tarkoitetaan kris­tillisen srk:n ”toi­mi­henkilöillä”. Kuten edellä on osoitettu, UL:n srk on ”kunin­kaallinen papisto”, jonka kaikilla jäsenillä on (lihan mukaisen ”toimihenkilöyden / aseman” si­jasta) jokin hengellinen palvelustehtävä seurakuntaruumiissa;  he ovat kaik­ki hengellistä työtä tekeviä pappeja, vel­jiä ja sisaria, ilman mitään kastijakoja enempää ”toimihenkilöihin” ja ”seu­ra­kun­ta­lai­siin”, kuin ”pappei­hin” ja ”maal­likoi­hin­kaan”. Vanhempien (presbyteros), niin kuin mikään muukaan palvelustehtävä, ei tee heistä srk:n ”toi­mi­hen­kilöitä”.

Raamatunkäännöksillä ja niiden harhaisilla selityksillä annetaan aivan yleisesti tarkoitushakuista kirkollista kuvaa asi­oista. Varmasti tässäkin moni kritisoi tä­män kirjoit­tajaa ja vetoaa siihen, kun KR-38:ssa lukee ”.. jos joku pyrkii srk:n kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen” (1Tm 3:1), todeten, että siinähän suoraan lukee: ”kait­­si­janvirka ja -toimi”. Niinpä niin. Niinhän siinä sanotaan. Mutta mitä 1Tm 3:1:ssä oikeasti sanotaan? Ensinnäkin, kun puhutaan kait­sijasta (episkopos), puhutaan srk:n vanhimmasta, tässä yhdestä sellaisesta, ei jostakin vanhinten lisäksi olevasta yksik­kömuotoisesta ”kaitsijasta, paimenesta/pastorista, kirkkoherrasta, srk:n johtajasta tai piispasta” (Apt 20:17,28; Tt 1:5-11).

Toiseksi, kun KR-38:ssa lukee ”kaitsijan virkaan”, kreikassa puhutaan vain kaitsijasta (episkopos), ei mitään mistään ”virasta / vir­ka-asemasta”. Kolmanneksi, kun KR-38:ssa lukee ”toimeen”, on kreikassa ergon, min­­kä merkitys on työ, ei virka-ase­ma, toimi (UTN n:o 1860). Raamattu Kansalle -käännöksessä (v. 1999) 1Tm 3:1 on käännetty suomenkielisistä kää­nnöksistä lähimmäksi sitä, mitä kreikkalaisessa tekstissä oikeasti lukee. Näin RK-99:

”Jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijaksi, hän haluaa jaloon tehtävään”.

Käännös olisi täysin kreikkalaisen/aramealaisen tekstin mukainen, kun lopun ”tehtävään”, olisi käännetty ”työhön” (kr. ergon, työ – ei niinkään ”tehtävä”). KR-38 versio 1Tm 3:1:stä on hyvä esimerkki siitä, kuinka suuresti sivuraiteelle lukijan ajatus voidaan johdattaa, äkkipäältä hyvinkin ”viattoman” tuntuisilla efekteillä – varsinkin kun käännöstä sitten vielä tuetaan täysin mas­siivisilla pappeus/virka –käy­tän­nöillä ja harhaopetuksilla. Uskovat ovat yk­si tasa-arvoisten veljien ja sisarten muodos­tama Messiaan ruumis ja kuninkaallinen papisto, ilman ”virka-asemia” ja ”-toimia” – julistaaksensa ja todistaaksensa kut­su­mu­k­sensa / armolahjojensa mukaan eri tavoin Isästä ja pelastuksen Tiestä, Jeshuasta (1Pt 2:9,10; 4:10,11; Apt 1:6-8,15; 2:1-4; 1Kr 12:1-31).

Kun IRT -sitaatissa yllä sanotaan ”apostoliajan jälkeen”, on muistettava, että apostoleitahan on Jeshuan tulemukseen ja seurakunnan ylös­ot­toon asti. Siinä mielessä ”apos­toliaikaa” on koko UL:n srk:n ajanjakso (Ef 4:11-16), eikä vain ns. alku­seu­ra­kun­nan aika. IRT:n ”apos­to­liaika” on siksi raamatullisesti totta vain sikäli, kun sillä tarkoi­tetaan Karitsan 12 apostolin lihassa elä­misen vaikutusaikaa maan päällä, mutta ei rajata apostolin palvelustehtävää ja ”apostoliaikaa” heihin, eikä ”vaihdeta” heitä ”piispoiksi”, kuten kirkossa tehdään.

Kun IRT:n sitaatissa sanotaan, että vasta apostoliajan jälkeen kirkossa jatkettiin ”vanhatestamentillista papinvirkaa”, kaipaa sekin täsmennystä. VL:n järjestyksen ko­pioinnilla jatkettiin – nyt itsekeksittynä versiona – kastijakoa ”pap­peihin” ja ”seura­kun­ta­laisiin”, järjestystä, minkä UL oli lopettanut. Se, mikä kirkkojärjestykseen sisällöllisesti kopioitiin, oli aluksi lähinnä synagogapalveluksen itse keksitty korvikemalli esimiehineen ja rabbinismi, ”papillinen opettajakasti”. Vasta myö­hemmin katolisuus ymppäsi siihen mm. ”eukaristia -ehtoollis” -opissaan ”uhripappi” -/ välimies -sisällön (IRT  p. 395-400 ja 1995,1996; 2063-2071, 5415-5420).

Tässä ”synagogakopioinnissa” on nyt tärkeää huomata myös, että synagogajärjestelmä rabbeineen ei suinkaan ollut mikään Jumalan asettama jumalanpalvelus- ja pappeusjärjestys. Se oli Jumalan asettaman Temppelin, temp­pelipalveluksen, sovittavan uhrin ja Aaronin järjestyksen mukaisen pappeuden ul­kopuolinen, Baabelin pakkosiirtolai­suuteen syn­nin tähden karkotettujen pappien ja kansan sepittämä edellisten korvikejärjestelmä, vail­la minkäänlaista jumalallista aset­tamusta ja synnit sovittavaa sisältöä.

Kirkollisuudessa koetetaan todistella synagogalaitoksen olemassaolon (ja siten epäsuorasti sen järjestyksen kopioinnin) raamatullisuutta mm. sillä, että ”tapansa mukaan Jeesus meni sapatinpäivänä synagogaan.. ja että Hän.. opetti heidän synagogissaan ja saarnasi valtakunnan evankeliumi” (Lk 4:16; Mt 4:23). Tässä todistelussa jätetään kuitenkin kokonaan mainitsematta ja osoittamatta se, missä tässä kaikessa oli asian ”punainen lanka” eli mikä oli Jumalan asettaman hengellisen, ja toisaalta ihmisten sepittämän uskonnollisen ero ja tosiasiallinen suhde.

Eivät Jeshua ja apostolit synagogaan siksi menneet ja menemisellään sitä olleet vahvistamassa, että instituutio ja se mitä siellä tapahtui, olisivat olleet Jumalan asettamaa järjestystä. He menivät (myös) sin­ne siksi, kun kuulijansa olivat siellä; He menivät kut­sumaan ihmisiä ulos kuolleesta itsevalitusta uskonnollisuudesta ja sisälle elä­mään. Se, mikä oli Jeshuan ja Hänen sanomansa ja suhteensa Jumalan asettamaan temppeliin, ja toisaalta ihmisten sepittämään synagogalaitokseen, käy varsin selväksi, kun Hän sanoi VL:n Temppeliä ”huo­neekseen, Isänsä ja Ju­malan huoneeksi” (Mt 21:13; Mk 11:17; Lk 19:46), mutta synagogia ”heidän sy­na­gogikseen” (Mt 4:23; Mk 1:39; Lk 4:15).

Yhtä selväksi hän teki myöskin sen, mikä oli synagogan uskonnollisen korvikejärjestelmän ja sen vallitsijoiden, sekä apostolien ja opetuslastensa – tuosta kuolleesta uskonnollisesta järjestelmästä ulos­kutsuttujen todellisten uskovien – kes­kinäinen suhde. Näin Hän mm. puhui omilleen:

”Kavahtakaa ihmisiä… synagogissaan he teitä ruoskivat… Minun tähteni, todistukseksi heille… He erottavat teidät synagogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle” (Mt 10:17; Jh 16:2).

Raamattua ja hengellisiä ymmärtävä, sekä historiaa tunteva lukija jo oivaltaneekin – vii­meistään tässä – että täsmälleen sama, minkä VL:n aikakaudessa uskonnollisuuteen langenneet johtajat ja kansa toteuttivat synagogassa, toteutui myös UL:n ajassa siinä, kun Jumalan asettama sovittava ja uudesti­synnyttävä uhri, Jeshua, Elävä Sana, hengellinen Temppeli, Messiaan ruumis ja kuninkaallinen papisto, vaihtuivat langenneiden ja tai uudestisynty­mättömien toi­mesta kirkoksi, kirkollisiksi rabbeiksi ja kuolleiksi ”sakramenttitemppu-vanhurskauttajiksi”. Synagoga, ja kirkko ”rabbeineen ja pap­­peineen”, ovat uskonnollisina ilmiöinä toistensa täydelliset vas­tineet. Tätä aihetta käsitellään myös edellä, kirjan luvussa ”Kirkko”, ja kirjan osassa II, sen luvussa ”Py­hien kirjoitusten profeetallinen esikuva”, kohdassa ”Uskonto ilman uhria” (s. xxx) ja myös luvussa ”Esikuvien täyttymys Uudessa Liiton ajassa” (s. xxx).

Muiden kirkkojen kuin katolisen kirkon käytäntöjä ei ole tässä tarpeen erikseen laajemmin esitellä, koska pap­peutta ja virkaa koskien kaikkien kirkkojen ”pappeudet ja virat” ovat periaatteessa vain synagogan esimiehen eriasteisia ka­tolisia variantteja. Kaikkialla missä on ”kirk­ko­her­ra, seu­rakunnanjohtaja, pastori/paimen, saarnaaja, työntekijä” jne., tai mi­tä ta­hansa pai­kallisten vanhempien lisäksi, heistä erottautuen ja tai heidän yläpuolellaan olevia ”virkoja”, titteleitä ja tai hal­lintoelimiä, ne ovat kirkollisia paavillis-piis­pallisia lihan istutuksia. Kirkot myös etsivät koko ajan tässä kato­lisuuden viitekehyksessä ja ekumee­nisessa maailmankirkkohengessä lisääntyvästi kes­­kinäistä yhteyttä, mikä on täysin johdon­mu­kaista, koska instituutioina ne kaikki lopulta kasvavat samasta juu­resta. Tässä etsinnässä käytävien oppi­keskustelujen yksi keskeinen si­sältö on aina kysymys kirkollisesta pappeudesta ja virasta.

Voidaksemme dokumentoidusti osoittaa, mitä otsikkomme kirkolliset sanat ja käsitteet ”Pap­peus” ja ”Virka” ovat, mistä ne tulevat, mitä niistä on seurannut ja edelleen seuraa, on edellä jo sanotun lisäksi tehtävä vielä koko joukko raamatullisten käsitteiden selvittelyä, jonkin verran aiheeseen liit­tyvää yleiskielistä käsitemäärittelyä, historiallinen kat­saus UT:n ulko­puolisiin en­sim­mäis­ten vuosisatojen kirkkoisien kirjoituksiin, ”suomen­nettava” niitä kääntäjien jäljiltä niiden ja Raamatun alkutekstien valossa, ja katsottava kuinka kirkossa määritellään pappeus, virka ja vihkiminen, sekä verrattava niitä Jumalan säätämyksiin Raamatussa. Vasta sen jälkeen voi­daan varsinaisesti nähdä ja ym­märtää, mitä kirkolliset pappeus ja virka oikeasti ovat, sekä miksi ja miten ne, samoin kuin tietysti myös niiden ”hedelmä”, kirkko seurakunnan väärennöksenä, samalla ovat keskeinen ja olennainen osa ihmisten lihan nikkaroimaa ja vallitsemaa koko pelastuksen tien totaalista sakramentalistista väärennöstä.

Nykyajan kirkolliset teologit opastavat oppiensa ja käytäntöjensä ymmärtämiseen niiden historiallisen taustan valossa mm. kirjassa ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan”, 2005. Kirjan takakanteen on kirjoitettu, että kirja on ”tar­peellinen jokaiselle, joka on kiinnostunut kirkon historiasta tai haluaa ymmärtää aikamme teologiaa..” (prof. Gunnar af Hällström, teol.tri Anni Laato, teol.tri, piispa Juha Pihkala).

Em. kirjaa ja vastaavaa kirjallisuutta vain lukemalla, niihin perustuvaan opetukseen osallistumalla ja niitä totena pitä­mällä, tulee ymmärrys totuuteen nähden pi­menemään entisestään. Mutta kun sitä ja sen kaltaisia lukee kirk­koisien ja Raa­matun alkukielisten ja väärentämättömien tekstien valossa, alkaa oikeasti ymmärtää ”ai­kamme teologiaa” eli sitä, mil­laisista, ihmismassoja pimey­dessä pitävistä massiivisista väärennöksistä kir­kollisessa ”pappeudessa ja virassa” oi­kein on kysymys. Silloin ymmärtää myös näitä, Jeshuan siunatun ope­tuslapsen, hyvin syvällisen kristityn, edesmenneen juuta­lais­vel­jemme C.H. MacIntoshin (1820-1896) to­­tuudellisia sa­noja, jotka pätevät yhtälailla kirkkolaitoksen nyky­teolo­geihin:

”Voit läpikäydä kirkkoisien paksut teokset, etkä löydä jälkeäkään kristinuskolle omi­naisista totuuksista. Kuten Israel hyl­käsi Herran ja valitsi Baalin ja Astarten, niin hylkäsi kirkko Jumalan puhtaan Sanan suostuen taruihin, legendoihin ja kuolettaviin eksy­tyksiin” (Viides Mooseksen kirja, neljäs painos, v. 1982, luku 6, s. 178).

   Kirkolliset pappeus ja virka oppeineen ovat noiden ”kuolettavien eksytysten” ydintä. Kirk­koisien kirkollisten tekstien ja oppien sekä niiden ja Raamatun kristinuskon tosiasiallista suhdetta ilmentävät kirjallisuudessa MacIntoshin mää­rittelyä vastaten, mm. Aleksander Hislopin (1807-1865) sanat, ja siteeraus katolisen lääkäri Lina­ce­rin reaktiosta ja sanoista, kun tämä ensi kerran luki Raamattua:

”Kun Henrik VIII:n aikana [1491-1547] elänyt tunnettu lääkäri Linacer, joka oli fanaattinen roomalaiskatolinen, sai ensim­mäisen kerran käsiinsä Raamatun, hän, luettuaan sitä jonkin aikaa, heitti sen kärsimättömänä ja kiroillen kä­sis­tään, huudahtaen: ’Joko tämä kirja ei ole totta tai sitten me emme ole kristittyjä!’… Eikä kukaan, joka puo­lu­eet­tomasti ver­tailee noita kahta järjestelmää [seurakuntaa Raamatussa, ja kirkkolaitosta oppeineen ja käytäntöineen] toisiinsa, voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen… Vain silmäys roo­malais­katoli­sen järjestelmän [kaik­­kien kirk­kojen äidin] pääpilareihin riittää todistamaan, että sen oppi ja käytänteet ovat olennaisilta osiltaan peräisin Baby­lo­niasta... järjes­tel­mä on lähes jokaisessa yk­sityiskohdassa alkuseurakunnan [UT:n seurakunnan] vastakohta” (A. Hislop: The Two Baby­lons, s. 12, 8 /www.arvioikaa.com; vrt. myös tämän kirjan Johdanto, s. 16).

Vain tajuamalla MacIntoshin, Hislopin ja Linacerin tavalla kirkkolaitoksen, sen oppien ja Raamatun kristinuskon suhteen täydellisen vierauden toisilleen, voi totuus niistä lähteä valkenemaan.

Kirjoitukset täyttyvät, eivätkä kirkolliset valheet ja niiden ajallinen ”menestys” ole nekään niille tuntemattomia. Niin kuin oli ennen, niin oli oleva vastakin:

”Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi, ja ahneu­dessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä perikatonsa torku” (2Pt 2:1-3; vrt. Rm 1:18,19).

Kirkollisen ”papin” raamattu-to­distelua ei siis ollut mahdollista rakentaa suoraan UT:n hiereuksen ympärille. Ja niinpä kirkollistajien täytyi pystyttää kokonaan oma, kirkollinen ”pap­peu­tensa” (vrt. johdantosana luvun alussa). Tämä ra­kenta­mistyö käynnistyi ensimmäisen ja toisen vuo­­sisadan vaihteessa, heti 12 apostolin ajan jälkeen, tuolla apostolien asettamien van­­­hempien palvelustehtävän väärentämisellä, seurakunnasta – uloskutsuttujen ekklesiasta – uskonnoksi ja kirkoksi muut­tuvan ins­ti­tuu­tion tarpeita vastaa­vaksi, kirkolliseksi ”papiksi”.

Asioita ymmärtämätöntä suurta enemmistöä hä­määvä ”raa­­mat­­tu-perustelu” kirkon ”papille” saatiin sepittämällä sille tämä vää­ren­netty yh­teys edes johonkin Jumalan apostolien kautta asettamaan asiaan. Kielellisesti tämä siis näkyy presbyteroksen alkuperäisen merki­tyk­sen vähitellen tapahtuvana käsitteellistymisenä kirkolliseksi ”papiksi”, sanan tie­tysti ajan myötä muun­tuessa ään­neasultaan erilaiseksi eri kielissä.

Ensin kuitenkin yksi vanhemmista korotettiin muiden ylä­puolella olevaksi piispaksi, ja vasta myöhemmin alettiin pal­ve­lustehtäviin erotettuja vihkimään ”papeiksi”. Samalla tämä tietysti merkitsi apostolien asettamien hengellisten vanhempien palvelustehtävän aseman syrjäyttämistä ja hävittämistä siellä missä seurakunta muuttui kirkoksi. Nykyajassa tämä vää­rennös kirkollisen ”papin” ja väärennetyn presbyteroksen yhteydestä näkyy mm. katolisen kirkon uuden Katekismuksen teks­­tissä, katolisen piispan suo­rittaman ”papiksi” vihkimisen kuvauksesta:

”Piispa sanoo pannessaan kätensä vihittävän päälle: ’Sinä itse, Herra, täytä Pyhän Henkesi lahjalla tämäkin palvelijasi, jonka olet suonut kohota presbyterin eli vanhimman arvoasteelle, niin että hän tulisi arvolliseksi seisomaan uhrialttarisi edessä… papit muodostavat piispojen yhteisön ymmärtäväisinä yhteistyökumppaneina… yhdessä piispansa kanssa yhden  papillisen yhteisön (presbyteriumin)’” (KKK 2005:1587; 1567).

Kun UT:ssa on asetettu seurakuntaan hengelliset vanhemmat (”presbyterit”), jot­ka yhdessä muodostavat kollegion, van­hemmiston (UT:ssa kollektiivimuoto presbyterion, ainoastaan 1Tim 4:14), väärentää kirkko tässä julkeasti UT:n asetta­muk­sen sekä sanat että käsitteet omaan käyttöönsä. UT:n keskenään tasa-arvoisten hengellisten vanhinten muodostama pal­velus­tehtävä -kollegio on vaihdettu UT:lle tuntemattomien, koulutuksiin ja vihkimyksiin perustuvien, piispan ja pap­pikasti-pappien muodostamaksi papil­liseksi yhteisöksi, itsekeksittyjen ”paavin” ja ”piispan” alamaisiksi ja ”ymmärtä­väi­siksi yhteistyö­kump­paneiksi”. Oikeat presbyterit, UT:n hengelliset vanhemmat – sikäli kun heitä kirkollisuudessa yleensä edes on, on samalla suistettu tehtävästään ja alistettu tuolle lihan sepittämälle ”presby­te­riu­mille” (vrt. Nikea, jäljempänä).

Kirkkoraamattujemme käännöksistä vanhassa Bibliassa, vielä sen viimeisimmässäkin teks­tilaitoksessa (v.1852) vuodelta 1991, mennään – ymmärtämättömyyteenkin kaiketi osittain perustuen – kaikkein pisimmälle seurakunnan vanhempien vää­rentä­mi­sessä kir­kol­lis­iksi ”papeiksi”.  Biblian  UT:n painokset ovat vuosilta 1548, 1642 (ens. koko Raamattu), 1685, 1758, 1776, 1817, 1821, 1832, 1845, 1849, 1852.

Kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle ovat kirkkolaitoksen teologiassa ”pasto­raali­kir­jeitä”, sen perusteella, että ne on sen mukaan kirjoitettu kunkin seurakunnan sijasta sen ”johtajalle, pastorille, papille” (IRT p. 6984-6994; fil. ja teol.tri Uuras Saarnivaara: Voiko Raamattuun luottaa, s. 901).

Bibliassa on kirjeissä esipuheet, joissa pohjustetaan jo sitä, mitä itse kirjeiden tekstien käännöksissä tullaan vääntämään. Esipuheissa mm. näin:

”Tämän Epistolan on p. [p. = ”pyhä”] Paavali kaikille piispoille opiksi kirjoittanut, kuinka heidän pitää kristikuntaa kai­kissa säädyissä opettaman ja hallitseman… [hän, apt. Paavali] kirjoittaa minkäkaltaiset piispat eli papit ja heidän emäntänsä oleman pitää... ja kuinka... piispat eli papit pitää kunniassa pidettämän” (esipuhe 1Tm kirjeeseen);

”Tässä Epistolassa neuvoo p. Paavali Timoteusta, että... piispan pitää alati valvoman ja evankeliumissa työtä tekemän” (esipuhe 2Tm kirjeeseen);

     ”Hän opettaa, millaisen piispan eli pitäjän [= kunnan] papin oleman pitää” (esipuhe Tt).

Ja näin ”raamatullisesti” – kristityiksi tunnustautuvienkin ymmärtämättö­myyt­tään usein alkutekstiuskolliseksi titulee­raa­massa – Bibliassa  mm. ”käännetään” em. itse kirjeiden raamattutekstiä:

”Niin pitää siis piispan [Raamattu: episkopos, so. kaitsijan eli, ts. srk:n jokaisen vanhemman,] oleman nuh­teet­toman, yhden emännän miehen (1Tm 3:2);

Sentähden minä sinun Kretaan jätin, että sinun pitää toimittaman, mitä vielä puuttuu, ja pappeja [Raamattu: pres­by­teroi eli vanhemmat] kuhunkin kaupunkiin asettaman, niin kuin minä sinulle käskenyt olen (Tt 1:5);

Vanhoja pappeja [Raamattu: presbyterejä, vanhempia ] minä teidän seassanne neuvon, joka myös pappi [Raamattu:  sympresbyteros, kanssavanhempi] olen (1Pt 5:1);

”Niin ottakaat siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät piispoiksi [Raamattu, vanhemmille, episkopoksille, kaitsijoille] pannut, kaitsemaan Jumalan seurakuntaa” (Apt 20:28).

Biblian esipuheiden kirjoittajat ja raamattutekstin kääntäjät siis aivan häpeättömästi vääntävät kirjeiden tekstit tar­koit­tamaan jotakin aivan muuta, kuin mitä Raamatussa oikeasti kirjoitetaan. Kaikki tekstien vanhemmista (presbyteros), jotka ovat asetetut kaitsijoiksi (episkopos), sekä heidän asettamisestaan ja palvelustehtävistään puhuvat sanankohdat on väännetty ”papeiksi” ja ”piis­poiksi”, jollaiset muka olisi UT:ssa käsketty ku­hunkin kaupunkiin ja ”pitäjään” asettaa. –Jo on verratonta Raamatun kääntämistä – ja suoraan Rooman katolisten harhaoppien mukaan!

Ja vielä jopa IRT:ssa (kirkollisten teologien avustamassa) kirjoitetaan Timoteuksesta:

”Yksimielinen perimätieto alkuseurakunnan ajoilta tietää kertoa, että Timoteus oli Efeson seurakunnan ensimmäinen piispa (seurakunnan johtaja)”, (p. 5739).

Ihmekös sitten, jos kirkkokansa on aina  kuvitellut näiden väärennettyjen ”piispojensa” ja ”pap­piensa” olevan Jumalan asettamia, kun tällaisia, heidän ”Pyhän Hengen viraksi” kuvittelemastaan käsin, Jumalan Sanana vuosisadat juntataan ymmär­tä­mättömien sie­luun ja sydämeen. –Kyllä kirjeistä tällä tavalla kirjoittaen ja niitä vääntäen kir­kollisia ”pas­to­raalikirjeitä ” saadaan!

Edesmennyt luterilainen fil. ja teol. tri Uuras Saarnivaara sentään kirjoittaa tästä ”pasto­raa­li­kirjeitä” kos­­­­­­kevassa tekstissään Raa­ma­tun to­tuutta vastaavasti – paitsi, että hänkin puhuu Raamatun vanhempien sijasta ”vanhimmista”:

”Past:n laatimisen aikana ei siis vielä oltu...Ignatiuksen (n. 110 jKr.) kirjeiden tilan­teessa, jolloin oli vallitsevana ns. monarkkinen piispuus eli yhden miehen johtajuus, vanhinten kuuluessa virka-asteikon alemmalle tasolle. Past:ssä ei sellaiseen ole vähintäkään viittausta. Nimitystä vanhemmat käytetään niissä kylläkin monikossa ja ”kait­sija” -sanaa yk­si­kössä… molempia nimityksiä kuitenkin käytetään samoista miehistä.

Seurakuntajärjestyksen puolesta Past:ssä ei ole mitään uutta siihen verraten, mitä ilmenee Apt:sta ja Paavalin ai­kai­semmista kirjeistä. On myös ilmeistä, että Timoteus ja Tiitus eivät olleet paikallaan asuvia kaupungin tai alueen ”piispoja”. He olivat paikkakunnilla tilapäisesti oleskelevia apostolin valtuutettuja edustajia, jotka hänen ohjeittensa mukaan järjestivät seurakuntien asioita” (Voiko Raamattuun luottaa, s. 904, 905).

 UT:n käännöstemme ”virka” -sanan (diakonia) raamatullinen mer­­kitys rajoit­tuu Kirjoituksissa yksiselitteisesti merki­tyk­siin palvelustehtävä, pal­velus, mikä onkin sanan oikea käännös (kuten esim. Raamattu kansalle -kään­nök­sessä onkin osaksi käännetty). Diakonia tulee sanasta diakonos, palvelija (vrt. suo­men ”dia­koni”). UT:n krei­kan­kielen palvelus­teh­tävä / pal­velija -sa­nojen ja -käsitteiden taus­talla on esikuvallinen ja niille raamatullista merkitystä antava VT:n hep­rean­kielen sharat, palvella, suorittaa palvelusta. Pyhät Kirjoitukset käyttävät sanaa Jumalan aset­ta­mi­en VL:n voideltujen pap­pien, profeettain ja kuninkaiden pal­velus­tehtävästä (IRT, p. 5162-5165; 6495-6497; UTN, osa 5, s. 252-256).

Nykykielissä virka-sanan päämerkitykset ovat yleisimmin ammatti, toimi, tehtä­vä; palvelustehtävä. Niissä kielissä, joissa yleinen merkitys on ollut pal­velus­teh­tävä, palvelija, mikään sanan juurissa ei viittaa hallitsemiseen tai valtaan. Kir­kol­li­sessa käytännössä virka-sana viittaa aina virka-asemaan, jolle on tunnus­omaista myös [itse ase­tettu ja kuviteltu] hen­­­­gellinen hallitseminen ja valta (kirkkoneuvos Eetu Rissa­nen: Kirkon herrat, s. 61,62; Suomen kielen etymologinen sana­kirja VI; Meri: Sanojen synty, s. 444; Ph.D. H.Kotila: TA 3/94, s. 274-84). Vahvimpana virka on sidottu, UT:ssa seu­ra­kunnan vanhimpia, kaitsijoita, (monikossa) yhdeltä puolelta määrittävää episkopos- (kaitsija) sanaa ja käsitettä vää­ren­täen sepitettyihin piis­paan ja paaviin. Siksi on virka-ety­mo­logiaan liittyen ai­heellista todeta myös:

”Yleisenä havaintona esikristillisellä ajalla käytetystä episkopos -sanasta on todettava, ettei käsitteeseen sisälly vallan merkitystä, kaikkein vähiten itsevaltiutta” (kirkkoneuvos Eetu Rissanen: Kirkon herrat, 53).

Em. systemaattisen teologian prof. Osmo Tiililä kirjoitti aikanaan UL:n ”pap­peu­desta ja vi­rasta”, kirkolliseksi teologiksi poikkeuksellisen raamatullisesti; teksti tarvitsee vain vähäistä, pappeutta sinänsä ja sen tehtävää koskevaa, täydennystä [hakasulkuteksti] ollakseen jo huomattavan raamatullista:

”Uusi Testamentti ei tunne pappeutta, joka olisi ihmisen pelastumisen kannalta välttämätön, ei liioin riippuvuutta pap­pisvirasta käytännöllisessä vaelluksessa [eikä yl. kirkollista ’pappeutta ja pappisvirkaa’]. Missä ikinä on esiintynyt pappien valtapyyteitä ihmisten elämän hallitsemiseksi joko fyysisellä tai henkisellä alalla tai molemmilla yhtaikaa, siellä on joko unohdettu tai tahallaan syrjäytetty ekklesian [UL:n srk:n] luonne Kristuksen vapauttamien Jumalan lasten yhtei­sönä: ‘Te olette valittu suku, kunin­kaallinen papisto’ [julistaaksenne.., 1Pt 2:9,10];

”Kun uusin teologia puhuu Uuden Testamentin käsityksestä ”virasta”, on muistet­tava, ettei tuohon sanaan ole sisäl­lytettävä nykyaikaisia käsityksiä virasta yhteiskunnallisesti tarkoin määrättynä tehtävänä. Uusi Testamentti ei puhu mitään minkäänlaisesta oikeudellisesta virkajärjestelmästä” (Sata teesiä kirkosta, s. 13-15).

   Pappi- ja palvelustehtävä [kirkollisesti virka] -sanojen vääristyminen käynnistyivät samoihin aikoihin kuin alkoi kirk­ko­laitoksen muodostuminenkin. Kirkollisten käsitteiden, pappeuden, viran ja itse kirkon synty ja sisältö kytkeytyvät kaikki toi­siinsa, kuten jo edellisen ”Kirkko”- luvun (s. xxx) johdantotekstissä todettiin:

”Uusi Testamentti ei käytä [eikä tunne] nimitystä ”kirkko”, vaan puhuu seurakunnasta (ekklesia). Kirkko kehittyi vähitellen alku­srk:n vapaamuotoisesta… kristittyjen yhteydestä... instituutioksi, johon liittyi… opinkohtien julkilau­su­minen erityisissä uskontunnustuksis­sa… sekä kirkollisen hierarkian ja kirkko-oikeuden kehittymi­nen” (Teol.tri Mauri Larkio/Facta, osa 4, s. 1051, 1052).

Kirkollisten papin ja viran kielellinen ja hengellinen etymolologia (alkuperän tutkimus ja selitysoppi) osoittaakin käsit­teiden syntyhistorian ensim­mäisten vuosi­satojen kirkkoisien ja myöhempien aikojen kirkollisten teologien ”silmän­kään­tö­tem­puksi”, jol­le myös kaikki kirkollisen teo­logian paavi-, piispa- ja  pappi-käytännöt ja opetus Raamatun totuuksien ja kris­tinuskon väärennöksinä perustuvat ja on rakennettu.

Edellä (s.182,183), olemme jo viitanneet siihen, kuinka Jumalan asettaman temp­pelin ja temppelipalveluksen rinnalle ilman Jumalan asettamusta sepitelty synagoga-instituutio oli se, mitä mukaellen kirkkolaitos kehitteli käytäntöjään. Tämä koski sekä ”pappeus- ja virka-, että myös ”jumalanpalvelus” -käytäntöjä. Katolinen Ka­tekismus v. 2500, 815 sivua! (KKK) vaikenee tästä täydellisesti, mikä on ymmärrettävää, kun tie­detään, että kirkko on muslimien ohella srk:n ja juutalaisten päävihollinen maailmassa, ja että se pyrkii kaikessa erottamaan itsensä Raamatun heprealais-kris­tillisyydestä.

Tuonnempana osoitamme, kuinka kirkkolaitos esittelee väärennöksensä apostolien vaihtumisesta kirkollisiksi piispoiksi. Tähän liittyy historiallinen silta myös siihen, mi­ten synagoga ja sen esimies esikuvina vaikuttivat kirkollisen piispuuden ja sitä kautta pappeuden ja viran muotoutumiseen.

UT:n kreikassa apostoli-sanalle, apostolos, lähetetty, srk:n Herran edustajakseen val­tuuttamalle ja lähettämälle, on tämän raamatullisen sisällön antajana heprean kielen sana saliah. Tätä heprean apostoli-sanaa käytettiin myös mm. synagoogan esimiehestä, joka johti synagoogan kokouksia, sekä niistä, joilla oli valtuus kerätä ”temppeli­vero palestiinan patriar­kaa­tille”. Synagogan esimiehellä oli myös tuomiovalta. Kokouksia johtavaa ja rukouksia srk:n nimissä lukevaa synagogan esimiestä kutsuttiin tällöin ”seu­­ra­kunnan apostoliksi” (IRT p. 395-400; 5415-5420).

Näiden ”valtuutettujen” ja ”lähetettyjen apostolien” lähettäjä ei suinkaan ollut Herra, vaan Herrasta eksynyt uskon­nolli­nen järjestelmä ja maallinen esivalta. Ja nämä ”apos­tolit” olivat vain ihmisten, eivät Herran, valtuuttamia ja lähettämiä apostoleja; he olivat maallisen uskonnollisuuden kirkkopoliitikkoja ja käsikassaroita. Nämä uudesti­syntymättömät hal­litsivat yhdessä muiden maallisten vallanpitäjien kanssa. –Tämän viran hengellisesti täsmällinen jatkumo ja toisinto oli ja ovat kirkolliset virat ja viranhaltijat, nimeltään piispoiksi muutetut itse asetetut ”apostolit”.

Katsomme seuraavaksi, miten tuo nykyajassa ihmisten tajuntaa uskomattomasti ja lä­hes poikkeuksetta vallitseva kirkol­linen pappeuden väärennös, paavin, piispan ja papin saatanallinen ”pyhyyshierarkia” sepitettiin, on rakennettu ja pe­rus­tellaan.

Kirkollisen pappeuden ja viran sepittäminen

Apostolinen suksessio ja Raamattu

Kaiken lähtökohdaksi kirkko esittää Jeshuan ja apostoli Pietarin käymää keskustelua, joka on tallennettuna Mt 16:15-19. Kohdan kirkollinen selitys sanoo, että Jeshua siinä määritteli Pietarin siksi kallioksi, jolle Hän perustaa seurakuntansa, asettaa Pietarin muiden apostolien yläpuolelle kaikkien uskovien yk­sinvaltiaaksi johtajaksi, sijaisekseen ja ensimmäiseksi paaviksi, jolla on ”taivas­ten valtakunnan avaimet” (Katolisen kirkon katekismus 2005 (KKK), s. 240; prof. Simo Heininen: Ihmistä suurempi, s. 15).

Apostolisella suksessiolla eli seuraannolla tarkoitetaan kirkon opeissa paaviuden perustumista edel­lä mainittuun ”Jeesuk­sen säätämykseen” ja piispuuden vastaavasti ”apostolien asetukseen” sekä näiden, apostoli Pietarista ja muista alku­seu­rakunnan apostoleista alkaneeksi ja katkeamattomana seuraantona jatkuneeksi väitettyä piis­puutta kirkossa (KKK 2005:77, 815, 830, 833, 860-862, 1369, 1576; Porvoon julistus 1996). –Aiheellisesti kysyy kirkkoneuvos Rissanen tästä: ”Suk­sessio vai sug­gestio?” (Kirkon herrat, s. 79).

Paavin päähineessä, tiarassa, ovat sanat ”Vica­­rius Filii Dei”, Jumalan Pojan sijainen, sen numerologinen arvo on 666 (vrt. s. 47 edellä; ja Ilm 13:16-18). Katolisen kirkon kanonisessa laissa paavi Innocentius III (1198-1216) julisti, että Rooman paavi ”ei ole ainoastaan ihmisen, vaan itse Jumalan sijaishallitsija maan päällä”. Paavia on puhuteltu myöskin arvonimellä ”Herra Jumala Paavi” (Ekstravangantes of Pope John XXII, v. 1584, p. 153).

Vastaavasti piispojen määritellään tulleen apostolien suorittamalla ”vanhinten” aset-ta­misella apostolien sijaan. Kirkkoisät ja -teologit ovat kavaltaneet myös Kirjoitusten kaitsija-käsitteen (vrt. kirjan Johdanto, s. 20) sepittämällä UT:ssa van­hem­miston jä­sentä tarkoittavalle episkopos -määreelle vää­rennetyn kirkollisen ”piispa” -mer­ki­tyk­sen. Mutta ei Mt 16:18, eikä mi­kään muukaan Raamatussa sisällä moista humpuu­kia. Tosiasiallisesti paavius, piispuus, ja pappeus, ovat vail­la min­kään­laista yhteyttä Jes­huan ja apostolien opetuksiin ja asettamuksiin vanhemmista, pappeudesta ja palvelustehtävästä.

Raamatun opetuksessa Jeshua itse on se Kallio (5Ms 32:4; Jes 26:4; 1Kr 10:1-4), jolle Hän sanoi rakentavansa seu­rakuntansa. UT:n kreikankielinen teksti sisältää Mt 16:18:sta sanaleikin, joka ei tule käännöksessä esiin. Krei­kankielessä käytetään sa­noja petra ja petros; petra tarkoittaa kallio, ’emäkallio’, kun taas petros, irtolohkare, kivi, pikkukivi [”emä­kalliosta lohkaistu pikkukivi”]. Mt 16:18:sta Jeshua on petra ja Pietari petros. Jeshua sanoo siinä, että ”sinä olet Pietari (petros, pikkukivi, irtolohkare) ja tälle Kalliolle (petra, Kallio, joka Minä Olen) Minä (Jeshua) ra­kennan seurakuntani, jota tuonelan portit eivät voita” (UTN, osa 1, s. 404, 405; osa 5, hakusana n:o 3542, s. 614). –Kirkon versio Mt 16:18:sta on törkeä ja tökerö!

Jeshua sanoi myös, että ”isäksenne (vrt. paavi: ”pyhä isä”) älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, Hän joka on taivaassa”; ja, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ja Kirjoitukset jatkavat: ”Hänet on [ilman sijaista] pantu kaiken pääksi seurakunnalle”, Hänet, joka itse on Jumalan Sana: Mt 23:9; 28:18; Ef 1:22,23; Kol 1:18,19; Jh 1:1,14; Ilm 19:11-13.

Jumalan toimesta ole asetettu Jeshuan lisäksi minkäänlaisia muita välimiehiä, ylipappeja ja ylikaitsijoita Jumalan ja ihmisten välille. Näin on Kirjoitettu:

”..yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä.. Messias Jeshua.. muuta perustusta ei kukaan voi panna kuin.. Jeshua Messias” (1Tm 2:5; 1Kr 3:11);

”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne; niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monen edestä” (Mt 20:25-28).

Ns. ”avainten vallasta” on myös huomattava, että se annettiin kaikille opetuslapsille, koko pyhälle papistolle, ei yhdelle henkilölle tai millekään tietylle palvelustehtävälle seurakuntaruumiissa. Ja se annettiin Jeshuan, ei paavin, alaisuudessa (Hb 8:1-5; Kol 1:18; Mt 18:18; Jh 20:23; Jk 5:16). Eikä paavista ja piispoista tietysti puhuttu mitään, koska Raamatussa ei niistä puhuta. Apostoli Pietarikin oli vain yhdessä muiden kanssa (sympresbyteros, kanssavanhempi, UTN 4229) yksi Jerusa­lemin seurakunnan vanhemmista, ilman mitään eri­tyis­ase­maa muiden apostolien, eikä vanhempienkaan, yläpuolella (1Pt 5:1-5; vrt. myös Gal 2:11-14).

Myöskään ei ole todisteita siitä, että Pietari olisi toiminut min­kään­laisessa ase­massa Rooman seurakunnassa, eikä täysin luotettavaa tietoa, että olisi siellä koskaan edes vaikuttanut, sekä täysin varmaa, ettei hänellä koskaan ollut mitään tekemistä piispa-/paavi-ins­tituution ja sen pimeiden oppien, eikä millään muul­lakaan tavalla sen Jeshuan opetuslapsia miljoonittain, demonisesti ja lähes teollisesti tuhonneen saatanallisen hirviön kanssa, mikä kirkkolaitosinstituutio oli ja tuli olemaan.

Koko piispaoppi ”apostolisesta suksessiosta” paaviluetteloineen on jälkikäteen, pal­jon sen jälkeen, kun apostoli Pietari oli siirtynyt marttyyrikuoleman kautta ajasta ikuisuuteen, kyhäelty silkkaa valhetta oleva oppirakennelma. Apos­tolin palve­lus­teh­tävää ei myöskään välitä kukaan ihminen toiselle, vaan se tu­lee suoraan Jumalalta, niin kuin kaikki muutkin palvelustehtävät ja niiden vaatima voitelu (Gal 1:1; 1Kr 12:4-11; 27-31; Ef 4:11). Ihmiset voivat kyllä siunaten erottaa toisiaan palvelustehtäviin, jos se ensin on tullut Hengessä Jumalalta (Apt 13:1-4).

Hengellisen ja historiallisen totuuden etsimistä kirkollisten pappeuden ja viran synnystä ei pidäkään aloittaa sukupolvia jälkikäteen sepitetystä Mt 16:18:sta väärennetystä selityksestä, vaan totuuden löy­tämiseksi on men­tävä katsomaan Raama­tun, kirkko­isien kirjoitusten alkutekstien ja muiden väärentämättömien lähteiden valossa, mistä ja miten totuuden vää­ren­täminen oikeasti alkoi.

Raamatun asetukset ja ’silmänkääntötemppu’

Pyhän Hengen johtamina apostolit, tai toimeksiannostaan heidän työtoverinsa, asettivat UL:n seurakuntaan kullekin paik­kakunnalle vanhemmat, aina monikossa (Apt 20:17,28; 14:23; Tt 1:5; sanasta presbyteros, vanhempi, UTN, no 3705). Monikkomuoto yksikön komparatiivista vanhempi, on vanhemmat, ei kirkkokunnallinen ”van­himmat”. Vanhempi ei tar­koita ensisijaisesti fyysistä ikää, vaikka sekin siihen elämän­koke­muksen, hengellisen ja hen­ki­sen kasvun, kyp­syyden ja ope­tustaidon vaatimusten kautta sisältyy (1Pt 5:5;1Tm 3:1-7; Tt 1:1-9). Siksi ei kovin nuori eikä äsken­kääntynyt voi olla seu­ra­kunnan vanhemman palvelus­teh­tä­vässä. Presbyteros ei tarkoita myös­kään kou­lutuk­seen/vih­ki­mykseen perus­tuvaa päte­­vöitymistä ja ”seniori­teettia”. Samoin kuin luon­nol­li­set vanhemmat, mies ja nainen, asetettiin rakkaudessa opet­tamaan, kasvat­ta­maan ja pitä­mään huolta lapsistaan, samoin myös seurakunnan vanhemmat asetettiin Jumalan lasten hengel­li­siksi vanhem­miksi – ei ”herroina hallitsijoiksi” (1Pt 5:1-7).

Seu­ra­­kunnan vanhempien ja perheen van­hempien välillä on ilmeinen vastaavuus – toki sillä erotuk­sella, että seu­ra­kunnan vanhemmiksi asetettiin vain veljiä, mutta muistaen samalla, että perhees­säkin mies on Jumalan järjes­tyksessä asetettu myös vaimon ja koko perheen hengelliseksikin johtajaksi ja pääksi, joten vastaavuus on olemassa tässäkin mielessä (1Kr 14:31-40; Ef 21-33). Kirkkokuntien ”vanhimmat – van­him­misto” -muo­dot vinouttavat jo kielellisesti vanhempien käsi­tettä, lihan mukaiset, läh. ”johtokunta” -käy­tännöt tietysti vielä suu­­remmin. Tämä­kin asia kohdallaan raa­matul­li­­sessa van­­hem­pien aset­ta­mi­ses­­sa, kun siinä Pyhä Henki asettaa tehtävään.

Vanhemmista siis käytetään – kuten edellä olemme todenneet – myös kollektiivimuotoa presbyterion (IRT p. 6213-6217; UTN no 3704, 1Tm 4:14), tarkoittaen samassa palvelustehtävässä olevien keskenään tasa-ar­voisten vanhempien veljes-kol­le­giota, vanhem­mistoa, ilman mitään hierarkisia jakoja ja rakenteita ryhmän sisällä, kuten ei opetuslapseudessa yleen­sä­kään (Mt 20:25-28; 1Pt 5:5). Vanhemmisto ei ole mikään ”yhdistyksen johtokunta”, vaikka sen jäsenet johtajiakin ovat (Hb 13:7,17), eikä myös­kään mikään ”kirk­koneuvosto” tai ”-valtuusto”; vanhemmisto on Jumalan lasten hengellisten paimenten kaitsijoiden ja johtajien kollegio (Apt 20:17,28; 1Tm 4:14; 5:17). Sen lisäksi, että vanhemmiston sisällä ei ole mi­tään hierarkioita, myös­kään sen ylä­pu­olelle ei Raamatussa ole Jes­huan lisäksi ase­tettu mitään hallin­toelimiä tai palvelus­tehtäviä.

Ilmestyskirjassa, sen kirjeissä seitsemälle seurakunnalle (Ilm 2:1-3:22), kirje on aina osoitettu (KR-38:n kään­nöksessä) ”seurakunnan enkelille” (angelos = lähetti(läs), sanansaattaja, julistaja; enkeli, UTN, no 22). ”Enkelit” olivat ne ”seit­se­män tähteä”, mitkä olivat ”Ih­misen Pojan muotoisen” oikeassa kädessä (Ilm 1:12-20). Koska Johanneksen piti kirjoittaa ”enkelille”, olisi oikeampaa kääntää tässä angelos ”enkelin” sijasta sanansaattajaksi, tai lähetiksi (kuten mm. Saa­ri­salo), sen ihmistä tarkoittavassa merkityksessä. Tämä tarkoittanee, että seurakunnissa oli palvelustehtävä, jonka kaut­ta sanoma välitettiin seurakunnalle. Sikäli kun viimeksi mainittu näkemys on oikea, on sitä Sanan kokonaisuuden valossa tulkittava lähinnä siten kuin esim. IRT:ssa, seurakunnan vanhempiin kuuluvaa tarkoittaen, todetaan:

”Tällainen johtajuus – primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa – on aivan erilainen kuin apostolien ajan jälkeinen luokittelu” (IRT p. 2167).

Eli ts. tämäkään Kirjoitusten kohta ei voi olla perusteena edes sille, että seurakunnassa olisi vanhinten lisäksi jokin ”joh­taja, kirkkoherra, pastori, paimen, saarnaaja, työntekijä” jne. yksikössä (eikä myöskään monikossa), puhumattakaan van­himpien ja seurakuntien yläpuolella olevasta ”piispasta”.

Vanhemmat ovat Jumalan Sanassa suoraan seurakunnan Pään, sielujem­me yli­pai­me­nen ja kaitsijan, Jeshuan, hengellisen hallinnon alai­suudessa olevia veljiä. He ovat seurakunnan kaitsijoita (episkopos, UTN, no 1805), paimenia (poimen, 3633) ja johtajia (proistamenos, 3749). Heidät on asetettu elämänikäiseen palvelustehtäväänsä kaitsemaan, pai­men­tamaan, ja johtamaan Sa­nalla ja olemalla laumal­le esikuvina – ei herroina halliten – niin kuin ne, joiden on siitä kerran tehtävä tili (Mt 20:25-28; Apt 20:17, 28; 1Tm 5:17; Tt 1:1-7; 1Pt 2:25; 5:1-4; Hb 13:7,17).

UL:n Kirjoitukset tuntevat vain kaksi kaitsijaa, episkoposta: Jeshuan, sielu­jemme kaitsijan ja ylipaimenen, sekä seu­ra­kunnan vanhemmat, presbyterokset. Episkopos, kaitsija/kaitsijat esiintyy UT:ssa seitsemän kertaa (Apt 20:28; Fil 1:1; 1Tm 3:2; 2Tm 4:22; Tt 1:7; 3:15; 1Pt 2:25). Pietarilla sana (kr. käännöksessä) on tarkoittamassa Jeshuaa, muissa tapauksissa episkopos/kaitsija tar­koittaa aina srk:n vanhempia (”presbyteerejä”). UT:n episkopos ilmentää sekä ylipaimenen ja kaitsijan, Jeshuan, että seu­rakunnan hengellisten vanhempien palvelustehtävää sen yhdeltä näkö­ku­l­malta: episkopos s:sta episkope, tar­koit­taa tar­kas­taa, pääl­lekatsoa, etsiä, pitää huolta; kaita hengellisesti (IRT, p. 2167; UTN, hakusana no 1805).

Vanhempien palvelustehtävän luonnetta ja sisältöjä selittävistä ja ilmentävistä määreistä (kaitsija, pa­i­men, johtaja) on siis kaitsija, episkopos, se mitä nyt on tarkasteltava, koska erityisesti sen väärentämiselle tarkoittamaan jotakin aivan muu­ta kuin mitä Herran 12 apostolia olivat asettaneet, rakensivat kirkkoisät ja myöhemmät teologit kirkollisen, ”piispan”, ”piis­pan­­viran” ja vihkimyksen sekä edelleen paaviuden, ”isä-/ yli­piis­puu­den”.

Koska ”piispa” on väännetty UT:n kreikankielessä srk:n yhtä vanhempaa, kaitsijaa tarkoittavasta episkopos -sanasta, sana hei­jastuu monissa kielissä vielä juurena niiden ”piispan” äänneasussa (latinassa episcopus, venäjässä episkon, ruot­sin­kielessä biskop, saksassa Bischof, englannissa bishop, hollannissa bisschop, espanjassa obispo, portugalissa bisbo, puolassa biskup, jne.). Suomenkielen ”piispa” -sana tulee Ruotsista, ja ”piispa” -käsite tietysti kaikkialla yhtäläisesti kirk­koisien episkopos -väärennöksestä, nykymerkitykses­sään Roomasta. Katolisen väärennöksen piispa-henkeä ilmentää hyvin Por­voon vanhan tuomiokirkon pi­ha­­maalla oleva Frans Schaumanin (1810-1877) muistomerkki, jossa ”piispa” ei ole ruotsiksi eikä suo­meksi, vaan synkeästi katolisten ”pyhällä kielellä” latinaksi: ”EPISCOPUS  1865 – 1877”.

Ensin kek­sittiin nostattaa yhdestä srk:n vanhimpiin, presbyteereihin, kuuluvasta ”pai­­kallisseura­kun­nal­linen, srk:n va­n­hinten yläpuolelle asetettu yksikkömuotoinen piispa”, josta melko pian ”yliseura­kun­nallinen, useamman srk:n piispa” (mis­tä aikanaan paavi), virka  ja lopulta varsinainen hierarkinen pappikasti vihkimyksineen.

Kirkkolaitoksen episkopos -väännös piispa ei tarkoita lainkaan sitä, mitä UT episkopoksella tarkoittaa. Kirk­kolaitoksen piispassa ei todellakaan ole kysymys vain Raamatun epis­ko­pos -käännöksen kieliasusta piispaksi, vaan piispassa kieliin on tul­lut uusi, paikallisen srk:n vanhempiin kuulumaton ja heidän sekä paikallisten seurakuntien yläpuolelle asetettu, täydel­li­sesti Raamatun ulkopuolinen kirkollinen hallintomonarkki -käsite. Tämä väärennös on niin vallinnut kan­soja, että jopa sel­laisissa raamatunkäännöksinä varhaisissa nykykielille kään­nöksissä kuin Lutherin saksankielisessä v.1522 ja Tyndalen 1526 totuutta tavoittelevassa englanninkieli­sessä UT:ssa on epis­kopos käännetty sanalla piispa (Bischof/bysshope, bis­hoppe). Ja ainakin Luther myös tarkoitti sillä kirkollista piispaa. Sen lisäksi että heidänkin sielussaan oli kirkollisten käsitteiden taak­kaa, saattoi heiltä tuolloin jopa puuttua kielistään sopiva sana ja käsite.

–Muuten Lutheria ja Tyndalea ei tietysti pidä ollenkaan rinnastaa, koska Luther oli tosiasiassa hengeltään lopulta Jeshuan opetuslasten ja juutalaisten vereen kätensä tahrinut katolis­henkinen kirkkoruhtinas, eikä suinkaan mikään roomalais-katoli­suudesta puhdistaja, ja Tyndale taas niin kau­kana kuin ”itä on lännestä” siitä kirkkoruhtinaspetojen maailmasta, mitä Luther edusti, ja lopulta heidän mur­haamakseen tul­lut, kuolemaan asti uskollinen Jes­huan veritodistaja.

Meillä Skandinaviassa on tässäkin raamatunkäännösten suhteen oltu useimpiin kieliin verrattuna jo pitkän aikaa aivan ”Jumalan kämmenellä”, kun Suomessa 1938 ja Ruotsissa 1917 käännöksissä on niin tavattoman kauniisti ja alkutekstin henkisesti esim. 1Pt 2:25:ssä ”sie­lujemme paimenen ja kaitsijan tykö”, ja ”själars herde och vårdare” (”sie­lujemme paimenen ja hoitajan/hoivaajan”) tykö. Näiden Raamattujen lukijoille ei tekstistä synny sitä harhaista assosiaatiota, mikä väistämättä tulee, jos luetaankin siten kuin vielä Bibliassa 1852 ”paimenen ja piispan”, ja vaikkapa ”pastorin ja piispan” tykö, kuten esim. espanjan- (pastor y obisbo), tai englanninkielisissä Raamatuissa yleisen ”paimenen ja piispan” (shepherd and bishop) tapaan. Espanjan pastor on suoraan latinan vastaava sana, mikä taas on käännös UT:n kreikan paimenta, yhtä vanhinta (ylipaimenta tässä) tarkoittavasta sanasta poimen, mutta ei sitä vastaava käsite, vaan vanhimmista erillinen, heidän yläpuolellaan oleva kirkollinen ”pastori”

Suurten maailmankielten, kuten espanjan (ainakin jo vuodesta 1602 alkaen) ja koko englanninkielisen maailman, mukaan lukien sen arvovaltaisimman raa­matun­kään­nök­sen, ”auktori­soidun” ns. ”Kuningas Jaakon” käännöksen v. 1611, teks­tit ja useimmat muutkin käännökset, levittävät ja ylläpitävät tehokkaasti kirkon sepittämää episkopos/piispa -kyhäelmää. Tämä on tappavan eksyttävää, varsinkin, kun ymmärtämättömiä ihmisparkoja lisäksi kaikkialla ympäröivät kirkon kollektiiviset, koko maail­man kat­tavat harhaopetukset ja niille perustuvat uskonnollisuuden rakennel­mat.

Tri Alberto Rivera todistaakin, että jesuiittain kätyrit, mm. B.F. Wescott (1825-1901) ja F.J.A. Hort (1826-1892), so­lut­tau­tuivat King James -käännöstyöhön 1800-luvulla (Rivera: Sabotage, s. 29). Ja tietysti Roomalaisella kirkollisuudella olivat monella tavalla sormensa pelissä jo 1611 ja aikaisemminkin. Tämä näkyy mm. siinä, ”piis­­paa” olennaisesti tukevassa asiassa, että englanninkielen seurakuntaa tarkoittava congregation (vrt. kongregationalismi: ”uskovien muodostaman seurakunnan täy­dellinen riippumattomuus kirkkolaitoksesta ja valtiosta”, Facta, osa 5, p. 112) sujuvasti vaihtui King James -käännöksessä v. 1611 UT:n puolella sen ulkopuoliseksi ja täysin vieraaksi kirkoksi (church).

”Kirkosta” ja ”piispasta” yhdessä puhumisen mahdollisuus oli kirkolle olennaisen tärkeää ”piispan” ja uudelleen mää­ritellyn ”pa­pin” istuttamisessa seurakunnan paikalle tungetun kirkon sanastoon ja käsitteistöön sen avainhahmoina. Siitä piispallisesta ilmastosta, jossa kirkko tungettiin englanninkieliseen raamatunkäännökseen, saa käsitystä, kun ottaa huo­mi­oon, että se tapahtui ajalla, jolloin arkkipiispana oli korkeakirkollinen Richard Bancroft (1604-1610) ja voimassa hen-gellistä elämää kuristava, avoimet uskovien vainot mahdollistava ns. ”pakkolaki” (1593-1630-lu­ku). Laissa sää­dettiin mm. nämä inkvisition hengessä laaditut ja saatanan innoittamat käy­tännöt, joil­la operoiden kirkko piispoineen vaali ”opillista puhtautta” ja to­teutti versiotaan ”Kristuksensa mielenlaadusta ja rakkaudesta”:

”Joka kieltäytyi käymästä yksin vallitsevan valtiokirkon jumalanpalveluksissa ja joka puhein tai kirjoituksin sai toisen henkilön menettelemään samoin tai joka otti osaa johonkin muuhun jumalanpalvelukseen, oli vangittava ja pidettävä vankilassa kunnes alistui. Jollei kuitenkaan kolmen kuukauden vankeus saanut tätä aikaan, täytyi niskoittelijan jättää maa, ja hän menetti omaisuutensa.

Sen jälkeen kaikki brittiläiset alueet olivat häneltä suljetut. Jos hän ilman erikoislupaa palasi Englantiin, häntä uhkasi petturin kuolemanrangaistus.. Vakaumukselleen uskollisilla.. ei siis 1500-luvun loppupuolelta lähtien ollut muu­ta vaih­to­ehtoa kuin lähteä maasta tai kärsiä marttyyrikuolema” (prof. Westin: Vapaan kristillisyyden historia, s. 195, 196; vrt. mm. Hb 11:35-38 ja Konventikkeliplakaatti Skandinaviassa, Suomessa v. 1726-1869, s. 196).

Kun apostoli Paavali jättää jäähyväisiä Efeson seurakunnan vanhemmille, käy hänen sanois­taan siunaavalla tavalla ilmi monta asiaa: seurakunta on ensiksikin Herran – ei ”mei­dän srk” – ja toiseksi, vanhemmat, presbyterit, ovat lauman kait­si­joita (episkopos) ja paimenia (poimen) ja että heidän on otettava vaari sekä itsestään että laumasta.

Myös van­hempien joh­ta­mis- ja opetus­tehtävä – minkä kirkko on väärentäen monopolisoinut muka paaveilleen, piis­poilleen ja papeilleen – tulee esiin useammassakin kirjeessä:

”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka Hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut (Apt 20:17, 28; vrt. Tt 1:5-7: vanhemmat ovat kaitsijoita);

”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla.. taitava opettamaan.. Vanhempia [presbyte­rejä], jotka seurakuntaa hyvin johtavat pidettäköön kahdenker­taisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka Sanassa ja opetuksessa työtä tekevät” ([1Tm 3:2; 5:17]; vrt. myös Hb 13:7, 17; Ef 4:11-17). 

Seurakunnan vanhemmat eivät kuitenkaan yksistään ole raamatullinen palve­lus­teh­tävä, jonka kirkko on väärentänyt ja jolle se on rakennellut väärennetyn yhteyden  ”pap­­­­­­­piinsa” ja ”vir­kaansa”. Juma­la asetti seurakuntaan – pysyvästi – myös muita palvelustehtäviä, joista niistäkin ainakin opettaja on tullut väärennetyksi piispoissa: ”Ja Hän antoi muu­tamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi” (1Kr 12:27-31; Ef 4:11-16).

   UT:n kreikankielessä nämä tarkoittavat:

Apostolit (apostolos, lähetetty, UTN no 601), profeetat (profetes, julistaa, ennustaa, 3853) evankelistat (euangelistes, evankeliumin hyvän- l. ilo­sanoman julistaja, no 1909), paimenet (poimen, poimainoo, paimentaa, kaita, 3632) ja opettajat (di­daskalos, s:sta didasko, opettaa, no 1182). Seurakunnan vanhemmat sisältyvät sanoihin ”pai­meniksi ja opettajiksi”, mutta opettaja on lisäksi omakin palvelustehtävänsä, ilman että siihen sisältyy srk:n vanhemmuutta (Apt 13:1; Jk 3:1).

Vanhempien lisäksi apostolit asettivat seurakuntaan seurakuntapalvelijat, diakonit (diakonos, palvelija, n:o 1110; Apt 6:1-6; 1Tm 3:8,12).

Kirkko siis määrittelee nämä piispansa apostolien seuraajiksi ja ”perustelee” sen siten, että asettaessaan seurakuntiin vanhemmat, presbyterit, apostolit tällä toimellaan siirsivät apostolin viran, voi­man ja vallan – noille yhtäkkiä tyhjästä keksityille – piispoille”. Katolinen Katekismus saattaa lukijoitaan ”ymmärryk­seen” tuosta ylen ihmeellisestä ”apostolien testamentista”, jota kirkot tänä päivänä ympäri maailmaa kuorossa toistelevat (ja mistä Raamatussa ei ole vihjaustakaan). Aivan uskomattoman röyhkeä, absurdi ja tökerö on tämä kir­kollinen apostolien hävittäminen ja srk:n vanhempien vaihtaminen piispoikseen; näin Rooman uusi Katekismus 2005:

”PIISPAT OVAT APOSTOLIEN SEURAAJIA. Jotta apostoleille uskottu lähetys­tehtävä jat­­kuisi heidän kuolemansa jälkeen, apostolit ”antoivat lähimmille työtovereilleen ikään kuin testamenttina tehtävän täydentää ja lujittaa heidän aloittamaansa työtä, uskoen näiden huomaan koko lauman, johon Pyhä Henki oli heidät pannut kaitsijoiksi, paime­n-tamaan Jumalan kirkkoa. He asettivat siis tällaisia miehiä ja lisäksi määräsivät, että näiden poismenon jälkeen taas toiset koetellut miehet jatkaisivat heidän palveluvirkaansa” (KKK 2005:861; vrt. Apt 20:17,28!).

   Kyllä, olet lukenut aivan oikein! Vailla mitään rajaa röyhkeässä julkeudessa, kirkko vain tempaisee srk:n vanhemmille, presbytereille, sanottujen apostolin sanojen sisällön tarkoittamaan apostolien hävittämistä, ja ”asetussanoina” omia, itse tyhjästä keksimiään ”piispoja”, sekä ekklesian, Jumalan seurakunnan, tarkoittamaan sen päävai­noajaa, ”kirk­­koa”. UT:ssa ei ole vihjaustakaan sellaisesta, että apostolin palvelustehtävä lop­puisi missään vaiheessa UL:n seurakunnan ajanjaksossa. Eikä siitä, että Jumala asettaisi jonkin kirkollisen piispan, ja jolle siirtyisi kaikki se, mikä sisältyi apos­tolin palvelus­teh­tä­vään, puhumattakaan siitä pimeästä sisällöstä, mitä Raamatussa ei ollenkaan ole, kuten esim. yksinvaltius tulkita sitovasti Jumalan Sanaa, erehtymättömyys, itse kek­­­sittyihin virkoihin vihkimiset, kirkollinen sitominen ja päästäminen, jne.

Edelliseen liittyen, kirkkoneuvos Eetu Rissanen siteeraa oikeusoppinutta, sittemmin kirkkoisä Tertullianusta (160-225 jKr):

”Jos apostolista perintöä kirkossa yleensä on, perijä ei ole ainakaan piispa” (Kirkon herrat, s. 103).

Apostolit asetettiin UL:n seurakunnan aikakautta varten, eivätkä ne ole mihinkään hävinneet, eivätkä varsinkaan srk:n vanhempien (presbyterien) asettamisella kaitsijoiksi (episkopos), muuttuneet kirkollisiksi piispoiksi. Em. syystä kirkol­li­suu­dessa puhutaan nykykäytännössä apostoleista vain piispoina, joil­le on muka vielä annet­tu tehtäväksi, ei vain ”jatkaa”, vaan myös ”täydentää” (ts. väärentää jatkuvalla valta­kirjalla ja loputtomasti) apostolien kautta annettuja asetuksia. Myös edellä kuvattu Jumalan seurakuntaruu­mii­seen asettama vanhempien ja erityisten opettajien opetuksen palvelustehtävä on katolisen kir­kon mukaan ”paa­vin ja piispojen asettamisessa” kokonaan siirretty yksin heille:

”Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipa se sitten kirjaan pantu tai kirkon elämän puitteissa välitetty [ts. ”täy­den­netty”], on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle – eli piispoille, jotka ovat yhteydessä Pietarin seuraajaan, Rooman piispaan [paaviin] – ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kris­tuksen nimissä. Kirkon opetusviralle, paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille, on uskottu yksinomainen valtuus tulkita sitovasti Jumalan sanaa.. jotta paimenet [piispat] voisivat täyttää tehtävänsä, Kristus on suonut heille.. erehtymättömyyden karisman... Virkansa nojalla Rooman piispalla [so. paavilla] piispa­kol­legion päällä, on tämä erehtymättömyys... kaikkien uskovien ylipaimenena ja opettajana” (KKK 2500: 85-100; 888-892).

Tässä ”piispa- ja pappiopissa” elävät käytännöllisesti katsoen kaikki ”kristikunnan” kirkkokunnat, ku­­kin tavallaan, vaikka ne eivät sellai­senaan tunnustaisikaan paaviutta, Rooman piispuu­den monopoliasemaa ja yksinvaltiutta. Koko ns. ”kristikunta” puhuu kuitenkin kuin itsestäänselvyytenä ”piispoista”, heidän ”virastaan ja vallastaan”, ”hiippa­kun­nis­taan”, ”papeista” jms. Jumalan aset­ta­muksina. Ja asioiden todellisesta laidasta mitään ymmärtämätön ihmisten suuri enemmistö vielä pitää tällaista totena! Näin katolisesti esim. luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa kirjoitetaan kir­­kollises­ta vallasta ja piispuudesta:

”Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit” (Augsburgin tunnustus XXVIII:5; Tunnustuskirjat, painos 2007, s. 74).

”Tunnustuksessamme [siis edellä olevassa] olemme.. sanoneet, millaisen vallan evankeliumi piispoille antaa.. Olkoot vain piispoja kirkollisen lainsäädännön mukaan, sitä vastaan meillä ei ole muistuttamista... Me mielellämme näemme virassa vanhan jaon vihkivaltaan ja tuomiovaltaan” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXVIII:12,13; Tunnus­tus­kirjat, painos 2007, s. 249,250).

Kuten jo edellä totesimme, on tietysti huomattava, että kun Hän antoi apostolit ja muutkin palvelustehtävät, eihän heitä suinkaan asetettu vain alku­seura­kun­taan, vaan apostolit asetettiin näin: ”Hän antoi [apostolit ja muut palve­lus­tehtävät].. tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi.. kunnes me kaikki [uskoviksi tulleet/tulevat] pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa..” (Ef 4:11-16). Apostolienkin asettaminen koskee siis koko sitä aikaa, mikä evan­keliumia maan päällä pelastukseksi julistetaan ja seura­kun­taruu­mista edelleen rakennetaan.

   Karitsan 12 apostolia erotetaan Jumalan Sanassa selkeästi kaikista muista, heidän asettamisensa jälkeen lähetettävistä apostoleista; vain noiden 12:sta nimet ovat Uuden Jerusalemin perustuksissa (Ilm 21:14), mutta se ei suinkaan merkitse, etteikö apostolin palvelustehtävä edelleen jatkuisi srk:ssa, aina Herran tulemukseen saakka. Apostoli Paavalin asettaminen ja lähettäminen oli tästä ensimmäinen UT:n todistus. ”Karitsan 12:sta apostolin” joukkoon kuulumisella oli selkeät kri­teerinsä. Heihin kuuluvan tuli olla sellainen, joka on vaeltanut muiden apostolien kanssa kaiken sen ajan, jona Herra Jeshua kävi sisälle ja ulos heidän tykönään, Johanneksen kasteesta alkaen hamaan siihen päivään, jona Hänet [Jeshua] otettiin heiltä ylös (Apt 1:21,22). Apostoli Paavali ei siten kuulunut noiden Karitsan 12:sta apostolin joukkoon. Mutta hänkin oli to­del­linen apostoli, joka myös oli saanut palvelustehtävänsä, ”ei ihmisiltä, eikä ihmisten kautta”, vaan Jumalalta ja Jeshualta (Gal 1:1; 1Kr 12:28-31).

   Paavali ei myöskään ollut ainoa ”Karitsan 12 apostolin” jälkeen apostoliksi asetettu, heitä olivat myös mm. Barnabas (Apt 14:14), Silvanus ja Timoteus (1Ts 1:1; 2:5-8). Huomaa: kirkko sanoo apostoliuden päättyneen ja muuttuneen piis­puudeksi. Raamatussa ei puhuta piispuudesta mitään, mutta kerrotaan kyllä Timoteuksen olleen apostoli ajalla, jolloin kirkko väittää hänen olleen Efeson ensimmäinen piispa). Apos­tolien pal­velustehtävä siis jatkuu seurakunnassa myös Karitsan 12:sta apostolin jälkeenkin, aivan siten kuin Herra on asettanut (Ef 4:11-16).   

 Samoin on myös huomattava, että eihän lähetystehtävää ja evankeliumin julistusta suinkaan uskottu vain apostolien palvelustehtävälle, vaan kaikille opetus­lapsille, koko kuninkaalliselle pa­pistolle (Jh 20:19-23; 1Pt 2:9,10), erityis­voiteluna evankelistoille.

Ja edelleen, myöskään opetuksen palvelustehtävää ei rajattu Raamatussa apos­to­leihin heidän monopolinaan. Opetuksen erityistehtävä asetettiin opettajan erityisvoi­telun saaneiden/saavien, ja osaksi srk:n vanhempien, palvelus­tehtäväksi. Mutta näistä asettamuksista huolimatta, ei opetustakaan kuitenkaan kokonaan rajattu näihinkään palvelus­tehtäviin, vaan sekin, samoin kuin evankeliumin julistus, on samalla kaikkienkin opetuslasten asia (Kol 3:16; Tt 2:3-5). Näin siitäkin huolimatta, ettei opetuksen varsinainen palvelustehtävä ole seurakunnassa ”aivan monien”, eikä seurakunnankokouksissa ol­lenkaan nais­ten/vaimojen tehtäväksi asetettu (Jk 3:1; 1Kr 14:33-35).

Samalla, kun kirkko saastutti seurakuntaa ja ”kätki” apostolit ja opettajat piispoihinsa, hävisivät myös profeetat – itse­keksityt piispat kun eivät profetoi, vaikka Jumalan järjestyksessä niin voi tehdä aasikin (4Ms 22:21-34; 2Pt 2:15,16). Ja kirkollista ”pa­piksi vihkimyksen sakramenttia” ja sen toimittamisen valtaa ja voimaa ei Raamattu tietenkään tunne lain­kaan. Joten, ei apostoleilta heidän monopolimandaattinaan edes ollut siirrettävissä olennaista osaa siitä sisällöstä, minkä kirkko väittää ”siirtyneen” apos­toleilta piispoilleen. Apostolien palvelustehtävän sisältöjen uskoteltu/kuviteltu kirkollinen siirtyminen itse keksityille ”piispoil­le” ja niiden ”aposto­lisessa” suksessiossa ta­pahtuva edelleen siirtäminen on siis täs­sä­kin mielessä mielettömyyttä ja törkeää Raamatun ja sen asetusten väärentämistä.

Pappikastin ja pappisvaltaisuuden alku

Mitä, miten ja milloin käytännössä tapahtui vanhemmille, episkopoksille, kaitsijoille, että heistä vastoin jumalallista säätä­mystä putkahtikin yhtäkkiä seurakunnan vanhempien yläpuolella oleva, paikallisesti yksikkömuotoinen ”pappi­kasti”, ja lopulta useam­pi­en­kin paikallisten seurakuntien yläpuolella oleva yksikkömuotoinen monarkki, ”piispa” ja edel­leen ”piispa­kunta”, hiippakunta ja vielä paavi? Raamatussa on esikuvan (mm. 1Kn 12:26-33; 2Ak 13:6-11) lisäksi myös UL:n puo­lella profeetallista ilmoitusta edessä olevasta turmiollisesta kehityksestä ja siitä, mi­kä lopulta johti väärennettyyn kirkolliseen pappeus- ja virkajärjestelmään (sekä seurakunnan väärentämiseen kirkoksi). 

Apostoli Paavalin jäähyväissanat Efeson vanhemmille sisältävät profetian seurakuntia kohtaavasta lähitulevaisuuden tur­miollisesta kehityksestä. Apostoli varoitti siitä, että seurakunnan keskuuteen tulee ja sen keskeltä nousee sen tur­meli­joita. Huomionarvoista on myös se tosiasia, ettei hän vääriltä opeilta varjeltumisessa viitannut minkäänlaiseen ihmisauk­tori­teettiin eikä ”virkaan” turvatekijänä, vaan suoraan Jumalaan ja Hänen armonsa Sanaan, kun hän sanoi heille:

”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, sillä minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teistä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja Hänen armonsa Sanan haltuun..” (Apt 20:17, 29-32).

Kirjeessään työtoverilleen, apostoli ja evankelista Timoteukselle, Paavali toistamiseen kehoitti häntä jäämään Efesoon, käskeäkseen näin häntä lähettiläänään käyttäen, eräitä kavahtamaan vieraiden oppien opettamista, että hänen julistamansa puhdas evan­­keliumi ja opettamansa armotalouden hoito säilyisivät efesolaisten keskuudessa. Paikka­kunnalla vaikutti myös aina­kin juda­istisen la­kiopin ”väärä puhe” ja harhaopetus (1Tm 1:1-11; Apt 20:17-24; vrt. mm. Gal  1:6-9; Ef 3:1-12).

Apostolin profeetallinen varoittaminen saattoi olla taustalla siinä, kun Efeson seurakunta omasi vielä kyvyn vastustaa Nikolaiittain myöhemmin sen kes­kelle ujuttamaa turmelusta ja harhaoppeja, mikä taas ei onnistunut Pergamossa. Ilmes­tyskirjan kirjoitukset puhuvat ”Nikolaiittain teoista” (Ilm 2:6,14,15). He oikeastaan ensim­mäisinä aloi­t­tivat UL:n ajassa kirkollisen pappikastin nostattamisen, vaikka tuol­loin, ensim­mäisen vuosisadan lopulla, heistä ei UT:ssa vielä puhuttukaan heidät kirkolliseen ”pappi” -nimik­keeseen liittäen. Prof. Saarisalo kirjoitti Nikolaiitoista:

”Vähän-Aasian seurakunnissa esiintyvä evankeliumista poikkeava ryhmä, jonka Jeesus Ilmestyskirjassa tuomitsee. Efeson seurakunnalle Jeesus lukee ansioksi sen, että se vihaa n:ain tekoja [joita myös Hän vihaa, Ilm 2:6], kun taas Pergamon seurakuntaa nuhdellaan, koska se pitää kiinni n:ain pappisvaltaisesta opista” (Raamatun sanakirja, uudistettu painos, v. 2006, hakusanat ”Niko­la­iitat”, s. 346 ja ”Pergamo”, s. 383, sekä Saarisalon UT:n käännöksen selitykset, Ilm 2:6,14).

Pappisvaltaisuutta ajavien Nikolaiittain tekoihin kuului myös­kin ’Bileamin eksytyksen’ (Ilm 2:14-16; Jd j 4-15; 4Ms luvut 22-25) tuominen seurakunnan keskelle. Se tarkoitti sekä hengellisen että luonnollisen haureuden kautta tapahtuvaa seura­kun­nan turmelemista. Nikolaiitat osallistuivat epäjumalien uhriaterioihin ja elivät siveettömästi harjoittaen näin sekä hengellistä että fyysistä haureutta ja esimer­killään rohkaisivat seurakunnissa tekemään sa­moin – aivan kuten nykyäänkin. ”Niko­la­iitat” on johdettu nimestä Nikolaos, minkä alkuosa Niko merkitsee voittaa ja loppuosa laos tarkoittaa kansa, eli ”kan­san­voit­taja” (em. Saarisalo -lähteet; IRT, p. 3792).

Ilmestyskirjan päivien jälkeen jo varsin pian alkoi Nikolaiittain pappisval­tai­suuden oppi saada myös kirjallisia il­ma­uk­sia, kun kirkkoisät ryhtyivät kirjoittamaan seurakunnille ”paimenkirjeitään”, piispa -oppejaan ja srk-elämän vaatimuksiaan.

Kirkkoisien kirjoitukset

Kirkkoisien kirjoituksissa ensimmäisiltä vuosisadoilta ja niitä kommentoivissa kirkko-teologien, kirkollisten kääntäjien ja tunnustuskirjojen kirjoittajien, teks­teissä on aiheessamme kah­denlainen totuuden systemaattinen väären­täminen, mikä täytyy tunnistaa ja ymmärtää, jotta voisi ymmärtää ja kä­visi täysin selväksi, kuin­ka niiden sisältämä petos ja Messiaan oppiin nähden ”väärä puhe” oli ja on rakennettu.

Vanhinta kirkkoisien kirjettä, Kleemensin I kirjettä Korinttolaisille, lukuun ottamat­­ta kaikissa muissa kirkkoisät käyttävät kirjeissään episkoposta, kaitsijaa, jo kirkol­liseksi piis­paksi vääris­tettynä. Ensin yhden, sittemmin useamman srk:n yksin­valtiaaksi mo­narkiksi muutettuna. Ja toisaalta, kirkolliset kääntäjät muistavat myös aina kääntää ja selittää episkopoksen, yksikkömuotoiseksi piispaksi. Näin myöskin I Kleemensin kirjettä koskien on saatu syntymään tarkoitettu harhaefekti, että Korinttossa muka olisikin vanhempien sijasta piispaa  kohdeltu jumalattomasti ja epävan­hurskaasti, kun  totuus on juuri päinvastainen: kirkollisen ”piispa­ins­tituution” nostattajat siellä hyök­käsivät apostolien kautta aset­ettuja seurakun­nan vanhempia, kaitsijoita, vastaan!

Ja kun edellisen viitekehykseksi on vielä rakennettu tekstissä olevan ekklesian, väärentäminen seurakunnasta kirkoksi, onkin piispa-/kirkko -yhdistelmästä saa­tu jo u­se­im­mat tekstin lukijat/opiskelijat täydellisesti sumentava eksytys. Kirk­ko­isien teksti­en käännöksissä ja tunnustuskirjoissa on ekklesia/ecclesia (kreikka/latina) muistettu lähes poikkeuksetta sekä kääntää että selittää kirkoksi , ja yleinen ekklesia ”kato­liseksi kirkoksi” – litanian pitkän kaavan tapauksessa ”yksi, pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta”, ”yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi”. –Kuvottavaa!

Poikkeuksen tekee vain Osvald Stenrothin Apostolisten isien kirjat -laitoksen käännös vuodelta 1928, jossa hän pää­sääntöisesti kääntää vielä sanat niiden tosi­asiallista si­sältöä vastaten yleiseksi ja seurakunnaksi. –Toisen vuosisadan ”kirk­koisät­hän” eivät vielä tunteneet lainkaan ”kirkkoa”, eikä sille myöhempien su­ku­polvien teologien sepittämää ”raa­ma­tullista UT:n kyria­kee -etymologiaa”, puhumattakaan nykyises­tä ”(roo­malais-)kato­lisesta kirkosta” – vaikka monet heistä sitä jo innolla rakentelivatkin. Stenrothin alkutekstiuskollisuus lieneekin ollut yksi keskeinen peruste prof. Kos­ken­niemelle ”päi­vittää” teksti kirkon käytäntöjä tukevaksi väärennökseksi.

Ensimmäiset merkit siitä, että Jumalan asettamien vanhempien kaitsemis-, paimentamis- ja johtamisjärjestystä alettiin syr­jäyttämään ja nostattamaan sen ja seurakunnan Herran yli, nämä korvaavaa ”lihan ja veren kuningasta” (vrt. 1 Sm. luvut 8-12), kirkollista piispaa ja paavin esiastetta, on kirjattuna tämän menettelyn tuomitsevassa Kleemensin I kirjeessä Korintton seurakunnalle:

”Syyllistymme hyvin suureen syntiin, jos panemme kaitsijan [so. monikollisesta srk:n vanhemman] palvelusteh­tävästä [kir­kon käännös: piispanviralta] miehet, jotka moitteettomasti ja pyhästi ovat kantaneet esiin lah­joja. Autuaita ovat jo vaelluksensa päättäneet vanhemmat, jotka saivat lähteä hedel­mäl­li­sen ja eheän tehtävän suoritettuaan; heidän ei tarvitse pelätä, että joku sysäisi heidät heille kuuluvasta asemasta. Mehän saamme nähdä, että te olette karkottaneet joitakin jalosti eläneitä miehiä palvelustehtävästä [kirkko: -virasta], jota he ovat moitteettomasti ja kunnialla hoitaneet.” [”Apostoliset isät”, I Kleem 44:4-6].

Kleemensin I kirje on vanhin tunnettu, luotettava ja riidattomasti aito UT:n ulkopuolinen kirje seu­rakunnalle. Eusebioksen (262-339) mukaan Kleemens kirjoitti n. vuosina 92-101 jKr. Kirje on siis samalta ajalta kuin UT:n nuorimmat Kirjoitukset, esim. Ilmestys­kirja (n. 96). Se edustaa vielä aitoa apostolisesti asetettua hengellisten van­hempien kaitsemisjärjestystä, mikä näkyy siitäkin, että Kleemens tuomitessaan tapahtuneen, perustelee asiat Pyhillä Kirjoituksilla:

”Kiistelkää veljet ja kiivailkaa siitä, mikä pelastukseen kuuluu. Syventykää Pyhiin Kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä. Ette löydä niistä sitä, että hurskaat miehet olisivat panneet vanhurskaita palvelustehtävästä [kirkko: viralta]. Vanhurskaat ovat tosin saaneet vainoa osakseen, mutta laittomien taholta..” (I Kleem 45:1-4).

Prof. Koskenniemi tunkee käännöksessään julkeasti kirkollisen piispan joka paikkaan missä on episkopos, vaikka se täysin selkeästi on tekstissä vanhempien, presbyterien, monikollisessa, kollektiivisessa (presbyterion, 1Tm 4:14)) kontekstissa, asiayh­teydessä. Kos­ken­nie­men väärennös antaa ymmärtää, että kirkolliset piispat olisivat siellä joutuneet väärinteon koh­teeksi. Ja vaikutelmaa hän tukee kääntämällä diakonian, palvelustehtävän, (kirkolliseksi) viraksi (yhdistäen: piispanviralta), josta nyt sitten nämä ”kirkolliset viranhaltijat” olisi hengellistä väkivaltaa käyttäen syrjäytetty!

Ja että tämä väärennös – jota teologian opiskelijoiden päihin ”alkukirkollisena” professoriviisautena juntataan, ja jolla kansaa sumutetaan – varmasti ja vakuuttavasti edelleen vaikuttaisi ”ekumeenisen maailmankirkon” hallitsemis- ja rakent­amistyössä, on se vielä tuoreesti päivitetty nykyteologian nimissä. Prof. Gunnar af Hällström kirjoittaa asiasta teoksessa ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan”. Hän menee vielä Koskennie­meäkin pidemmälle väärentäessään Kleemensin kir­jeen todellista sisältöä, kun hän julkeasti muuttaa vanhempien monikkomuotoisen palvelustehtävän yksikössä olevaksi kirkolliseksi viraksi ja edelleen tämän yksikkömuotoiseksi väärennetyn viranhaltijan oikean opin vartijaksi:

”Korintissa viranhaltija oli erotettu, jolloin Rooman piispa Klemens puuttui asioiden kulkuun korostaen kirkollisen viran tärkeyttä. Sekä Ignatios että Klemens tähtäsivät viran korostamisella järjestyksen ylläpitoon seurakunnissa. Jär­jestykseen kuului myös oikean opin  ylläpitäminen” [ts. – Hällströmin ja Rooman mukaan – katolisen, paaviu­den/piispuuden, opetusviran korot­taminen] (emt. v. 2005, s. 85, 86).

Gunnar af Hällström oli systemaattisen teologian ja ”patristiikan” professorina Joensuun yliopistossa 2007 saakka ja on sen jälkeen toiminut mm. dogmatiikan professorina Åbo Akademissa. Häntä sanotaan patristiikkaan, so. var­haisten kirk­koisien ope­tuksiin, erikoistuneeksi professoriksi. –Hän vaikuttaakin todella erikoistuneelta.

Professorit Koskenniemi ja af Hällström kirjoittavat Vatikaanin paavillisessa/ piis­pallisessa hengessä ja paavin sanan­saattajina – väärentäminen on sekä hengen että kirjaimen puolesta aivan yhtä julkeaa ja samanlaista kuin se on Vati­kaanillakin.

Apostolien opetukseksi sanottu Didakhe [mikä siis ei ole apostolien, vaan myöhempien, nimeltä tuntemattomien kirk­ko­isien oppia], on osaksi ensimmäisen ja toisen vuosi­sadan vaih­­­­­­­teesta jKr, osaksi myöhemmiltä ajoilta oleva kirjoituskokoelma, ei sekään tunne kir­kollista piispaa, vaan puhuu vielä tässä asiassa ainakin osittain raamatullisesti:

”Valitkaa sen tähden itsellenne Herran arvon mukaisia kaitsijoita [vanhempia; kirkon käännös: piispoja] ja diakoneja, hiljaisia, ei rahanahneita miehiä, totuudellisia ja koeteltuja. Näin siis myös he suorittavat teitä varten samaa palvelusta kuin profeetat ja opettajat” (Didakhe 15:1, Apostoliset isät, s. 152).

Tästä tapahtumat etenivät murheellisesti ja nopeasti, kun liha tule­vina vuo­sikym­me­ninä kehitteli tätä ”kuningas/yksi yli muiden” -oppiaan ja kun ”kuka meistä on suurin” -into pääsi vapaasti mellastamaan. Aluksi lähdettiin jatkamaan Korint­tossa alkanutta vanhimpien yläpuolelle nostettua yhden miehen piispa-oppia. Vähitellen ”tau­ti” levisi muihinkin paikka­kuntiin ja muotoutui ensin oppi yhden miehen johtajuudesta paikallisessa seurakunnassa, josta vähitellen ”yliseura­kun­nalliseksi” piispaksi. Käytäntö levisi eri paikkakunnille eri tahdissa, esim. Roomassa tavataan ensimmäi­nen piispa-profiil­nen istutus vasta v. 160 jKr. (prof. S. Heininen; Ihmistä suurempi, s. 17).

Erityisen voimakkaasti tätä myöhemmin paavillisen pappeuden järjestelmäksi vää­­­­ristynyttä muutosta ajoivat kirkkoisät Ignatios (k. n. 110) ja Cyprianus (200-258). Cyprianus sisällytti piispa-instituutioon voimakkaasti myös ”vallan” ja ”her­roi­na hallitsemisen” opin.

Jo kirkkoisä Ignatioksen kir­jeistä löytyy ka­tolista piispaoppia melko puhtaaksi viljeltynä. Hän osasi myös keittää sekoituksen, jossa ’taitavasti’ yhdisteli Raamattua ja omia baabelilaisia oppejaan, mm. kir­joit­taessaan filadelfialaisille ja smyrnalaisille. Sujuvasti hän on jo tehnyt kaitsijoista, episkopoksista, yksikkömuotoisen ja vanhempien, presbyterien, yläpuolella olevan monarkin, jonka kääntäjä Koskenniemi taas muistaa uskollisesti vääntää piispaksi: 

”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan ... Kristuksen ruu­­mis yksi ainoa, samoin malja... yhdistymiseksi Hänen vereensä, ja alttari... yksi ainoa samoin kuin kaitsija [kirkko: piispa] on yksi, yhdessä pres­byterien [vanhempien] ja diakoni­en, palvelustove­­­rieni kans­sa. Näin tehkää, jot­ta toimisitte Jumalan mielen mukaan kai­kes­sa, mitä teette” (Ign.fil. 4:1; Apt.isät , s. 95).

Kirjoittaessaan Smyrnalaisille, on Ignatioksen sanoissa jo vahva paaviuden henki (aivan kuten kaikissa ”äitikirkon tyt­tärissäkin”, myös nykyajassa):

”Seuratkaa kaikki kaitsijaa [kko: piispaa] niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhempia niin kuin apostoleja... Älköön kukaan ilman kaitsijaa [piispaa] toimittako mitään seurakunnallista toi­mitusta... minne kaitsija [piispa] ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin yleinen seurakunta [kääntäjä: katolinen kirkko] on siellä, missä Jeesus Kristus on. Ilman kaitsijaa [piispaa] ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa... Se, joka kun­nioittaa kaitsijaa [piispaa] nauttii kunni­oitusta Jumalan puolelta... joka panee jotakin toimeen kaitsijalta [piispalta] salassa, osoittaa palveluksensa per­keleelle” (Ignatios Smyrnalaisille 8:1-9:1).

Ignatios kirjoitti kirjeensä ennen vuotta 110 jKr. (”Apostoliset isät”, s. 60; IRT, osa III, p. 7290). Ignatioksen kirjeissä on jo vanhempien kaitsijuus ”siir­retty” itse kek­si­tylle yhden miehen piispuudelle.

”Liikuttava” on myös prof. Koskenniemen todistus ”apostolisen totuuden” puo­­lesta, kun hän kir­joittaa selitystään Igna­tioksen kirjeeseen smyrnalaisille (haka­sul­keissa oleva tässä, kuten muuallakin, allekirjoittaneen (ph) tekemää selvennystä/ täydennystä tekstiin):

”Ignatios ensimmäisenä käyttää sanoja ”katolinen kirkko” [katholikein ekklesia tarkoittivat todellisuudessa tuol­loin ja tarkoittavat edelleenkin ”yleinen seurakunta” – kuten Stenroth v.-28 kääntääkin – ellei niitä joku kir­kol­lista/roomalais­ka­tolista katoliseksi kirkoksi]. Tässä sanonta tarkoittaa paikallisseurakunnat ylittävää kristillistä yhteisöä: pai­kal­lis­seu­ra­kunta on olemassa piispan varassa, katolinen kirkko on Kristuksen varassa [avoin paaviuden korostus Kristuksen sijaisena vielä puuttuu]. Kun piispa on Kristuksen alainen, jäävät ne, jotka eivät seuraa piispaa, katolisen kirkon ulkopuolelle” (emt., s. 106).

Tosiasia, että Koskenniemikin ymmärsi Raamatun Kirjoituksissa asetetun toisen­laisen järjestyksen, näkyy hänen selit­yk­sistään Polykarpoksen kirjeestä filippiläisille, kun hän erehtyy ”lipsauttamaan” mahdollisena, että siellä olisi VIELÄ [kuten alkuseurakunnassa ja UT:n asetuksena  pelkästään] ollut presbyterien kolleginen kaitsijuus (Koskenniemi: piispuus), mutta esittää heti perään kuin hukkuvan oljenkortena ”hätäisen kor­jaus­hypoteesi-oletuk­sen” piispan mahdollisesta sisäl­ty­misestä vanhempiin:

”Huomiota herättää, ettei kirjoittaja... tässä enempää kuin muuallakaan mainitse Filippin seurakunnan piispaa. On ilmeistä, ettei siellä tuolloin piispaa ollutkaan. Joko Filippi oli tilapäisesti vailla piispaa, TAI SITTEN SIELLÄ OLI VIELÄ [!] VALLALLA KOLLEE­GINEN PIISPUUS  [Raamattu: vanhempien kaitsijuus – eikä mikään ”piispuus”], missä tapauksessa Polykarpos on sisäl­lyt­tänyt piispan presbyteereihin [vanhempiin] jälkimmäisiä mainitessaan. Apos­toli Paavali puhuu Filippiläis­kirjeensä alussa (1:1) ”piispoista ja diakoneista”. KR-38: [oikein] kaitsijoille, [vanhem­mille, mon.] ja  seura­kunta­pal­velijoille” (Apostoliset isät, s. 124).

Syntyneen monarkkisen piispuuden, yhden miehen rajattoman yksinvaltiuden ja hallintavallan Ignatiostakin suurempi pääarkkitehti oli kirkkoisä Cyprianus (200-258). Hän vaikutti ratkaisevasti ”shamanistisen” kirkollisen viran ja virkaan vihkimyksen opin korottamiseen siihen asemaan, mikä sillä kirkossa [EI seurakunnassa] tänäkin päivänä on. Cyprianus istutti muodostumassa olevaan kirkkoon mm. opit, että 1) vain vihkimyksen saaneella voi olla minkäänlaista viisautta ja kykyä toimia seura­kunnassa, koska ne ominaisuudet saadaan vain vihkimyksessä, 2) että seurakunta ei voi erottaa vihittyä piispaa  (tässä vielä yhden srk:n), vaikka tämä olisi miten uskoton tahansa, vaan että 3) siihen tarvitaan naapuripiispojen, ennenmuuta alueen pääkaupungin johtavan piispan suostumus. Cyprianuksen mukaan piispat muodostavat näin yksey­den ja piis­pojen yhteys yhden episkopaatin, hiippakunnan (kirkkoneuvos E. Rissanen, Kirkon herrat, s. 98-109).

Näin alkoi muodostumaan nykyinen hiippakunta-käsite. Hiippa on piispan tun­nusmerkkinä oleva päähine, mitra (Mithras, lat. Mitra, itämainen aurin­gon­jumala, Facta, osa 6, p. 527-529), mistä hiippakunta, hiipan kantajan ”hallin­toalue”. Vähitellen piispa-instituution vahvistuttua se levisi laajemmalle ja laajemmalle silloisessa Roo­man valtakun­nassa. Piispuus tavoit­ti Rooman Anicetuksen tul­tua siellä piis­paksi n. 160 jKr. Anicetus on kirkon paa­viluettelossa järjestyksessä vasta 11:sta Pie­tarista, jonka kirkko esittää Rooman ensimmäiseksi paaviksi.

Ainut todellinen ja ole­mas­sa oleva alkuperäinen Rooman piispaluettelo on vuodelta 185, ja siinä on vain muutama nimi. Pietarista alkavat piispa-/paaviluettelot ovat siis jopa ihmisten asiakirjoina vain sepitelmiä, puhumattakaan että olisivat dokumentteja jumalallisista.

Vaatimuksia Roo­man piispan herruudesta ja ylivallasta kirkossa alettiin esittää jo toisen vuosisadan lopulla. Ensim­mäinen Rooman piispa, joka esitti Mt 16:18,19:sta sen tulkinnan, että siinä Pietari asetettiin ensimmäiseksi paaviksi ja että hänelle sanottu ”kirkon kallioperustus, Jumalan Pojan sijaisuus ja avainten valta”, asetettiin niillä sanoilla koskemaan myös ”Pietarin seuraajia”, oli kolmannella vuosi­sa­dalla elänyt Stefanus I, jälkeenpäin sepitetyn paaviluettelon 23:s paavi, v. 254-257 (prof. Heininen, Ihmistä suurem­pi, s. 15-18; 177-182). Rooman piispaa alettiin nimittää paaviksi (lat. papa = isä) vasta  paavi Leo I :n kaudella 440-461.

Muodollisesti paavikunta Rooman valtakunnassa sai syntynsä ja asemansa vasta, kun paavi Leo suuri (440-461 jKr.) sai varjokeisari Valentinianus III:n antamaan asiasta tarvittavan ediktin v. 445 jKr. (E. Rissanen: Kirkon herrat, s. 106; H. Holmquist: Kirkkohistoria I, s. 260, 261).

Jumalan asettaman Uuden Liiton pelastus-, kaitsemis- ja pappeusjärjestyksen tuhoamisen käynnistyminen heti 12:sta apostolin ajan jäl­keen (lukuun ottamatta tietenkin sitä pientä elävää jäännöstä, todellista seurakuntaa, mikä kaikkina aikoina, hajal­laankin olevana, on ollut olemassa Jumalan totuuksien kantajana) ja korvaaminen ihmisten lihalla, merkitsi tietysti samalla myös Pyhän Hengen väistymistä kirkko­kunniksi näin vähitellen muuttuvien seurakuntien johdosta.

Jokainen hengellinen palvelustehtävä perustuu Jumalan kutsumukseen, Pyhän Hen­­­­­­­­­gen kautta asettamukseen ja voiteluun. Tarvittavat kyvyt tehtävien suorittamiseen perustuvat enemmänkin Jumalalta saatuihin hengellisiin lahjoihin, kuin ihmisten luonnollisiin kykyihin ja niiden jalostamiseen. Luonnollisessa syntymässä saadut lahjatkin ovat tietysti Jumalalta saatuja ja pyhitetyssä, voidellussa astiassa voivat myös, omalla rajallisella tavallaan, olla palveluksen työssä, mutta ne eivät koskaan riitä hengellisen palvelustehtävän hoitamiseen.

Apostolit – ja myöskin kirkkohistorioitsijat ja teo­logit rehellisimmästä päästä – ovat kirjoittaneet opetusta ja todistuksia tästäkin aiheesta.

Apostoli Paavali Efeson vanhemmille (presbyteros): ”.. johon Pyhä Henki on teidät

    pannut kaitsijoiksi (episkopos), paimentamaan (poimen).. ” (Apt 20:17, 28);

Apostoli Pietari: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä kukin on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1Pt 4:10).

Prof. Holmquist:

”..alkukristillisyys [ts. Jumalan säätämys] ei rakentanut [eikä rakenna] viran ja lain, vaan karismojen [armolahjojen ja Hengen voitelun] perustukselle..” (Kirkkohistoria I, s. 66).

Teol.tri Mauri Larkio:

”Alkuaan [ja srk:ssa edelleen] henkilahjaiset virat [hengelliset pal­velustehtävät] joutuivat väistymään… vaalivirkojen [mm. ”piispat”] tieltä 100-luvulla” (Facta, osa 8, s. 531).

”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan Minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak 4:6); ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa [lihan] voimia” (Srn 10:10).

Pappeus, vihkimys ja virkajärjestelmä kirkossa

”Apostolisten isien” kirjoitukset ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta eivät vielä si­sällä mainintaa siitä, että ketään olisi puhuteltu papiksi (hiereus), tai että ketään (presbyteereistä tai muista) olisi sellaiseksi tehty vihkimällä, eikä myöskään mitään mainintaa siitä, että seurakunnassa ylipäätään olisi mitään erillistä pappikastia ja ”pap­pisäätyä, kleerusta” (Apos­to­liset isät, 1989).

Ensimmäinen kirjallinen maininta papillisen ordon käsitteestä, mikä vihkimysrituaalina viittaa kirkolliseen pap­pikastiin, esiintyy toisen ja kolmannen vuosisadan vaih­teessa kirkkoisä Tertullianuksella (160-225). Tertullianuksen mukaan papinvirkaan kuului myös valta. Myöhemmin Tertullianus kielsi apostolisen suksession olemassaolon ja, kuten edellä s. 236, kyseenalaisti sen, että kirkolla ylipäätään olisi mitään apostolista perintöä, eikä varsinkaan ”piispan” muodossa (Rissanen, Kirkon he­r­rat, s. 58, 103). Kirkkoneuvos Rissanen toteaa myös, että jo ennen Cyprianuksen piispa-aikaa (249-258) oli joitakin tehty papeiksi vihkimällä (emt., s. 101).

Eusebioksen Kirkkohistoriassa on neljänneltä vuosisadalta tekstejä, mitkä selvästikin puhuvat siitä, että näitä seurakunnan ”vää­rennettyjä vanhimpia” oli alettu erottamaan ”hengel­liseksi säädyksi”, pappikastiksi. Keisari Kons­tantinus siellä kir­jees­sään piispa Aunulinukselle n. v. 313 puhuu ”kleerikoista”, että ne jotka ”yleisessä ekklesiassa” (suomentaja: katoli­sessa kirkossa) omistavat palvelustaan tälle jumalalliselle uskonnolle”, tulisi vapauttaa valtion viroista (Eusebio­k­sen Kir­k-k­o­­historia, s. 486). Se, että Konstantinus näin kirjoitti, pitää väistämättä sisällään sen, että suuri osa seurakuntaa oli jo vakavasti turmeltunut enemmän tai vähemmän kirkoksi ja kirkollisesti jaettu ”pappeihin” ja ”maallikoihin”.

Nikean kirkolliskokouksen (325) säännöistä käy ilmi, että silloin vii­meistään oltiin sitten jo aivan nykykirkon tilan­tees­sa, mitä tulee ”pappikastin, hengellisen säädyn, olemassaoloon erotukseksi ”maallikoista”. Tekstissä erotetaan sel­keästi piispat, ja papit (joita nyt sanotaan presbytereiksi – vrt. katolisen piispan suorittama ”papiksi” vihkiminen edellä, KKK 2005:1587; 1567) ja diakonit papistoksi, sekä mainitaan virat ja vihkimykset ja puhutaan ”maal­­lik­ko­luo­kasta”. UT:n todel­liset seurakunnan hengelliset vanhemmat (presbyterit) on jo kokonaan hävitetty. Esiin tulee myös paavillisuuden ajatusta viittauksessa piispojen yläpuo­lella olevaan metropo­liittaan, ylihiippakunnalliseen kirkolliseen pääl­likköön, sekä epäsuo­rasti pakanal­li­nen ”pappi­en” naimattomuussääntökin:

”Suuri kokous ehdottomasti kieltää sekä piispaa että presbyteeriä, samoin kuin diakonia tai yleensä ketä hyvänsä papistosta pitämästä luonaan asumassa ketään muuta naista kuin ehkä äitiään tai sisartaan tai tätiään tai ainoastaan sel­laisia henkilöitä, jotka ovat ulkopuolella kaikkea epäilystä.

Piispan virkaanasettaminen parhaiten sopii maakunnan kaikkien piispojen tehtä­väksi. Mutta jos se... käy vaikeaksi, niin kokoontukoon yhteen ainakin kolme piispaa toisten kirjallisesti ilmoittaessa yhtyvänsä päätökseen ja niin toimit­takoot kättensä päälle panemisen kautta virkaan vihkimisen. Kaikkien näiden toimituksien vahvistaminen kuu­luu joka maakunnassa sen metropoliitalle.

Niihin nähden, jotka kunkin maakunnan piispat ovat erottaneet kirkon yhteydestä, kuuluvatpa nämä papistoon tai maallikkoluokkaan, olkoon voimassa se säännön mukainen käsitys, joka… (Nikean ensimmäisen ekumeenisen kir­kolliskokouksen säännöt/www. orto­dok­­si.net

Joistakin nykyajan tietosanakirjoistakin saattaa yllättävästi löytyä jopa aivan suoraan tä­män presbyteros/”pappi” -yhtey­den osoit­tavaa tekstiä. Nikean kirkolliskokouksesta kir­joi­tetaan mm. näin:

”Kirkolliskokoukseen osallistui 318 kirkkoisää.. Piispojen lisäksi.. osallistui myös presbyteroksia eli pappeja ja dia­koneja” (Wikipedia, Nikean ensimmäinen kirkolliskokous).

Suoraa kerrontaa papeiksi tekemisestä vihkimällä, kirjoitti Johannes Kry­sos­tomos (ennen vuotta 386 jKr). Ta­pah­tuman ”hen­gellistä” luonnetta kuvaa hyvin kir­­joit­ta­jan ker­­­tomus tapahtuneesta:

”Jonkin ajan kuluttua saapuikin se henkilö, joka aikoi vihkiä meidät. Silloin minä kätkeydyin, kun taas ystäväni, joka ei miehen aikeista tiennyt, vietiin jonkin tekosyyn varjolla ja vihittiin papiksi. Hän otti vastaan pappeuden…” (Kuusi kir­jaa pappeudesta, s. 12).

Kuinka kauas ja syvälle hengelliseen pimeyteen olikaan kirkollistamisessa jo n. kolmes­sa­sa­dassa vuodessa päästy siitä UL:n kuninkaallisesta pappeudesta ja hengellisen palvelus­teh­tävän todellisuudesta, minkä Jumala Jeshuassa oli synnyttänyt ja apostolien kautta asettanut seurakuntaansa (Hb 7:12-17; 8:1,2; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6)! –Raamatullinen usko ja järjestys olivat jo vaihtuneet syvästi pimeäksi taikauskon järjestelmäksi. Ja vielä syvemmässä hengellisessä pimey­dessä ol­laan kirkkolai­tok­sessa tänä päivänä. Sen pappeus, virkaopit ja -hie­rar­kiat, vihkimysrituaalit ja viran­hoito kun alkavat olla oikeastaan kokonaisuudessaan Jumalan Sanasta ir­rotettua pa­ka­­nuutta, pimeyttä ja taikauskoa; sen ainut ohjenuora ovat omat lihan sepitykset ja sen asemien vaaliminen tässä maailmassa.

Vihkiminen, ordinaatio

Vihkiminen, ordinaatio, on kirkollinen rituaali, jossa henkilö otetaan ”hengelliseen sää­tyyn”, ordoon. Ordinaation juuret ovat syvällä pakanuudessa, aivan samoin kuin ”sakramentin” ja ”kirkonkin”. Ja jälleen se tulee kristinuskontoon pa­ka­nallisesta Roomasta. Ordinaatio tulee latinan sanasta ordo, mikä tarkoittaa ”järjestystä, arvojärjestystä, arvo­astetta, säätyä, luokkaa; vihkimystä”. Rooman val­takunnassa oli kan­salaisilla erityisiä säätyjä, luokkia eli ordoja, näitä olivat esim. ordo sena­torius (”se­naattorien ordo”) ja ordo clericalis (”papillinen ordo, pappissääty”, mistä ”kleerus”). Näillä ”or­doilla” oli mm. suuremmat oikeudet kuin muilla kansalaisilla. Henkilö voitiin korottaa kor­keampaan säätyyn antamalla hänelle ordo, sääty.

Alkuperäinen roomalainen ordoon korottaminen ei sisältänyt varsinaista vih­ki­toi­mitusta, vaan sen kirkkolaitos sepitti roomalaisen ordon pohjalta, rakennellen siitä erityisen vihkimyksen sakramentin, johon kirkko väärennöksinä sekoitti myös Jumalan asettaman Vanhan Liiton papillisen vihkimyksen ulko­naisia piirteitä. Kirkol­lisessa vih­kimyksessä henkilö otetaan ”hengelliseen säätyyn” (KKK 2500: 1536-1538, s. 392, 393; Rissanen: Kirkon Herrat, s. 59, 60). Van­hemmassa Katolisessa Katekis­muksessa (KK 1953) määritellään tuota pappeutta ja virkaan tulemista todella ”vakuuttavasti”. Siinä asetetaan kysymyksiä ja annetaan vastauksia, mm. näin:

”Kuinka pappeus on apostolien ajoista asti jatkunut? Pappeus on jatkunut papiksi vihkimisen pyhän sakramentin kautta... kukaan ei voi tulla papiksi muuten kuin papiksi vihkimisen kautta. Kuka voi pätevästi toimittaa papiksi vihkimistä? Papiksi vihkimistä voivat pätevästi toimittaa ainoastaan piispat; sillä heille yksin on apostoleilta siirtynyt tämä valta. Piispaksi vihkimys on sakramentillinen vihkimys, jossa annetaan sekä ylim­mäis­papillinen valta ..että armo oikein hoitaa tätä virkaa. Piispaksi vihkimys antaa erityisesti vallan jakaa vahvistuksen ja papiksi vihkimisen pyhiä sakramentteja. Ylimmäispapillisen virkavallan .. jatkuvuutta apostoleista asti.. katkeamattomassa sar­jassa.. laillisesti vihittyjä ja vihkiviä piispoja.. sanotaan ”apostoliseksi suksessioksi”.. perintöjärjestyksen välttämättömyydestä seuraa, että missä.. ei ole pätevästi vihittyjä piispoja, siellä ei myöskään enää ole pätevästi vihittyjä pappeja.. ei myöskään päteviä sak­ra­mentteja” (KK 1953, s. 152-154).

”Avioliitto ja kaste” on kuitenkin määritelty sellaisiksi sakramenteiksi, jotka vaikuttavat ja ovat voimassa, vaikka niitä suorittamassa ei olisikaan papiksi/piispaksi vihkimyksessä ”häviämättö­män luonnon” ja kirkollisen viran/vallan saanut ”pap­pi/piis­pa”. Tähänkin on kuitenkin sisäänra­ken­nettu kirkkoon, sen virkaoppiin ja taika­uskoon sitomisen oppi: edel­ly­tyksenä nimittäin sille, että sakramentti toimii ja vai­kuttaa on, että ”sakra­menttia toimittavalla tulee olla aikomus tehdä, mitä kirkko tekee” ja että sakramenttia toimittavan tulee itse olla kasteen sakramentin saanut kirkon jäsen.

 Koska Raamatussa on selkeästi asetettu kaikkien uudestisyntyneiden yleinen pappeus (1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6), on kirkossa (mm. siksi) sepitetty oppi ”kasteen sakramentin” uudestisynnyttävästä voimasta ja näin varmistettu ja maksimoitu ”kir­kol­linen suvunjat­ka­minen” kaikissa olosuhteissa, sekä yleisen pappeuden että viran suhteen.  Vrt. luterilainen ”hätä­kaste”, min­kä myös voi samoilla edelly­tyksillä toimittaa kirkkoon kuuluva ”maallikko”, vaikka muu­ten onkin määritelty:

”Älköön kukaan seurakunnassa [ts. tässä: kirkossa] julkisesti opettako.. saarnatko tai sakramenttia jakako olematta säädetyllä tavalla kutsuttu” [so. ”papiksi” vihitty ja kirkolliseen virkaan asetettu], (Augsburgin tunnustus, artikla XIV).

Katolinen Katekismus jatkaa vielä kysymällä:

”Voivatko maallisetkin viranomaiset tai kristilliset seurakunnat jakaa hengellistä valtaa?”, ja vastaa: ”Kristus ei antanut hengellistä virantointa maalliselle vallalle, eikä kansalle [so. kirkkokansalle], vaan hän antoi kaiken hengellisen virkavallan yksinomaan apostoleille ja heidän persoonassaan näiden seuraajille [so. katolisille piispoille, jotka työs­kentelevät kuuliaisessa ja hierarkkisessa alistus-/ virkasuhteessa Rooman paaviin]. (KK 1953 s. 152-154).

Kirkollisen opin mukaan saavat pappi ja piispa vihkitoimituksessa, ordinaatiossa, toimituksen vaikutuksesta ”häviä­mät­tömän luonnon” (”character idelebilis”), ja piispa lisäksi ”apostolisen vallan ja apostolin viran”, piispa ”astuu apos­toliseen suksessioon eli seuraantoon” (KKK 2500:1120, 1121, 1140, 1546, 1547; Rissanen: Kirkon herrat, s. 56,57).

Vatikaanin ns. toisen konsiilin v.1962-65 konstituutio ”Lumen gentium” (so. – irvokkaasti: ”Kansojen valkeus”) mää­rittelee pappeutta kirkkoneuvos Eetu Rissasen mukaan mm. näin:

”Kristus jatkaa oman papillisen tehtävänsä täyttämistä kahdessa eri muodossa: uskovien yhteisenä pappeutena, ja hierarkkisena eli ”palveluviran” pappeutena.. mutta ”osallisuus Kristuksen virkaan on eri asteista: piispat ovat osallisia koko Kristuksen kolminaiseen (papilliseen, profeetalliseen ja kuninkaalliseen) virkaan, papit vain rajoitetusti. Maal­likoilta puuttuu Kristuksen valta (potestas), joka piispoilla ja papeilla on” (Kirkon herrat, s. 62,63).

Tämän opin mukaan maallikon vihkimyksenä yhteiseen pappeuteen on ”kas­teen sakramentti”. Ennen varsinaista ”papiksi vihkimisen sakramenttia” pappi on maallikko, ja ennen ”piispaksi vihkimisen sakramenttia” piispa on ”vain pappi” (Pihka­la: Johdatus Dogmatiikkaan, s. 226; Rissanen: Kirkon Herrat, s. 62,63).

Martti Lutherilla oli ainakin jossakin vaiheessa osittain raamatullistakin ymmärrystä tästä ”hengelliseen säätyyn” ottami­sesta – vaikka opillisesti allekirjoittikin kaikessa mm. Augsburgin tunnustuksen linjaukset. Hän kirjoitti ”Saksan kansan kris­tilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta” mm. näin:

”On, kekseliäästi kyllä, ruvettu kutsumaan paavia, piispoja, pappeja ja luostareiden jäseniä hengelliseksi säädyksi; ja ruhtinaita, herroja, käsityöläisiä ja maanviljelijöitä maalliseksi säädyksi. Se on todella oiva keksintö ja tosiasiain vää­ristely.. Se seikka, että paavi tai piispa voitelee, ottaa hengelliseen säätyyn asettaa virkaan, vihkii, pukee maallikoiden vaatetuksesta eroavaan pukuun, saattaa ehkä tehdä ulkokullatuksi ja aimo pölkkyjumalaksi, mutta ei koskaan kristityksi tai hengelliseksi ihmiseksi [eikä myöskään papiksi] … Vihkiminen tekee papista nykyisin ei Kristuksen, vaan paavin ikuisen orjan ja vangin” (Valitut Teokset II, s. 322, 478).

Lutherin sanat heijastavat hänen tietynlaista taisteluaan katolisen kirkon monia mädännäisyyksiä ja paaviutta vastaan, mutta ei oikeastaan sittenkään juuri mitään mikä kirkastaisi pelastuksen tietä ja raamatullista pappeutta kirkollisen sakramenta­lismin pimeydestä.

Varsinaisessa pappeuskysymyksen perusasiassa, eli että kuka ylipäätään on pappi ja millä perusteella, siinä Luther ei kui­tenkaan ollut juuri katolisuutta kummempi. Hän nimittäin ensinnäkin määritteli ”yleisen pappeuden” perusteeksi täs­mälleen sa­man Raamattua vääristelevän sakramenttiperustuksen valheen kuin paavikin:

”Meidät kaikki vihitään kasteessa  [oik. tarkoittaa: kirkon sakramentissa] papeiksi, niin kuin pyhä Pietari sanoo 1Pt 2:9: ’Te olette kuninkaallinen papisto..” (emt. s. 322).

Ketkä ”te”? Kaikki Raamattua yhtään tuntevat tietävät, että Pietari ei kyllä em. raamatunkohdassa ”sano” mitään, enem­pää kasteesta kuin vihkimisestäkään, puhumattakaan mistään ”papiksi vihkimisestä”; hän vain puhuu niistä, jotka Jumala on Messiaan kuolleista­nousemisen kautta uudestisyntymisessä (mitä todellakaan ei aikaansaada millään ”pyhän kasteen sak­ramentilla”) Sanallaan tehnyt ”kuninkaalliseksi papistoksi” (1Pt 1:1-3,22,23; Jk 1:18).

Itse kirkollisen pappeuden/viran kuvitelluista piispallisesta perustuksesta, sen hengel­lisestä vallasta ja olemisesta aposto­lien sijassa, jo muuttamaton luterilaisten päätunnustus ja nykyluterilaiset pu­huvat aivan samoin kuin paavillisetkin:

”Avainten valta eli piispojen valta merkitsee... valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidät­tää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: ’Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät…

Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja… siinä ei lahjoiteta aineellisia, vaan iankaikkisia lahjoja, ian­kaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (Augsburgin tunnustus XXVIII:5-10, s. 74).

Luther myös julkaisi v. 1529 avioliittoon vihkimisen oppaan papeille. Ja oppaan kohteeksi ei taatusti ollut tarkoitettu kaikki uskovat, Raamatun ”kuninkaal­linen papisto” – ainut ”hengellinen sääty” tässä maailmassa – vaan juuri tuo hänen edellä jyvit­tämänsä paavillinen, vihkimällä ”papeiksi” tehty ”hen­gellinen sääty”.

Kaikkiaan sakramentti, kirkko, pappi, virka ja vanhurskaus ovat kirkkolai­toksen opeissa kaikki sidotut toisiinsa. Samalla, kun niitä määritellään erikseen, määritellään ne myös toistensa edellytyksiksi. Augs­bu­r­gin tunnustuksen määritte­lystä muistuttaen piis­pa Kalevi Toiviainen esittelee Teologisen Aikakauskirjan sivuilla kirkollista syn­keyttä kenties pi­meim­millään. Lutherin (ja paavin) tavalla siinä pannaan kirkollinen pappi/virka Jeshuan paikalle, Jumalan ja ihmisten väli­mieheksi:

”Opettaahan se, että virka on olemassa jumalallisen oikeuden pohjalla. Se myös sitoo viran ja vanhurskauttamisen yhteen toteamalla, että virka on olemassa vanhurs­kaut­ta­misen saamiseksi” [ts. selkeästi pakanallisen paavillisen väli­miesopin korottamista ja masinointia], (TA 2/2004, s. 119).

Toinen luterilais-katolilainen ekumeenikko ja yksi katolistamisen ajajistam­me, teol.tri Risto Cantell, kirjoittaa kirkosta, virasta ja sakramentista:

”Virkaan kytkeytyy erottamattomasti myös kysymys alttarin sakramentista ja ehtoollisyhteydestä. Ilman keskinäisesti tunnus­tettua virkaa kirkot eivät voi viettää yhteistä ehtoollista.. Kirkkoa ei ole olemassa ilman virkaa, eikä virkaa ilman kirkkoa.” (TA 3/-94, s. 221,222; vrt. myös KK  1953, s. 152-154, ja tässä kirjassa s. 173, xxx).

Eli käytännössä ei mitään Raamatun pappeutta Lutherillakaan, joka siis kaikessa täydellisesti allekirjoitti Augsburgin tunnustuksen, puhumattakaan seuraajistaan. Eikä se asiaa miksikään muuta – päinvastoin – että koetetaan ”lu­te­ri­laisittain” sanoa: ”vir­kapappeus on ’järjestysasia’ ”. –Ja niinhän se onkin, mutta kun pappeuden yli­päätään pitäisi olla ”Melkisedekin järjestyksen”, eikä lihan ja veren järjestyksen asia! Luterilaisuus on itseasiassa aina ollut vain yksi roomalaiskatolisen piis­pallisuuden ja pappikastien vih­kimysten sakramentillinen variantti, vaikka sakramentti-papin piispanvirkaan aset­ta­minen vaih­tuikin Suomen luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjassa (katoliseksi) virkaan vihkimykseksi vasta 1900-luvun puoli­välissä.

Raamattujemme suomenkielisiin laitoksiin tungettuna tämä katolilais-luterilai­nen vihkimysoppi löytyy sekin – samoin kuin yl. piispa- ja pappioppi – pisimmälle vietynä vanhan Biblian sivuilta. Biblian Rekisterissä, otsikko­kohdassa ”saarna­virka” (s. 88) esitellään tätä kirkollista oppia mm. seuraavin sanoin ja sanankohta-”perusteluin”:

”Pappein vihkimys tulee ainoastaan saarnaviralle, 1Tim 4:14. 2Tim 1:6. Tit 1:5. 2Tim 2:2”.

Biblian edellä viittaamista sanankohdista yhdessäkään ei puhuta sanaakaan kirkollisista papeista eikä vihkimisestä (vrt. edellä, Biblian esipuheista ja käännöksistä ”pasto­raalikirjeissä”, sekä Timoteuksen ja Tiituksen ”piispuudesta”, s. 4,5. Tämä on sekä his­toriallinen, että tämän päivän tosiasia luterilaisista vihkimyksistä – lisättynä tosin nykyajan pyrkimyksillä täyteen paa­villisuuteen ja Rooman yhteyteen, mikä on jo kauan ollut luterilaisessa kirkossa läpinäkyvää ja määräävää lähes kaikessa.

Tämä ”paavi-/ piispahenki” ei jo historiassakaan rajoittunut suuriin valtiokirkkoihin, vaan täsmälleen sama henki on kautta aikain vallinnut myös äitiporton muita tyttäriä, viimeisintäkin ”hieman vapaammin sidottua suuntaa”, helluntai­lai­suutta, myöten. Lihan riehuessa ja liikkeen lähtiessä kirkollistumaan on tämä tullut selväksi, vaikka niissä usein näennäisen raama­tullisesti esim. ”vanhimmat” ja heidän asemansa lähinnä jonkinlaisina ”johtokuntina” onkin jonkin verran toinen kuin val­tiokirkoissa.

Asiasta antaa hyvin sattuvan ja vääjäämättömän kuvauksen eräs aiheen klassinen, historiallinen dokumentti 1960-luvulta. Siinä kaksi Suomen helluntailiikkeen ”patri­arkkaa ja helluntaipiispaa”, Eino I. Manninen ja Ensio Mustonen, antavat asiasta todistuksen Helsingin hovioikeudelle. Todistuksensa he ilmoittavat kirjeessään olevansa valmiit valan vel­voituksin vahvistamaan. Metsänhoitaja Eino I. Manninen (rauha hänenkin muistolleen) on kiistatta Suo­men Helluntailiikkeen histo­riassa sen alkuvuosikymmenten keskeisin hahmo ja vaikuttaja. Näin nämä em. helluntaiveljet hovioikeudelle mm. kirjoittivat:

”Seurakuntaa johtaa saarnaaja, joka on samalla ainoa auktoriteetti opetustoimessa ja sanan tulkinnassa, ja hänen apunaan on vanhemmisto, joka tavallisesti valitaan saarnaajan esittelyn perusteella... monesti ensimmäisiä opetuksia on seurakunnan sananpalvelijaan kohdistuvan auktoriteettiaseman korostaminen... Saarnaaja sitoo kuulijansa Jumalan sanalla sekä itseensä että seurakuntaan.. Edellä esitellyn saarnaaja-johtaja-opettaja -ase­man omaavalla henkilöllä on huomattava auktoriteettiasema seurakuntalaisiin nähden” (Eino I. Manninen & Ensio Mustonen: Todistus Helsingin Hovioikeudelle 01.12.1961).

Totuuden nimessä on todettava myös se, että ylläoleva todistus on mitä ilmeisimmin muotoiltu tarkoitushakuisesti, ”ras­kauttavien asianhaarojen” kasaamiseksi saar­­naaja­veljeä vastaan, käytäessä häpeällistä oikeudenkäyntiä maallisessa tuo­mio­istuimessa. Tosiasiassa helluntailiikkeen oppi ja käytäntö lienee ollut vielä noihin aikoihin edes vähän raama­tul­lisempi. Mutta juuri siksi yllä oleva sitaatti vielä voimakkaammin todistaakin siitä ”paavi-/piispahengestä”, mikä on valmis lä­hes mihin tahansa, kun kysymys on vallasta ja lihan kuninkuudesta. Samoin se on todistus siitä, että tuolla paavi-/piis­pa­hengellä oli vankka asuinsija myöskin helluntailiikkeessä jo tuolloin.

Nykyajassa on mm. liikkeen lehtien palstoilla jo vuosikymmenet puhuttu, esim. ns. ”itätyön” yhteydessä sen ja sen, mil­loin minkin alueen ”helluntaipiispasta”. Suomen Helluntaikirkon kesäkonferenssin 2010 juhlapuhujana esiintyi Rooman ja paavin kanssa ahkerasti veljeilevä ”helluntaipiispaksi” tituleerattu James D. Leggett Oklahomasta. Legget on ”Kan­sainvälisen Helluntailaisen Pyhyyskirkon”, IPCH:n (In­ternational Pentecostal Holiness Church) ”johtava piispa”. Hän on myös useimpien sellaisten ekumeenisten, kirkkokuntien välisten yhteistyöelinten puheenjohtaja, joissa helluntai­liike on mukana ja jotka tekevät tiivistä yhteistyötä Rooman kanssa. Leggett on myös Helluntailaisen Maail­manyhteisön (Pent­ecostal World Fellowship), joka on helluntailaisten kirkkojen maailmanlaajuinen yhteistyöelin, puheen­johtajana ja johtaa Helluntailaista Maailmankonferenssia 2010. –Mies on kuin ilmetty ”herra Helluntain, hellu­n­taipaavin”, David du Plessisin, jatke.

Mitä todennäköisintä on, että on vain ajan kysymys, kun ”piispoja” ja ”pappeja” aletaan oikein virallisestikin tekemään roomalaisittain ”vihkimällä”; asiallisestihan ”virka” on käytännössä ollut jo kauan ja sen olemassaolo vah­vistettu mm. helluntailaisten ja luterilaisten oppikeskustelujen päätösasiakirjassa (kts. s. 371-372).

Piispuuden vaiheita Suo­messa

Nykyistä ylenpalttista paavillista/piispallista hiippojen, sauvojen, piispanristien ja toinen toistaan hassumpien erilaisten kauhtanoiden ja kulkueiden symboliikkaa ja rituaalisten vihkiseremonioiden moninaisuutta ei Suomen luterilais-katolisessa käytännössä vielä nykymitoissaan ollut 1800-luvullakaan. Ne tulivat vasta seuraa­van vuo­sisadan puo­liväliin mennessä, kun käytäntöjä ryhdyttiin lopullisesti katolistamaan ja vaivihkaa etsimään lähes kaikessa paluuta Roomaan.

Paavillista juurta oleva apostolisen suksession esiinmarssi Suomessa alkoi viimeistään, kun arkkipiispana 1850-1884 toimineen Edvard Bergenheimin jälkeen asetettiin Torsten Renvallia arkkipiispaksi (1884-1898), eikä ollut elossa piis­paa, joka olisi virkaan asettamisen toimittanut. Toimituksen suoritti tilanteessa hal­lituksen määräyksestä emeritus prof. A.F. Granfeldt, ja tapaus selitettiin sittemmin apostolisen suksession katkeamiseksi. Asiassa ei kuitenkaan voitu toimia välit­tö­mästi, koska silloisen kirkkolain mukaan virkaan asettamisen voi suorittaa muukin kuin piispa. Mutta pian kirkon ”aposto­lisuutta” lähdettiin korjaamaan englannin anglikaanisen kirkon avulla. Vuonna 1933 aloitettiin tunnustelut ja 1934 voitiin todeta, että kirkkojen arkkipiispat voivat osallistua toistensa virkaan asettamisiin ja vihkimyksiin vastavuoroisesti. Käytännöksi päätettiin, että he voivat lähettää sijaansa virallisen edustajansa.

Kun sitten 1945 tapahtuneessa Aleksi Lehtosen virkaan asettamisessa tätä toteutettiin ja avustajaksi oli kutsuttu Ruotsin arkkipiispa, voitiin katsoa apostolinen suksessio 50 vuoden ”katkoksen” jälkeen palautetuksi Suomen kirkkoon (Rissanen: Kirkon herrat, 79-85). –Voi epäpyhä yksinkertaisuus, millaista pimeyden synkeyttä!

Yleisesti saimme Suomessa seurata tätä vihkimissakramentti -näytelmää mm., kun 12.09.2004 televisioitiin Lapuan hiippakunnan piispan, ekumeenikko Simo Peuran virkaan vih­kiminen. Itse seremonia alkoi nelivaiheisella kysymyksin ja vas­tauksin ta­pah­tuneella kirkon oppeihin sitouttamisen todistuksella, lähtökohtana katolinen Nikea­lais-Konstanti­no­po­lilainen tunnustus. Kun kaikkiin kysymyksiin oli näin 4 kertaa saatu vastaus ”tahdon”, ilmoitti arkkipiispa Paarma mahtipontisesti:

”Sillä valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, vihin sinut piispan virkaan Lapuan hiippakunnassa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen [samalla kuin taikoja tehden, Semiramiksen ristin­merkkejä ilmaan viuhtoen, vrt. Hes. 21:21] nimeen”.

Kun sitten seuraavaksi arkkipiispa ja kymmenen muuta piispaa, Suomesta, pohjoismaista, Virosta ja Jordaniasta, alkoivat siirtyä kätten päällepano -seremoniaan, kertoi TV-selostajana toiminut Kirkon Tiedotuskeskuksen AV-toimitus­pääl­lik­kö, TM Juha Rajamäki, aivan äänensäkin madaltaen, ”nyt seuraa huippuhetki…” selvitys jatkui sere­monian tapahduttua:

”Piispojen on katsottu olevan apostolien seuraajia; kirkon opetuksen mukaan yhteenkuuluvuus katkeamattomaan apostoliseen perinteeseen ja apostoliseen virkaan välittyy juuri kätten päälle panemisessa..” (TV 2).

Jo kauanhan on myös ollut käytäntönä, että aina kun uusi luterilainen piispa tulee vihityksi, hän ensitilassa käy Vatikaanissa ilmaisemassa alamaisuuttaan paaville, kumartumalla hänen eteensä ”varpaita nuollen” kuin palveluskoira isäntänsä edessä. Tavaksi on myös tullut, että paavi tämän seurauksena antaa asianomaiselle katolisen piispanristin, vaikka ei täysin tunnustakaan ”erillään olevien veljien” piispuutta. Ja tämä tuntuu olevan nykyluterilaisten piispojen todellinen ”huippu­hetki”, koska sinne aina heti juostaan ja siitä hurmaantuneena kerrotaan.

Piispa Voitto Huotari kirjoittaa tästä paavin luona käynnistään, kaiketi ”valta­vaksi” kokemastaan tapahtumasta omalla kohdallaan. Asia on kerrottu kappaleessa, jonka otsikkona on ”Mitä luterilaisuudessa haluan korostaa”?

”Huomattavana ekumeenisena eleenä kirkkomme suuntaan, on pidettävä sitä, että viime aikoina siellä vierailleiden kirkkomme piispojen tavoin sain häneltä [paavilta] katolisen piispan ristin” (Voitto Huotari: Yhteyden aika, s. 175).

Niinpä niin. Ja se, mitä luterilaisuuden nykypiispat yhtenä asiana ”haluavat luterilaisuudessa korostaa”, onkin mm. virkajärjestyksen saattamista vastaamaan täysin Rooman määrittelemää katolista kirkkojärjestystä. Piispa Huotari kirjoittaa:

”Vanhakirkollinen [lue: katolinen] kolmisäikeinen virkakäsitys on vallalla niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa.. virka jakaantuu piispuuteen, pappeuteen ja diakonaattiin. Kirkossamme kysytään nyt vakavasti olisiko meidänkin .. omaksuttava kolmi­säikeinen virkakäsitys. Sen omaksuminen avaisi meille olennaisia mahdollisuuksia ekumeeniseen lähentymiseen erityisesti suurten kirkkokuntien kanssa” [lue: päästä virallisesti ja täydellisesti takaisin katolisen kirkon koko pimeyteen, paavin alaisuuteen ja itse lihan mukaan ”kor­keammalle”, kuvittelemaan, että nyt tässä varmasti ollaan apostolien seu­raajia, kun itse ”Pietarin sijainen” on asian sinettinä],  (Yhteyden aika, s. 180).

Nykyistä keskustelua virasta ja virkarakenteen uudistamisesta on käyty Suomen luterilai­sessa kirkossa jo 1970-luvulta saakka. Ensimmäinen mietintö annettiin kirkolliskokoukselle vuonna 1975 (Piispainkokouksen lausunto, §6/09.09.2008). Huotari julkaisi em. kirjansa v.1995, ja 2003 uutisoivat päivälehdet 4/2003 piispainkokouksen päätöksestä ja ehdotuksesta kirkolliskokoukselle:

”Piispainkokous: Piispalle, papille ja diakonille [huomaa: jako kuten Nikean kirkolliskokouksen säännöt, s. 13] kullekin oma vihkimys.” (Ilkka-lehti, 01.04.2003, s. 3).

 Prosessi jatkuu edelleen siten, että jos se etenee lyhintä tietä, voi tämä katolistettu ”diakonaatti -uudistus” tulla voimaan aikaisintaan n. 2012/-13. Lukemattomat työ­ryh­mät ja kokoukset ovat takana ja edessä.

Myös koordinointia Rooman kanssa on jatkuvasti suoritettava ja pidettävä ”tär­keissä asioissa” eteneminen tarkasti ekumeenisen maailmankirkkohengen ja Vatikaanin tahdon mukaisesti päivitettynä, kun halutaan hyödyntää Huotarin (edellä) mainitsemia ”ekumeenisen lähentymisen mahdollisuuksia suurten kirkkokuntien kanssa”. Lehdistö uutisoi aiheessa edistymisestä mm. kertoessaan 2007 kuinka Lapuan piispa Simo Peura oli tavannut uuden paavin, Benediktus XVI:sta (nykyisen paavin edeltäjä):

”Ennen paavin tapaamista suomalaisilla oli neuvottelu katolisen kirkon kristittyjen ykseyden neuvostossa.. Peuran mukaan katolisen kirkon ja luterilaisen kirkon näkemykset ekumeenisesta tilanteesta ovat samansuuntaiset.. osapuolten mukaan.. ydinsisällöstä ja opista tulee vallita yhteinen näkemys.. Peuran mielestä luterilais-katolisen ekumenian perusta on luja. Sitä voidaan laajentaa juuri paavin esiintuomien korostusten avulla. Parhaillaan Suomen ja Ruotsin luterilaiset kirkot käyvät keskustelua maittensa katolisten hiippakuntien kanssa” (Rooma. Ilkka-lehti 22.01.2007).

Kirkkoneuvos Eetu Rissanen kirjoitti aiheesta jotakin hyvin olennaista, kun hän kirjassaan v. 1984 toteaa:

”On osoitettu (Rissanen edellä), että virka on vahvasti ihmiskeksintöä. Voidaan sanoa, että yleensä sen tutkimiseen ja sitä käsit­televiin kokouksiin tuhlataan vuosien mittaan turhaan kirkkojen vaivaa, aikaa ja rahaa” (Kirkon herrat, s. 104).

Uusinta näytelmää tässä pappeus-/piispuus -aiheessa edustavat viime aikojen kaksi toisilleen tietyiltä osin vastakkaista luterilais-katolista näytelmää: uuden arkkipiispan vaalissa ratkaisevaan vaa´ankielen asemaan nousi valittavalta edellytetty myönteinen kanta homojen/lesbojen oikeuteen kirkollisiin toimituksiin; toisaalta, mm. edellistä vas­­tustava, luterilais-katolista uus-uskonpuhdistusta (mistä kaikesta, ei ole vielä tä­män kirjoittajalle selvinnyt) toi­mittava Luther-säätiö on – vihkimyksessä jälleen Ruotsista apua hakien – järjestänyt Matti Väisäsestä itselleen piispan. Vihkimys siksi, että säätiöllä olisi piispallinen ”apostolinen suksessio” ja siten sen ”pappisvih­ki­myk­sillä” ja sakramenttien toimittamisella ”apostolinen pätevyys”. Matti Väisänen vihittiin Lä­hetysprovinssin piispaksi Helsingissä 20.3.2010  klo 11. Piispanvihki­myksen toimit­ti Ruotsin Lähetysprovinssin lähetyspiispa Arne Olsson. 4.5.2013 Väisänen vihki ”Lähetyshiippakunnan” järjestyksessä toiseksi piispaksi rovasti Risto Soramiehen.

–Voi epäpyhä yksinkertaisuus, on vieläkin sanottava! Kun pimeydellä koe­tetaan puo­­lustaa kuviteltua valkeutta, ei tu­loksena suinkaan hengellinen valo lisäänny. Hyvä asia tietysti on, että Luther-säätiössä toimitaan joidenkin kirkollisten törkeyksien (esim. homo- & lesboliittojen rekisteröimiset, siunaamiset ja vihkimiset adoptio-oi­keuk­sineen, jne.) leviä­mistä vastaan, mutta mitä se paljoakaan hyödyttää sen rinnalla, että itse pääasiassa, pelastuksen tien kysymyksessä, pappeuk­sineen – olkoon sitten ”mies- tai nais-sellainen – ja piispuuksineen, sakramentteineen ja kirkkoineen pimennetään pelastuksen tietä ja taivaan porttia yhtälailla kuin koko kirkkolaitos­ins­tituutiossa muuallakin!  Seurakuntaa on kehotettu ”tais­telemaan sen uskon puo­lesta, joka kerta­ kaik­kiaan on pyhille annettu” (Jd j. 3), ja kirkon piispa-, pappi- ja sak­ra­menttiuskoa ei  seurakunnalle  ole koskaan taivaasta annettu.

Hengellisen todellisuuden karmeuden tajuamiseksi on tarpeen ymmärtää, ettei kirkkolaitoksen piispa-, pappi-, vihkimys- ja virkaopeista ja määrittelyistä oikeastaan mitään pidä sekoittaa Jumalan seurakunnan, kuninkaallisen papiston, ja sen palvelustehtävien kanssa (1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6; Rm 12:1-21; 1Kr 12:1-31; Ef 4:11-16). Raamatulle vieraasta sakramentalismista sekä pelastuksen että pappeuden ja viran perustana seuraa, että sillä perusteella ei ole koskaan ollut olemassa ainuttakaan Sanalla Hengestä uudestisyntynyttä, todellisesti kuninkaalliseen papistoon kuuluvaa ihmistä (Jh 3:1-10; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Jk 1:18). Ja sikäli kun heitä kirkossa ylipäätään on, ei voi välttyä kysymykseltä, miten Hengen valo Hengestä syntyneessä voi olla muistuttamatta Jeshuan opetuksista, joh­dattamatta totuuteen ja osoittamatta kirkon, sen pappeuden ja viran valhetta (Jh 14:26; 16:7-15)? Raamatun Sana ja käytännön elämäkin kiistatta todistavat, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa kaikissa uskovissa ja seurakunnassa sekä johdattaa kuuliaisia kaikkeen totuuteen.

Opin puhtauden valvonta ja papillisten tekojen hedelmät

Tämä Kainista, VL:n langenneista ylipapeista, papeista ja kirjanoppineista, kansan van­­himmista alkanut ja UL:ssa Nikolaiitoissa ja kirkkoisissä jatkunut piispallinen / paavilli­nen pappeus- ja  virka -oppi täyttyi viimeistään 1100-luvulla jKr. suoranaisesti saatanallisella murhanhengellä, kun se ”jalosti” Ignatioksen esit­telemän ”opin puhtauden piispallisen valvonnan järjestelmän” inkvisitiona (lat. in­quisitio, ”tutkimi­nen”) tunnetuksi kirkon kidutus- ja murha­jär­jestelmäksi. Tällöin piti viimeistään tulla jokaiselle lopullisesti selväksi, mistä hengestä tuo ”julmien susien kaitsijuus” oli kotoisin. Tietosanakirjan sivuilla ko. kaitsijajärjestelmää kuva­taan mm. näin:

”Kat. kirkon tuomioistuin, jonka tehtävänä oli harhaoppisten [so. erityisesti todellisten uskovien] etsiminen, tutkiminen ja rankaiseminen. I. sai alkunsa varsinaisesti 1100-luvulla, taistelussa kirkolle vaarallisia harhaoppeja vastaan.

Aluksi piispojen johtamat tuomioistuimet jättivät tuomiot [muiden] maal­listen tuomioistuinten toimeenpantaviksi, mutta albigenssisotien [v. 1209-29] jälkeen suhtautu­mistapa muuttui. [Paavi] Gregorius IX loi v. 1232 paavillisen inkvisitio­lai­toksen, jonka tuomioistuimia hoitivat pääasiassa dominikaanit; hän hyväksyi rangaistukseksi roviolla polttamisen, ja [paavi] Innocentius IV 1252 myös kidutuksen käyttämisen kuulusteluissa. Oikeudenkäynti oli salainen.. 1400-luvulla Espanjassa.. siitä kehittyi valtion laitos.

Vastauskonpuhdistus elvytti 1500-luvulla i:n kaikkialla kat. kirkossa, ja Paulus III asetti sen johtoon 1542 Sanctum Officium- kardinaali­kon­gre­gaation. Vain Pohjoismaat säilyivät inkvisitiolaitokselta. Valistusaikana i:n voi­ma heik­keni, ja 1700-1800 -luvun vaih­­­­teessa se [virallisella tasolla] lakkautettiin useimmissa maissa. Paavinistuimen yh­teydessä toimii edelleen v. 1908 uudelleen järjestetty inkvisitiokongregaatio Sanctum Officium, joka valvoo opin puhtautta” (Facta, osa 3, p. 961,962).

Pohjoismaiden säästyminen tältä ’opin puhtauden’ inkvisitio-valvontajärjes­tel­mältä oli toisaalta vain muodollista ja näen­näistä. Kirkon ja valtion yhteistoimin täälläkin ylläpitämä elävän kristillisyyden vaino ja terrori olivat varsin koko­nais­valtaista ja tuolla samalla murhanhengellä täytettyä – siitä on kyllä historiassa aivan riittävästi näyttöjä. Yksi esimerkki tästä oli säädetty Konventikkeliplakaatti, laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla:

”Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen. Sen sääti Ruotsin kuningas vuonna 1726, jolloin se astui voimaan myös Suomessa. Voimassa se oli Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1869 ja Norjassa 1842. Konventikkeliplakaatin taustana oli 1600-luvulla valtaan päässyt luterilainen puhdasoppisuus, jonka aikana maallinen valta ja kirkko yhdessä pyrkivät tukahduttamaan kaikki poikkeamat Upsalan kokouksessa 1593 hy­väk­sytystä ja lukkoon lyödystä luterilaisesta opista. Vuoden 1686 kirkkolaissa uhattiin harhaoppisia jopa maasta­kar­ko­tuksella. Vuoden 1734 lakiin otettiin samansisältöinen määräys” (Wikipedia: Konventikkeliplakaatti).

Euroopassa vaikuttaneita hengellisesti eläviä (kirjankin-) oppineita teologeja ja julistajia, jotka taistelivat Raamatun arvo­vallan puolesta, olivat mm. Oxfordin yliopiston prof. John Wycliff (1320-1384), Prahan yliopiston prof. Jan Hus (1369-1415) ja englantilainen teologi William Tyndale (1494-1536). Wycliffille olivat muodostuneet läheiset suhteet Englannin hoviin, minkä turvin hän vältti polttorovion, mutta Husin ja Tyndalen osaksi se tuli. Saarnatoiminnan lisäksi he julkaisivat myös kirjallisuutta, jossa mm. asettuivat puolustamaan raama­tullista uskovien pappeutta, kirkon paaviutta ja papillista hierarkkista virka­järjes­telmää samoin kuin kirkon sakramenttioppejakin vastaan (Westin: Vapaan kristil­li­syyden historia, s. 47-57).

Wycliff ja Tyndale olivat myös Raamatun kääntäjiä. Tyndale puhui sujuvasti kah­deksaa kieltä, mm. hepreaa, kreikkaa ja latinaa. Hän uskoi, että suora käännös hepreasta ja kreikasta englannin kielelle olisi tarkempi ja ymmärrettävämpi kuin Wycliffin käännös latinan kielestä. Tyndalella oli palava halu saada Jumalan Sana ihmisille. Hän käänsi Uuden testamentin ja osan Vanhasta testamentista. Hänen ystävänsä varoittivat häntä, että hänet tapettaisiin tekonsa tähden, mutta hän ei lannistunut.

Väitellessään kerran erään oppineen miehen kanssa hän sanoi: ”Jos Jumala säästää henkeni, niin ennen kuin kuluu mon­ta­kaan vuotta, saatan aurankurjessa kulkevan po­jan tuntemaan Pyhät Kirjoitukset paremmin kuin te”. Lopulta Tyndale kuristettiin ja poltettiin kirkon ja valtion toimesta roviolla Brysselin lähellä.

Tämä Jumalaa, Raamatun ilmoitusta ja uskovia vihaava henki ei rajoittunut vain Rooman kirkkoon, vaan luontonsa mu­kaisesti se on aina esiintynyt koko kirkkolaitoksessa. Erityisen raivon kohteena on aina ollut paavillis-piispallisen pappeuden väärennöksen ja sen valhepelastuksen välineiden, sakramentalismin, kirkkolaitoksen ja sen virkojen tosi­olemuksen paljastaminen. Prof. Westin kirjoittaa ns. ”uskonpuh­dis­tuksen” ajan ta­pahtu­mis­ta katolisuuden anglikaani­sen version piirissä:

”Kysymys järjestysmuodoista kävi ajankohtaiseksi 1570-luvun alusta lähtien, samalla kun liturgiset yksityiskohdat astuivat taka-alalle... Muuan puritaani oli alkanut tutkistella Apos­tolien tekojen seurakuntajärjestystä. Hän oli Camb­ridgen teologian professori Tho­mas Carthwright, joka Apostolien teoista luennoidessaan selvitteli kysymyksiä seu­rakunnan vanhimmista. Tämän mukaisesti hän vaati kaikkien pappien tasa-arvoisuutta. Uudessa Testamen­tissa ei ollut hierarkista arvojärjestystä. Edelleen vanhimpien ja pastorien [po. paimenten, jotka ovat yhtä kuin vanhemmat] tuli johtaa seurakuntaa. Itse epis­ko­paalinen [kirkollisesti piispallinen] järjestys oli uhattuna... Cartwrightin osoittautuessa innokkaaksi uudessa kat­so­muksessaan, syntyi avoin ristiriita. Hänet erotettiin professo­rin­virasta ja kar­ko­tettiin yli­opis­tosta” (Vapaan Kristillisyyden Historia, s. 185).

Meidän saksalaiseen uskosta puhdistamisen perinteeseen nojaavassa kouluope­tuk­ses­samme nämä murhateot on perin­teisesti laitettu pelkästään roomalaiskatolisen kirkon tiliin. Mutta ei yksin ”maan porttojen ja kauhistuksien Äiti” tehnyt näitä tekoja, vaan myös ”porton tyttäret”, koko kirkkolaitosinstituutio, on toiminut – ja edelleen toimii – samassa hengessä. 500 vuotta ns. ”protestanttisessa” kirkossa kiellettiin ja salattiin vaikenemalla se historiallinen tosiasia, että myös kaikki keskeiset ns. ”us­kon­puh­distuksen” isät toimivat samaa murhan henkeä täynnä kuin katolisetkin.

Vasta 2010, kun maailmankirkko-ekumeniasta on tullut kirkkolaitoksessa kaiken edellä käyvä ”evan­ke­liumi”, on tuo ”valkeuden enkeliksi” naamioitunut peto vaihtanut strategiaa. Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa 7/2010 lute­ri­laiset esit­ti­vät ”anteeksipyynnön” Mennoniitoille, ”anababtis­teik­si” (”uudestikastajiksi”) pilk­kaa­miensa uskovien 1500-luvulla alkaneiden vainojen ja teloittamisten johdosta.

Ekumenianperkeleen tarkoitusta ilmentää tapahtuneen lehtiuutisointi:

”Luterilainen maailmanliitto ja Mennoniittojen maailmankonferenssi kumpikin hyväksyivät yhteisen sovinnoneleen oppikes­kus­telujen päätteeksi” (Ilkka-lehti 26.07.2010).  

Uutisoinnin mukaan kaksi vuosisataa jatkuneissa vainoissa menehtyi n. 2500 ihmistä. Todellinen luku lienee huomat­ta­vasti suurempi, puhumattakaan vainottujen moninkertaisista määristä, eikä vaino tosiasiassa vieläkään ole lop­punut.

Ns. ”uskonpuhdistuksen (oik. uskosta puhdistamisen) isistä” mm. Luther, Melancthon, Zwingli ja Calvin antoivat ää­nensä raamatullisen uskovien kasteen ottaneiden ja sitä opettavien tappamisen puolesta. Ja niin totisesti tehtiin – Jumalan kunniaksi! Teloitustapoina yleisimmin polttoro­vio, miekka ja hukuttaminen (Westin: Vapaan kristillisyyden historia, suom. 1975, mm. s. 62, 85, 109, 110, 121, 161).

Uskosta puhdistamisen ajan katolishenkisessä Euroopassa vainottiin kirkkolaitos­instituution peruspylväistä irti­sanou­tujia myös lukemattomilla muilla tavoin, kuin fyysisellä murhaamisella. Heille määrättiin ankaria sakkoja, heidän ei-kir­kol­liset avioliittonsa mitätöitiin ja lapset julistettiin perinnöttömiksi, omaisuus taloja myöten takavarikoitiin ja ihmiset ajettiin maanpakoon. Kun kuo­lemanrangaistukseen tuomitseminen kävi eräässä vaiheessa vähäisemmäksi, otet­tiin vastaavasti käyttöön tapa tuomita uskovat kaleeriorjiksi. Pitkiin vankilatuomioihin tuomitseminen oli eräässä vaiheessa niin yleistä, että rikollisia täytyi laskea vapaalle jalalle, kun uskovia ei muuten saatu mahtumaan vankiloihin.

Kirkossa käynti ja sakramentteihin osallistuminen säädettiin pakolliseksi (myös Ruotsi-Suomessa). Erityiset ”kastajien metsästäjiksi” asetetut jatkoivat ahke­ras­ti työtään (Westin: Em. teos, mm. s. 207-214). Kaikkineen tämän ”opillisen puh­tauden piispallisen valvonnan järjestelmän” hedelmänä oli, 19:sta vuosisadan puo­livä­liin mennessä n. 70 miljoonaa tuhottua Jeshuan seuraajaa (Alberto, osa 12, s. 16).

–Lukija muistanee tässä pitää mielessään, että tämä kaikki oli ja on – kirkon oppimäärittelyjen mukaan – Jeshuan ja apostolien asettamuksiin perustunutta ”Jumalan Pojan sijaisuudessa, katkeamattomassa apostolisen suksession ja seu­raannon ketjussa, paavillisessa/piispallisessa erehtymättömyydessä” tapahtunutta papillista toimintaa. Ja tähän ket­juun jokainen itsensä piispaksi vihityttävä ja tuohon seu­raantoon itsensä liittävä myöskin liittyy!

Tällä tavalla nämä ”papiksi” ja kirkon virkaan tulleet ja vihkimyksessä itseensä kuvitellun ”häviä­mättömän luonnon” ja ”papillisen vallan” saaneet, alkavat sitten tekemään noita määrittelemiään, ylen ihmeellisiä ”papillisia tekoja”, joita Ju­malan pap­pi ei (Jumalan kiitos!) kyllä taidakaan tehdä. Apul.prof. Heikki Kirja­vainen kirjoittaa Teologisen Aika­kaus­kirjan sivuilla noista papillisista teoista otsikolla ”Pa­pil­lisen teon merkitysrakenne”:

”Aito papillinen teko on sellainen, että sitä kuvaavalla ilmaisulla on ontologis-meta­fyy­sisiä implikaatioita, jotka eivät näy papillisia tekoja konstituoivien perustekojen kuvauksista. Jos tämä silta – siirtyminen perusteosta papilliseen tekoon – ymmärretään semanttiseksi siirtymäksi, niin papillisen teon semantiikka implikoi toisenlaisen ontologian kuin mitä tekoa konstituoivan teon semantiikka implikoi..” (TA 3/94, s. 260).

Voi vain kuvitella millaisessa suossa tuo pimeydessä oleva teologijoukko rämpii uskotellessaan viisastelullaan ku­vaavansa hengellistä todellisuutta. –Kuinka monien ”miljoonien kilometrien” matka tuosta ”pappeudesta”, viran maailmasta ja siellä tehtävistä teoista onkaan – Jumalan kiitos – Jeshuan synnyttämään, voitelemaan ja asettamaan raamatulliseen pap­peu­teen, palvelus­tehtävään ja Hengen maailmaan!

Pappeus Uuden Liiton seurakunnassa

”Hän [Jeshua] on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi ja papeiksi Jumalalleen ja Isälleen..” (Ilm 1:5,6);

”Pietari, Jeshuan Messiaan apostoli, valituille muukalaisille.., jotka olette uudestisyntyneet katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän Sanan kautta.. te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne Hänen jaloja tekojaan, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeel­li­seen valkeu­teensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’ ” [1Pt 1:1-3, 22,23; 2:9,10].

Vanhan Liiton esikuvalliset pappeus, kuninkuus ja palvelustehtävä saavat suuremman täyttymyksensä Uuden Liiton pappeudessa, Jeshuan ylimmäisessä pappeudessa, kuninkuudessa ja koko Jumalan kansassa kuninkaallisena papistona (1Pt 2:9,10). Juma­lan tekona tämä pa­pillinen kansa käy kolmivaiheisen luomisen kautta: 1) alkuluominen ja luonnollinen syntyminen, 2) hengellinen uudestisyntyminen uskoon tultaessa, ja 3) se uudestisyntyminen, mikä tapahtuu seurakunnan ylösotossa, Mt 19:28.

Jumala tarjosi Israelille jo VL:ssa mahdollisuutta olla ilman ”Moo­seksen lakia”, vain Hänen äänensä kuulemiseen perus­tuen, pappisvaltakunta ja pyhä kansa, mutta Israel ei pysynyt tuossa Liitossa. Sitten Jumala antoi sekä lain, että teki aika­naan Uuden, paremman Liiton Jeshuan veressä ja synnytti UL:n pappeuden, mikä myös on ilman Mooseksen lakia; se on ”Messiaan laissa” (2Ms 19:1-6; Jer 7:21-24; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Hb 7:11-17; Gal 3:19; Rm 3:21; 1Kr 9:21). Niin kuin VL:n Israel oli alkuaan tarkoitettu pappiskansaksi pakanoiden keskelle, niin on sitä nyt UL:n seurakunta.

Jumalan kuva, henki, sielu ja ruumis (1Ts 5:23), on UL:n seurakunnan ajan­jak­sossa ja sen pappeudessa saatettu osittai­seen täyttymykseensä: Henkensä Jumala on langenneiden uudestisyntymisessä ja lapseksi ottamisessa palauttanut luo­duil­leen (Apt 2:38,39; Gal 3:13,14; Ef 1:13,14); sielua parannetaan ja uudistetaan vajavaisuudestaan ja rujoudestaan prosessina (Mt 11:22-30; Jh 14;27; 2Kr 3:18; Rm 12:1,2; Ef 1:13-23; 3:14-21); ruumis on vielä kokonaan ’alennustilan ruumis’ ja vailla sitä Jumalan kirkkautta, mikä siihen on ilmestyvä Hänen tulemuksessaan ja ruumiimmekin lunastuksessa (Fil 3:20,21; Rm 8:16-23; 1Kr 15:45-55). Vasta tässä luomisteon täyttymyksessä kaikki on täydellistä (1Kr 13:10-12).

Vanhan Liiton esikuvallisessa leeviläisessä ”Aaronin järjestyksen” mukaisessa pappeudessa täytyi syntyä samaan sukuun ylimmäi­sen papin (Aaronin) kanssa, voi­dak­seen olla pappi. Ja samoin on sen täyttymyksessä, UL:n pappeudessa, syn­nyt­tävä ylimmäisen papin Jeshuan kanssa samaan, Jumalasta syn­tyneeseen sukuun tullak­seen papiksi. Tie pappeuteen on lunastukseen ja mielenmuutokseen perustuva uudestisyntyminen Pyhästä Hengestä, Jumalan elävän ja pysyvän Sanan kautta (vrt. johdantosanat yllä). Ilman tätä syntymistä Jeshuan kanssa samaan sukuun, kukaan ei ole enempää pappi kuin kris­tittykään – ei vaikka olisi minkälaiset ristit ja rituaalit, sakramentit ja sauvat, kutsumiset ja kaavut, vihki­mykset ja valat. Vain niiden perustuksella ollen, jokainen pysyy vanhassa tilassaan umpikuolleena pakanana, kokonaan vailla pappeutta ja liitto­yh­teyttä Jumalan kanssa.

Leeviläisten pappeudessa oli vielä jako siten, että Herralle pyhitettyjä (so. erotettuja), ilmestysmajan/temppelin pyhien esineiden parissa palvelustehtäviä toimittavia pap­peja olivat vain Aaronin sukuun kuuluvat, muilla leeviläisillä oli muita ilmestysmajan käytännöllisiä tehtäviä hoidettavanaan (2Ms 28:1; 4Ms 1:47-53; 3:6,7; 18:2-5). Tätä vastaava jako on asetettu myöskin UL:n kuninkaallisessa pappeudessa. UL:n erotettuja, niitä lähetettyjä sodassa palvelevia, jotka ”saavat elatuksensa pyhäköstä” edustavat lähinnä ne palvelustehtävät, jotka on esitelty Ef 4:11, apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat. Muun seurakunnan tulee huolehtia heidän elatuksestaan (2Ms 35:4-35; 3Ms 2:1-3; 6:13-18, 26; 4Ms 18:1-21; 5Ms 18:1-8; 25:4; Mt 10:5-10; 1Kr 9:7-14; Flp 4:10-17; 1Tm 5:17,18).

Hengellinen syntyminen Jumalan Sanalla Pyhästä Hengestä (Jh 1:12,13; 3:3-8; 1Pt 1:1-3, 22,23; Jk 1:18), Hengessä tapahtuva kastaminen Messiaan ruumiin jäseneksi (1Kr 12:12,13), merkitsee aina samalla myös johonkin palvelustehtävään synty­mistä ja kutsumusta. Aivan samoin kuin leeviläisillä, jokainen on jokin jäsen, palvelustehtävissä toimi­vaksi tarkoitetussa seurakunta­ruu­miissa, kuninkaallisessa papistossa (Rm 12:1-21; 1Kr 12:4-30; Ef 4:1-16; 1Pt 2:9,10).

Apostoli Pietarin kautta Pyhä Henki opettaa Messiaan ruumiin jäseniä siitä, kuinka tuota jaloa papillista palvelus­teh­tävää tulee suorittaa:

”Palvelkaa toisianne kukin sillä armolahjalla minkä on saanut.. sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa.. että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeshuan Messiaan kautta” (1Pt 4:10,11). 

Apostoli Paavali, joka kutsuttiin pelastukseen ja apostoliksi Jeshuan ylösnou­se­muk­sen ja taivaaseenastumisen jälkeen, eli samassa ”järjestyksessä” kuin kaikki muutkin ylösnousemuksen jälkeen uskoon tulleet, eikä kuten muut apostolit Jeshuan lihan päivinä, kirjoittaa meille hengellisistä lahjoista ja palvelustehtävistä mm. näin:

”Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä, eikä ihmisen kautta, vaan Jeshuan Messiaan kautta ja Isän Jumalan, jo­ka on Hänet kuolleista herättänyt..” (Gal 1:1).

”Armolahjat ovat moninaiset.. ja  palvelustehtävät ovat moninaiset.. niinpä Jumala asetti.. ensiksi apostoleja, toiseksi profeettoja, kolmanneksi opettajia, sitten Hän antoi voi­­­mallisia tekoja, armolahjoja parantaa tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä. Mutta itse kullekin meistä on armo annettu Messiaan lahjan mitan mukaan.. ja Hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Messiaan ruumiin rakentamiseen mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin, ruumiiseen, niinkuin Hän on tahtonut” (1Kr 12:18; Ef 4:7-16).

”Ei niin, että tahdomme vallita [kr. kyyrieuoo: olla herrana; hallita, vallita] teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne” (2Kr 1:24).

Kuinka kaunis ja kirkas onkaan Jumalan Sanan opetus – eikä miltään osaltaan sukuakaan kirkkolaitoksen opeille ja ope­tuksille näistä asioista. Ei sanaakaan ihmisen kautta tapahtuvasta ja vihkimyksen sakramenttiin perustuvasta pap­peudesta, hierarkiasta, hal­litsemisesta ja vallasta yksilöuskovien ja seurakuntien yli! On todellakin kirjaimellisesti niin kuin McIntosh kirjoitti: ”Voit läpikäydä kirkkoisien paksut teokset, etkä löydä jälkeäkään kristinuskolle ominaisista totuuksista” (edellä, s. 181).

Jumalasta oleva raamatullinen palvelustehtävä rakentaa seurakuntaa, Messiaan ruumista ja Jumalan kuvaa; saatanasta ja ihmisten lihasta oleva kirkkolaitosinstituution virka rakentaa antikristuksen kirkkoa, saatanan ruumista ja kuvaa,. Ja mo­lemmissa on oleva täysimittaisena herransa kuva (2Kr 3:18; 1Kr 15:49-54; 2 Tm 3:1-9; Ilm 18:1-3; 22:11).

Vanhan Liiton aikana temppelipalvelusta ja uhria toimittava pappi oli ikään kuin Jumalan kasvojen edessä – Jumalan ja ihmisten ”välissä” seisova ”välittäjä”. Varsinainen välimies Jumalan ja ihmisen välillä oli kuitenkin Mooses, esikuvana ainoasta todellisesta Välimiehestä, Uuden Liiton välimiehestä, Herrasta Jeshuasta (Gal 3:19; Hb 12:24). Pappi ja Mooses olivat molemmat tärkeitä, mutta sovituksen saattoi tuottaa vain Jeshuan  esi­kuvaa toimittava, viaton sijaisuhri ja sen vuo­datettu veri.

Uuden Liiton tultua tapahtui ”pappeuden muutos” (Hb 7:12). Jeshua on sekä Välimies, että Uhri, ja myös Ylimmäinen pappi. Vanhan Liiton leeviläinen ”uhri-/vä­lit­täjäpappeus” päättyi ja tilalle tuli ”Melkisedekin järjes­tyksen” mukainen pap­peus, jossa kaikki Juudasta nousseen Ylimmäisen papin, Jeshuan, hengelliset veljet ja sisaret, koko Jumalan kansa, ovat pappeja, ”kunin­kaallinen papisto”, ilman mitään keskinäisiä hierarkioita papiston sisällä (Hb 7:19-28; 1Pt 2:9,10; Mt 23:8-11). Tässä pappeudessa on palvelustehtävien tasa-arvoinen erilaisuus yhdessä Hengessä eri astioiden ja myös sukupuolten välillä. Seurakunnan vanhemmat ja uskovien opettajat esimer­kiksi ovat aina vain veljiä, vaikka armolahjansa/kutsu­muk­sen­sa puitteissa kaik­ki ovat yhtälailla pappeja ”ju­listaakseen Hä­nen jaloja tekojaan, joka pimeydestä on kutsunut meidät ih­meelliseen valkeu­teensa” (Rm 12; 1Kr 12-14; Ef 4; 1Pt 2:9,10). Eikä muuta pappeutta olekaan.

Näin, suorastaan dramaattisen selvää, on Jumalan teko ja asettamus pappeudesta ja palvelustehtävästä Uuden Liiton seu­rakunnassa. Ja sille niin äärimmäisen vieraita ja vastakkaisia ovat ne ”pappeus ja virka”, joiden ihmisten suuri enemmistö tässä maailmassa kuvittelee niitä olevan. Mutta kiitos Jumalalle, itse Hän edelleen pappinsa kutsuu ja valmistaa, sekä heitä työtoveruudessaan pitäen rakentaa seurakuntansa, jota tuonelan portit eivät voita. Ja ikuisesti nuo kerran valmiiksi tulevat papit ja Jumalan kuvat ovat paistatteleva Hänen kirkkautensa ylitsevuotavassa valossa.