KIRKKOLAITOKSEN SAKRAMENTTI, JA JUMALAN SANA (Pentti Heiska)

Kirkkolaitoksessa opetetaan julkeasti väärentäen, että Jumala olisi asettanut sakramentit, (mm. Katolisen kirkon katekismus, suom. 2005 KKK, ja luterilaisten kirkkojen ”muuttamaton” päätunnustus Augsburgin tunnustus, Confessio Augustana, CA, 1530). Mutta täy­dellisen selvää on, ettei Jumala ole puhunut niistä. Ja Raamatun ilmoituksen ulkopuolella Hän taas ei ole asettanut eikä aseta mitään (5Ms 29:29; 1Kr 4:6).

Sakramentit ovat saaneet sekä nimensä että olennaisesti myös opillisen sisältönsä pakanallisista mysteeriuskontojen rituaaleista. Kirkon oppien mukaan sakramentti vaikuttaa sen mitä kuvaa (ex opere operato, eli vaikuttaa tehtynä tekona). Sak­ra­men­talismin turmeluksen tunkeutuminen seurakuntaan alkoi jo varhain, uskonnollisen enemmistön alkaessa heti alkuseurakunnan jälkeen luoda seurakunnan rinnalle kristinuskon ja pakanuuden sekoitukseen perustuvaa kirkkolaitosta. Turmeltumiskehityksen kes­keisenä historiallisena kul­minaationa ja sinettinä oli viimeistään pa­kana­keisari Konsta­nti­nuk­sen komennossa toteutunut Nikean kirkolliskokous v. 325 jKr. Käytännössä turmeleminen kuitenkin alkoi heti 12 apos­tolin ajan jälkeen, aivan kuten apostolin pro­feetallinen todistus oli ennalta ilmoittanut (Apt 20:29-32).

Kirkon ”pyhien toimitusten” nimitykseksi sakramentti – oik. totuudelta silmien um­mistamisen mysteeri – tuli 300-lu­vulla, sisältäen nimenomaan myös sen, että toimitusten käsitettiin vastaavan pakanallisia mysteerejä (vrt. prof  Holmquist: Kirkkohistoria I, s. 237; edellä, s. 90). Siitä lähtien on myös kristinuskontoon tultu sisälle kulttipapin toimittaman ”sak­ramentti”-riitin välityksellä. Ensimmäisiä merk­kejä löytyy jo toiselta vuosisadalta jKr., heti apostolien jälkeiseltä ajalta. Tämän pimeän juuren tunteminen ja tiedostaminen on olennaista, kun halutaan ymmärtää mikä on sakramentti ja millä perustuksella koko kirkkolaitos seisoo (tai oikeammin: ”makaa”).

Raamatussa kristinusko ja sakramentti eivät liity toisiinsa mitenkään siksi, kun Raamatussa ei puhuta sakramentista mitään. On vain kuvausta siitä, kun kääntymättömät koettavat tehdä vesikasteesta ”sakramentti-leimasinta” (Mt 3:7-9; 21:23-27). Sacramen­tum esiintyy UT:n tekstin latinankielisessä käännöksessä, jos­sa se siis on vastine kreikankielen sanalle mysterion (salaisuus). Näin esim. ”Mes­siaan ja seurakun­nan sa­laisuus” (Ef 5:32), mutta tietenkään näissä ei puhuta ”sakra­mentista”, vaan vain siihen millään tavalla liittymättömästä salaisuudesta. Sakramentti on ja pysyy pakanallisena mys­teerinä ja saa kirkollisena käsitteenä merkityksensä niistä.

Jeshuan ja apostolien suussa, heidän puhuessaan heprean ja/tai aramean kielellä salaisuuksista, eivät koskaan olleet edes nuo kreikan ja latinan mysterion- ja sacramentum -sanat. Puhumattakaan, että olisivat opettaneet jotakin sakramentti -käsit­teestä. He puhuivat salaisuuksista vain kielillään ja raamatullisessa merkityksessä.  Tällöin he käyttivät pääasiassa, Israelissa siihen aikaan ylei­sen, myös Jeshuan ja apos­tolien puhekielen, aramean, sanaa raz (salaisuus, vrt. luettelo 1-12 alla: UT:n salaisuudet). Sana esiintyy jo VT:n Danielin kirjan alkutekstin arameankielisessä osassa tässä (pakana­merki­tyksistä vapaassa) salaisuus -merkityk­sessä, (mm. Dan 2:18, 27, 28, 30, 47; 4:6, IRT, p. 4997; UTN, osa 1, s. 667; vrt. Raamatun kielet, edellä).

Jeshuan puheissa salaisuus-sana esiintyy UT:ssa vain yhdessä asiayhteydessä, Hänen puhuessaan Jumalan ja taivasten valtakunnan salaisuudesta. Tämä opetus on talletettuna UT:ssa kolmessa kohdassa, Mt 13:11; Mk 4:11; Lk 8:10. UT:n kreikankielisessä tekstissä oleva mysterion ei ker­taakaan liity millään tavalla niihin, osittain kokonaan kirkon keksimiin toimituksiin, joita se nimittää ”py­hiksi sakramenteiksi” (UTN, hakusana n:o 2977). UT:n salaisuuksien joukossa ei ole ainuttakaan niistä kirkkolaitoksen pakanuudesta kopioimista, oppeihinsa ja käsitteistöönsä liittämistä ja ”sakra­men­teiksi” nimittä­mistä asioista, joi­ta se väittää Jumalan asettamiksi ”armon­väli­neiksi”.

Jeshua asetti seurakunnalle mm. vesikasteen ja muistoateriansa leivän ja vii­nin (joita käsittelemme tuonnempana), mutta eivät ne mitään ”sakramentteja” ole, eikä niillä ole mitään siitä oppi- ja käsitesisällöstä, minkä kirkko on niille paka­nuu­desta nousevassa ja lihan hallinnoimassa sakramenttimytologiassaan antanut.

Vesikaste ja Herran  muistoateria, ovat Hänen pelastetuilleen asettamia seurakuntaelämän pyhiä sisältöjä, mutta eivät ne mitään kirkollisia pelastuksen välittäjiä ja ”armon­välineitä” ole. Jumalan an­teeksi­an­tavaa ar­moa eivät Messiaan opissa välitä vesi, eivätkä viini ja leipä vaan Jeshuan lunastusveri, joka Jumalan Sanan välittämänä, uskon kautta Pyhässä Hengessä lahjana tarjotaan syntiselle sovituk­seksi.

UT:n kreikankielisessä tekstissä on erotettavissa oikeastaan 12 erilaista salaisuutta, joissa esiintyy mysterion (lat. sacramentum). Mainittujen salaisuuksien luku­määrä riip­­puu vähän tekstin tulkinnasta eli, erotellaanko esim. ”Jumalan Kuningaskun­nan” ja ”Tai­­vas­ten Kuningaskunnan” salaisuudet toisistaan, jne. Itse sana salaisuus, mysterion, esiintyy 27 kertaa.

Uudessa Tetamentissa il­moitetut, raa­ma­tul­liset salaisuudet, ovat:

1. Jumalan, Hänen tahtonsa ja taivasten Kuningaskunnan salaisuus (Mt 13:11; Mk 4:11; Lk 8:10; Ef 1:8-12; Ilm 10:7);

2. Jumalan salaisuus, Messias (Mk 2:2; 1Kr 4:1; Kol 2:2; 4:3; 1Tm 3:16);

3. Salaisuudet Hengessä (1Kr 14:2);

4. Evankeliumin salaisuus (Rm 16:25; 1Kr. 2:7; Ef 6:19; Ilm 10:7);

5. Uskon salaisuus (1Tm 3:9);

6. Messiaan ja seurakunnan salaisuus (Ef 1:8-10; 3:3; 5:32; Kol 1:26,27);

7. Seitsemän tähden ja seitsemän lampunjalan salaisuus (Ilm 1:20);

8. Israelin ja sen paatumuksen salaisuus (Rm 11:25);

9. Seurakunnan ylöstempauksen ja ensimmäisen ylösnousemuksen salaisuus (1Kr 15:51);

10. Laittomuuden salaisuus (2Ts 2:7);

11. Suuren Babylonin salaisuus (Ilm 17:5);

12. Suuren Porton ja Pedon salaisuus (Ilm 17:7).

Uuden Testamentin todellista sisältöä karkeasti vääristellen kirjoittaa esim. piispa Juha Pihkala tyypillistä kirkollista sepitystä, mm. kahden kirkon piispan (Laulaja, Pih­kala) kirjoittamassa ”Spiritualitee­tin käsikirjassa”, koettaessaan absur­din tökerösti ra­kentaa siltaa sakramentin ja pelastuksen välille. Pihkala kirjoittaa kirjassa mm. ot­si­kolla ”Uusi testamentti ja mysteeri”:

”Uuden testamentin kreikan kieli käyttää pelastushistorian ydinasioista nimi­tystä mysterion. Latinan kielessä sen vastineeksi tuli sacramentum – siis meille tutun sakramentti -sanan lähtökohta. Uudessa testamentissa sana mysteeri esiin­tyy 28 kertaa. Sillä tarkoitetaan aina Jumalan aikaisemmin salattuna ollutta, ihmiskunnan.. pelastussuun­ni­tel­maa..” (Ehtoollinen, emt, s. 222).

Kuka tahansa sisälukutaitoinen voi todeta, että UT:n kohdat 1.-12. (edellä) eivät suin­kaan kaikki käsittele ihmiskunnan pelastussuunnitelmaa. Ja mikä olennaisinta: sak­ramentista ne eivät puhu lainkaan, puhumattakaan että esittelisivät jotakin sakramentin ja pelastussuunnitelman välistä yhteyttä. Ei, vaikka kirkollisesti kuinka koe­­­tet­taisiin sellaista vääntää ja raken­taa sakramentille raamattuperustaa.

Raamattuun sacramentum-sana tuli, kun katolinen kirkko toimitti Raamatun latinankielisen käännöksen, Vulgatan, v. 405 jKr. Käännöksen laati kirkkoisä Hieronymus (340-420 jKr.). Vulgata määrättiin ohjeelliseksi katolisessa kirkossa Tridentin kirkolliskokouksessa v. 1546. Tekstiauktoriteettina kat. kirkossa EI siis ole heprealainen/aramea­lainen/ kreikkalainen alkuteksti, vaan latinankielinen katolinen kään­nös. Ortodokseilla on VT:n ’alkutekstinä’ kreikankielinen Septuaginta-käännös (LXX).

Eikä katolinen kirkko ainoastaan määrittele latinankielistä käännöstä oh­jeelliseksi kir­kossa, vaan esittäessään perustelun lati­nan kielen käyttämiselle pakanallisessa mes­sussa, määrittelee se myös kirkkolaitoksen uskon – aivan oikein – ole­van peräisin Roomasta (mikä alkuaan Babylonin pakanuudesta; järkyttävää, että pääosa ihmisistä ei tätä lainkaan ymmärrä), ei Jerusalemista ja Raamatun Jumalan Sanasta! Näin opastaa asiasta Katolinen Katekismus, suom. v. 1953, (KK), s. 130:

”Pyhä Messu luetaan latinaksi, koska tämä kieli on peräisin Roomasta, mistä usko meille on tullut.”

 Tässä kirkkolaitos kerrankin puhuu totuutta: sen sakramenttiusko, ei todella­kaan ole Jerusalemista eli Jumalan ilmoi­tukseen perustuvaa raamatullista uskoa, vaan Roo­man kaut­ta välitettyä babylonialaista pakanuutta ja taikauskoa (tässä tulee lukiessa ja kirjoittaessa ai­van outo olo, kun löytää kirkkolaitoksen sanovan väärennöksistään ja petoksistaan jossakin asiassa totuuden!).

Uuden Liiton ajalla ensimmäinen tunnettu kirjallinen kristinuskon ja ”sakramentin” pakanallinen toisiinsa liittäminen on kir­jeessä, jonka keisari Trajanuksen (53-117 jKr.) käskynhaltijana Bityniassa (vrt. Apt 16:7; 1Pt 1:1) toiminut Plinius nuorempi (n. 62-113 jKr.) – oik. Gaius Plinius Caecilius Secundus – lähetti hänelle v. 112 jKr. Hän tiedustelee, mitä pitäisi tehdä kristityille, joilla on ”sakramentteja”. Plinius, joka oli pa­kana ja mysti eli osallinen pakanallisiin vihkimyksiin & mysteeri­menoihin, sakramentteihin, ja tunsi ne (koska kuului keisarin hallintokoneistoon), näki mielestään kris­tityilläkin ole­van sakramentteja ja kyseli huolestuneena, mitä pitäisi tehdä. Tässäkin siis elävä to­dis­tus sakramentin historiasta: pakana Plinius ei tuntenut kristin­us­koa, mut­ta tun­si ”sak­ra­men­­tin”! (Facta, osa 7, s. 425; Shulam: Puhe (kasetti) Karmel-kodilla v. -98).

Kirkkohistoriassa ensimmäinen merkittävä sakramenttikäsitteen ja -oppien luoja oli kirkkoisä Tertullianus (160-225 jKr.). Hänen jälkeensä oppia kehitteli katolisen kirkon suurimmaksi opettajaksi sanottu kirkkoisä Augustinus (354-430 jKr). Kirkkolaitoksen (mm. roomalaiskatolinen, ortodoksinen, angli­kaaninen ja luterilainen kirkko) tunnustuskirjoissa ja muissa virallisissa opinmäärittelyissä opetetaan, että Jeesus (Jumala) asetti sakramentit. Mutta kuten edellä on todettu, profeettain, Jeshuan ja apostoliensa sanavarastoon ei kuulunut lainkaan moista sanaa ja käsitettä. –Ja miten Jumalan Sana – Jeshua, ja muut ilmoituksen välittäjät ja opettajat Raamatussa, olisivat voineetkaan Pyhässä Hengessä opettaa pakanuutta!

Sakramenttien määrän katolinen kirkko määräsi 7:ksi 1100-luvulla (kaste, konfirmaatio, ehtoollinen, rippi, vii­mei­nen voitelu, papiksi vih­kiminen ja avioliitto (ortodokseilla virallisesti määrittelemättä samat); luterilaisessa ja anglikaanisessa kir­kossa kaste ja ehtoollinen). Katolisen kirkon oppi sakramenttien määrästä vahvistettiin Firenzen konsiilissa v. 1439 (Prof. Seppo Teinonen: Kirkkojen Tunnustukset).

Sen, että kaikki sakramenttiopit ja sakramenttien lukumäärän määrittelyt ovat puhtaasti kirkollisia keksintöjä, eivät Raamatussa asetettuja, osoittavat jopa jotkut kir­kolliset teologitkin:

”Uudessa Testamentissa ei sakramentteja määritellä.. kirkollisiin toimituksiin kytketty sakramenttikäsite on myö­häisempi rajaus... UT:ssa ei sanota, että sakramentteja… on kaksi, eikä myöskään, että niitä on seitsemän [ja mikä kaik­kein tärkeintä: ei, että niitä on]. Tämä koskee myös luterilaista sakramenttioppia” (teol.tri, piispa Juha Pihkala: Johdatus Dogmatiikkaan, s. 218; vrt. Matti Väisänen: Pyhä kaste kirkossa, s. 60).

Käsittelen seuraavassa kirkkolaitoksen seitsemästä sakramentista vain kah­ta: ”pyhää kastetta” ja ”kaikkeinpyhintä alttarin sakramenttia”; ”papiksi vihkimisen sakramentin” käsittely sisältyy lukuun ”Pappeus ja Virka” (s. xx); raamatullista avioliittoa lyhyesti käsittelevä liite on kirjan lopussa  (Liite 9. AVIO­LII­TOSTA, s. xxx).

Menettelen näin, koska käsittelemättä jätettyjen mukaan ottaminen ei toisi mitään periaatteellista lisävaloa aiheeseen; on aivan yhdentekevää, kuinka monta sakramenttia kussakin kirkossa on, kun ne kaikki yhtälailla ovat Raamatulle tuntemat­tomia pakanuuden sepityksiä, joista mikään ei välitä/vaikuta ihmisen pelastumista.

Kirkkolaitoksen ”pyhän kasteen” sakramentti

Kirkkojen tunnustuskirjojen ja mm. Kirkkojen Maailman Neuvoston (KMN) Faith

and Order (Usko ja järjestys) -asiakirjan mukaan ”kasteen sakramentti” vaikuttaa, mm. seuraavat asiat: synnyttää uskon, antaa synnit anteeksi, siirtää pimeydestä valkeuteen, vapahtaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, uudestisynnyttää ja vanhurskauttaa, siirtää kuolemasta elämään; kastaa ja täyttää Pyhällä Hengellä, lah­joittaa Pyhän Hengen ja liittää kirkon jäseneksi, yhteyteen Jumalan ja toisten ”Kristuksen ruumiin” jäsenten kanssa ja antaa ian­kaik­kisen elämän.

   Tosiasiassa tapahtuu vain kirkon jäseneksi kirjaaminen – ja sekin ilman asianomaisen minkäänlaista tietoista osal­lisuutta asiaan ja mielipidettä tapahtu­neesta – puhumattakaan vesikasteen raamatullisista edellytyksistä, mielen­muutok­sesta, kääntymisestä, Herran Nimen avuksi huutamisesta, hyvän oman­tunnon pyytämisestä ja itsensä kastattamisesta, joista jäljempänä, koh­dassa UT:n kasteet, s. xxx].  (Prof. Seppo Teinonen: Kirkkojen Tunnustukset 1991; KMN:n Fait and Order-asiakirja: Kaste, Ehtoollinen ja Virka, 1982 Geneve; IRT, p. 2279-2290). –Ja tällaisia ”kristittyjä”, seurakunnan ja juutalaiskansan vainoojia, on sitten maailmassa jo ainakin noin 2 miljardia!

Katolisen kirkon kasteen sakramenttimäärittelyä

Katolisessa Katekismuksessa 1953 (KK) kysytään: ”Miksi kaste on ensimmäinen ja tärkein sakramentti? Ja vastataan: ”Kaste on ensimmäinen sakramentti, koska ennen kastetta ei tehoisasti voida vastaanottaa muuta sakramenttia.”

Asettamaansa kysymykseen, ”Mikä on kaste ?” Katekismuksessa vastataan näin:

”Kaste on se sakramentti, jossa ihminen vedellä ja Jumalan sanalla puhdistetaan kaikesta synnistä ja syntyy uudesti Kristuksessa ja pyhitetään iankaikkiseen elämään”.

Edellistä vastausta täydennetään vielä vastauksilla kasteen vaikutuksista:

1.  ”Kaste puhdistaa perisynnistä ja kaikista muista synneistä

2.    peruuttaa kaikki ajalliset ja iankaikkiset rangaistukset

3.    antaa pyhittävän armon ja avunarmon sen säilyttämiseksi

4.    [antaa] jumalalliset hyveet

5.    painaa sieluumme lähtemättömän tuntomerkin ja tekee meidät Kristuksen ja hänen pyhän kirkkonsa jäseniksi, Jumalan lapsiksi ja taivaan perillisiksi.” (KK, s. 115-).

Ortodoksisen kirkon sakramenttimäärittelyä

Katolisen ja ortodoksisen kirkon sakramenttiopit ovat hyvin pitkälle samat, eivätkä muidenkaan valtiokirkkojen opit peri­aatteessa juuri poikkea toisistaan. Mutta kaik­kein synkeimmin tämä sakramentalistinen pimeys on ehkä ilmaistu Ortodoksisen kirkon oppimäärittelyissä, joskin sama ajatus on todellakin sisällytettynä, vain vaih­televin sa­nakääntein ilmaistuna, kaikkien suurten kirkkojen opeissa. Näin täydellisesti kristinuskolle vieraalla, pakanallisella, taikauskoisella ja uskonnollisen okkultismin tavalla mm. selitetään ortodoksisessa kirkossa sakramenttien voimaa:

”Ne vaikuttavat ex opere operato (”tehtynä tekona”) ja ex opere operantis (”tekevän tekona”), sillä ne eivät missään tapauksessa riipu suorittajan eivätkä vastaanottajan uskosta, eikä eettisestä tilasta... siten on siis sakrament­teja toi­mit­tava… yksinkertaisesti Herran työkalu… Herra toimittaa ne näkymät­tö­mästi... ja saat­taa ne päätökseen” (Johannes Kar­mirista siteeraten, Teinonen: Kirkkojen tunnus­tukset, s. 47, 48).

Luterilainen kasteen sakramentti, uskonvanhurskausoppi ja uskonpuhdistus

Augsburgin tunnustustuksessa, kaikkien luterilaisten kirkkojen ”muuttamattomassa” pää­tunnustuksessa (Confessio Augus­ta­na, CA, v. 1530 ), määritellään vanhurs­kaut­ta­mi­­nen (osallisuus sakramen­tin vaikutuksiin) seuraavasti:

”..ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi omin voimin… heille annetaan vanhurskaus [syyttömyys]… kun he uskovat, että heidät otetaan armoon...” (CA, artikla IV).

Pyydetään siis uskomaan ”armoon ottamiseen”. Ja miten sitten tämän opin mukaan saamme uskon tähän armoon ottamiseen ja miten armoon otetaan?

”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen [kirkollinen papin] virka” (CA V).

Tässä luterilaisessa ”evankeliumin” opissa pyydetään siis ihmisiä uskomaan, että meidät ”sakramen­tilla otetaan armoon”. Ja näin se ”tapahtuu”:

”Jumalan armo annetaan kasteen [sakramentin] välityksel­lä… sakramenteilla on… tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin”, kunhan sakramentit vain ”jaetaan oikein” [so. kirkon oppien mukaan] (CA VII-IX)… Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat [tämän] evan­keliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa… ne, jotka uskovat… [so. tämän opin]” (CA V).

Martti Luther sanoo Vähässä Katekismuksessaan luterilaisen kirkon ”pyhän kasteen sakramentista”, mm.:

”Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat [nämä] Jumalan sanat ja lupaukset” [jotka eivät siis ole mitään Jumalan sanoja ja lupauksia, vaan ainoastaan Lutherin (ja Babylonin/Rooman) pakanallisia sepityksiä] (VK , IV).

Kirkkolaitoksen sakramenttiopeissa ja niiden selityksissä on yhteistä taianomaista sisältöä muinaisten pakanauskontojen ja niiden sakramenttirituaalien kanssa monella tavalla. Tri Clifford Denton sivuaa aihetta teoksensa vesikastetta käsit­te­le­vässä osassa:

”Rituaalikaste vedessä oli käytäntönä [Baa­belin/Babylonian uskonnon perintönä] muinaisten kansojen keskuudessa, jopa ennen kuin Israel oli kansa. Veden ominaisuudet symbolisoivat hengellistä voimaa. Joskus taikuus kytkeytyi rituaalikasteeseen, jossa ajateltiin, että itse vesi sisälsi jumalien tai demonien voiman” (The Covenant people of God, s. 189).

  Tämä sama pakanallinen uskomus näkyy merkillisesti löytäneen varianttina tien­sä myös Lutherin selityksiin vesi­kasteesta. Näin Luther vastaa asettamaansa kysymykseen ”Miten vesi voi vaikuttaa näin suuria asioita?”:

”Vesi tosin ei vaikuta sitä, vaan Jumalan sana, joka on vedessä ja veden kanssa, ja usko, joka uskoo veteen yh­distettyyn Jumalan sanaan..” (Vähä Katekismus IV, s. 15).

Suomalaisissa Katekismuksissa, sittemmin luterilaisen kirkon virallisissa Kristin­opeis­sa, Agricola 1543, Ceze­lius 1666, Svebilius 1689 (suom. Jus­lenius 1745), Sormunen 1948 ja Huovinen 1999, on – Lutheria seuraten – myös sama kirkollinen vää­rennös. Näissä on seurattu kirkkoraamattujen vään­nöslinjaa, paitsi että KR -38:n ”kas­tamalla” -muoto on säilytetty myös 1999 Kate­kis­muksessa, vaikka silloin oli jo KR-92, ja kirjattu se vielä k­a­tolilaisittain (vrt. Vul­gata): ”opettamalla ja kastamalla”.

   Katekismuksessa  Svebilius/Juslenius 1689/1745 on lähetyskäskystä Mt 28:19,20  esitetty vain jae 19. Liekö loppuosan (jae 20) poisjättämisen syynä ollut, että näin teksti on saatu näyttämään ”pa­rem­malta”, kun siten ei näy, että opettaa on käsketty vasta opetuslapsiksi tulleita:

”Menkää siis ja opettakaa kaikkea kansaa, ja kastakaa heitä nimeen Isän, ja Po­jan ja Pyhän Hengen”.

  Katolis-luterilaisten Katekismusten ”kristinopeissa” on itse asiassa myös usko Jeshuaan ja Hä­nen sovitustyöhönsä vaihdettu uskoksi sakra­ment­tiin. Ns. Svebiliuksen Katekismuksessa (1689/1745) tämä sanotaan näin:

”Ei tosin vesi sitä [syntien anteeksisaamista, vapahdusta kuolemasta ja per­ke­leestä, iankaikkista elämää niille, jotka uskovat (nämä) Jumalan sanat], it­sestänsä tee, vaan Jumalan sana, joka veden kanssa ja tykönä on, ja usko, joka sanan vedessä uskoo, ja sen päälle itsensä luottaa” (emt. s. 17,18).

   Nykyajan luterilainen professori, kirkon pappien pitkäaikainen kou­­luttaja Helsingin yliopiston teo­­logisessa tiede­kunnassa ja aikanaan 12 ään­tä vaille arkki­piispa, on vienyt tämän katolisen ”opettamalla ja kas­tamalla” -opin ope­tuksen luterilaisuuden ydinkohtia käsittele­väs­sä kirjassaan niin ”pitkälle”, että on vaihta­nut vanhurskauttavan us­kon kohteenkin  Jeesuksesta ja Hänen sovitus­työstään jo aivan ”sel­ko­kie­lisesti” ja suorasanaisesti uskoksi sak­ra­menttiin:

”Ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa… sakra­men­tis­sa annetaan syn­nit todellisesti an­teeksi, lahjoitetaan iankaik­kinen elä­mä ja Pyhä Henki” (Miikka Ruokanen: Ydinkohdat, 1990, s. 125). –Voi mies parkaa, opetuslapsiaan ja hukkuvia ihmis­massoja!

   ”Kastamalla  opetuslapseksi” (ja sitä opettamalla)  tekemisen vää­ren­net­ty op­pi on kirkkolaitok­sel­le niin ”henki ja elämä” eli olemas­saolon kysy­mys, että vaikka Katolisen kirkon uuden Kate­kis­muk­sen suomen­noksen (KKK 2005) raa­mat­tutekstinä on KR-92, ei sen toimittajille riittänyt sen ”kak­sois­piste”, vaan siihen piti Mt 28:19,20 tekstiksi saada tuo -38 vään­nöksen suorasanainen ”ope­tuslapsiksi kas­ta­malla”, että se vielä sel­vem­min julistaisi kirkon ”teo­logiaa”.

   Katolisen kir­kon Kate­kismuksen 2005 suomen­nokseen teke­mät KR-92:n teks­tin ”korjauk­set liturgista käyt­töä varten” on allekirjoittanut Helsingin (katolisen kirkon) piispa Paul Vercshuren 23.11.1992 (http: //katoli­nen.fi/? page_id=265). Tällainen todistaa, että tekstin väärennökset eivät perus­tu tie­tämättömyyteen alku­tekstistä, vaan että ne on tehty tie­toisesti har­haan (kirk­koon) johtaviksi.

   Suomen luterilaisen kirkon uusimmassa kristinoppiesityksessä, Huovisen Kate­kismuksessa 1999, on yh­distetty sekä 1689/1745 Katekismuksen ja 1776 Biblian, että KR-38:n ja KR-92:n väärennökset. Kato­li­suutta myötäillen siinä jul­keasti väärennetään lähetyskäskyä. Siinä on menty vielä Lutheria, Bibliaa ja Ruokastakin pidemmälle, kun siinä sakramentti lah­joittaa uskonkin – tie­tysti sakramenttiin – ja poistaa parannuksen välttämättömyyden:

”Kasteen sakramentti’ on hengellisen elämämme perusta” (s. 5). Lähe­tys­käs­kys­­sään Kristus kehottaa tekemään kaikki kansat opetuslap­sikseen kas­tamalla ja opettamalla (s. 84) – kaste tekee meistä Kristuksen ope­tuslapsia… [vesi-] kas­teessa meille annetaan kaikki anteeksi… Pyhä Henki syn­nyttää meidät uudesti ja lah­joittaa meille uskon (86), jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin. Kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä… Kun tur­vaamme kas­teen armoon… ei tarvitse omin voimin tehdä paran­nusta… kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän… kas­teen liitto on varma silloinkin, kun uskomme hor­juu (88).

Arameankielisen lähetyskäskyn Mt 28:19,20 (jäljempänä, s 128) kirjoittanut ja kään­tänyt kielenkääntäjä kirjoittaa parannukseen/kääntymiseen liittyen Pes­hit­tan Apt 3:19 ara­meankielisestä tekstistä: 

” tuv     hachel   wethpenau    aikanna    dheneth'aton    chatahaikon

palatkaa siis      ja kääntykää  niin että   pyyhitään pois   syntinne   

Parannuksen tekemistä ja kääntymistä merkitsevien verbien juurikirjaimet pa­lau­­tuvat seemiläisiin juuriin jotka merkitsevät konkreettista palaamista takaisin ja suunnan muutosta, eivätkä kuten esim. Suomen onneton "tehkää parannus" jo­ka johtaa herkästi pelkkään maljan ulkopuolen kiillotteluun, Jeesuksen ansait­se­man lahjavanhurskauden vastaanottamisen sijasta.”

   Raamatun ”tehdä parannus” ei ole mitään ”omavoimaista Juma­lalle kel­paa­vaksi ponnis­tau­tu­mis­ta”, vaan täsmälleen päinvas­taista. Suomen ”tehdä pa­ran­­nus” johdattaa itsensä pa­ran­teluun, mitä il­mentää jo yleinen sanontakin ”paran­na tapas”, kun jollakin on ollut tuomitta­vaa käyttäytymistä. UT:n verbi meta­noeoo tar­koittaa muuttua mie­leltään, ajatella toisin, katua; ja ”kääntyminen”, epistrefoo, taas kään­tyä jos­takin pois ja palata jonkin luo.

   Raamatullisessa ”parannuksessa” ihminen, joka aikai­semmin ei ole ym­mär­­­tä­nyt / kokenut lain­kaan tarvitsevansa mi­tään Jumalaa, tai on kuvitellut voivansa ”hyväksi ryh­ty­mällä” täyttää Jumalan vanhurskauden vaatimuk­sen mitat, on evan­keliumin Sanan ja Pyhän Hen­­gen mie­lel­tään muutta­mana tullut ymmär­tämään, että hän on kadottavassa tilassa ja itsessään täydellisesti kykene­mä­tön täyt­tämään Jumalan vanhurskauden vaatimusta ja siksi ”huutaa avuksi Herran nimeä pelastuakseen” (Apt 2:21).

   Uskottelu, että kirkon sepittämät ”kasteen lupaukset, kasteen sak­ramentin armo ja liitto, joka synnyttää uu­desti ja lahjoittaa uskon”, ovat hirvittävää eksytystä ja harhaoppia.  Se on ihmisten ohjaamista asetetun pelas­tuksen tien ohi, turvautu­maan valhepelastukseen, joka ei vaikuta ainut­takaan niistä asioista, joita kirkon väärennetyt ”kris­tinopit” väittävät. Jumalan Sanassa ei ole  asetettu mitään ”armonvälinettä”, pelastavaa ”vesikasteen sakramenttia”, eikä sellainen ketään pelasta.

   Tässä Huovinen ja kirkko menevät todella pitkälle lähetyskäskyn vää­ris­te­lys­sään. Jokainen yllä oleva Ka­te­kismuksen kristinopin määrittely on jyr­kästi Raamatussa ilmoitetun Kristuksen opin ja kristinuskon vastainen.

   Kun teks­tissä ”vapautetaan” ihmiset paran­nuksesta, mielenmuu­toksesta, osoittaa se, ettei ole joko ollen­kaan ymmärretty, tai sitten täysin jul­ke­asti väärennetään se, mitä UT ”parannuksen teke­misellä” tarkoittaa, ja kun sen vastakohtana rohkaistaan turvaamaan tyhjästä tempaistuihin ”kas­teen lupauksiin/armoon/liittoon”. – Tämä on muuttamaton ja muuttumaton Sana: ”Kaik­kien ihmisten kaikkialla on tehtävä pa­ran­nus” tullakseen kristityksi ja pelastuakseen” (Apt 17:30).

Myöskään uskon synnyttämiseksi ei Jumala ole Sanassaan asettanut mitään kirkollista papinvirkaa; sitä varten Hän on Sanallaan uudestisynnyttänyt itselleen UL:n seurakunnan, pyhän papiston, joka on yhtä kuin kaikki uskovat, etta he Pyhässä Hengessä julistaisivat hukkuvalle maailmalle Hänen jaloja tekojaan, joka on kutsunut heidät pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa (1Pt 1:1-3; 2:9,10). Tästä enemmän luvussa ”Pappeus ja Virka”. –”Usko tulee siis kuule­misesta, mutta kuuleminen Messiaan Sanan [EI ihmissepityksen ”sakramen­tista kuulemisen”] kautta” (Rm 10:17). 

 Myös luterilainen uskonvanhurskausoppi, jota on markkinoitu ”yksin uskosta, yksin armosta” -tunnuslauseella, on siis vähänkin tarkemmin katsottuna tosiasiassa vain katolista sakramentalismia ja uskonnollista okkultismia. Se on lähes täydel­lisesti puhdistettu Jumalan Sanasta ja raamatullisesta uskosta, uskosta, joka itsessään vanhurskauttaa, so. julistaa syyt­tömäksi (Rm 3:24,25; 8:33-39;10:10).

   Luterilaisten uskosta puhdistajien todistuksessa suhteestaan yleiseen katoliseen ja Rooman kirkon babylonialaiseen pakanaoppiin, sanotaan Augsburgin tunnustuksen XXI artiklan loppusanoissa (artikloihin I-XXI viitaten), että

”..voidaan todeta, ETTEI SIINÄ OLE MITÄÄN, MIKÄ ON RISTI­RII­DASSA... KATOLISEN KIRKON tai ROOMANKAAN KIRKON KANS­SA...” CA XXI).

Luther ei tosin käytännössä kirjoittanut kaikkien luterilaisten kirkkojen päätunnustusta, Augsburgin tun­nustusta, vaan sen teki Melancthon, mutta hän hyväksyi sen kaikessa, kuten luterilaiset ja Luther itse asian vahvistavat:

”Tunnustuksen koko materiaali on Lutherin ajatusten hallitsema; Luther perästäpäin lausuikin, että ‘Augsburgin tun­nustus ja hän ovat yksi ja sama’ ” (Ev.lut. kirkon tunnustuskirjat, v. 1948, s. 14).

Luterilaisessa Aikuiskatekismuksessa vahvistetaan lopulta myös nykyajan luterilaisten toimesta tämä Lutherin palaa­minen katoliseen oppiin, ja totuus Lutherista uskostapuhdistajana, erityisen selkeästi. Kirja on kirjoitettu v. 1980 piis­painko­ko­uk­sen toimeksiannosta ja ahkeroi nyt – maailmankirkkoekumenian ajassa – sen osoittamisessa, kuinka täh­dellistä onkin yhteys ja ykseys Rooman äitikirkon kanssa.

Nykyajassa kun on tullut tarpeelliseksi ”lihan kannusten” hankinta lute­ri­laisten johdattamisessa näkyvään ykseyteen katolisen kirkon ja sen myötä muodostumassa olevan, suoranaisten pakana­uskontojen kanssa yhteisen maa­ilmankirkon kanssa, ”löytävätkin” luterilaiset teologit (vrt. piispa Sariola jäljempänä CA:n katolisuudesta) ”yl­lät­täen” Lutherista materiaalia, millä osoitetaan hänen, vastoin kaikkea ”pro­tes­­tant­ti­suut­ta”, ol­leenkin syvästi katolinen teologi! Mikä onkin totuus. –Sillä lailla meil­lä osataan.

Oikein ja totuudenmukaisesti sanotaan Aikuiskatekismuksessa Lutherista ja ”us­kon­puhdistajamme” tosiasiallisesta suhteesta niihin Rooman kirkon katolisiin paka­na­op­peihin, joista ihmiset olisi  pitänyt  puhdistaa ja Jumalan Sanalla joh­dattaa heidät pelastavaan uskoon. Näin Aikuiskatekismus:

”Muistamme, että Luther, voimakkaasta arvostelustaan huolimatta, totesi vuotta ennen kuin hän kirjoitti Kate­kis­muksen: ‘Me tunnustamme, että Paavin kirkossa on oikea Pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti [siis se pakanallinen messu-uhri, eukaristia, jossa kirkon virka muuttaa leivän ja viinin ’todellisesti’ Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ja Hänet, opin mukaan, uhrataan yhä uudestaan ja uudestaan..], oikeat syntien anteeksiantamisen avaimet, oikea saarnavirka, oikea katekismus… [mm. ”synnittömine ja taivaaseen astuneine Marioineen”] ja us­konkappaleet..’” (Piispa Leino Hassinen, Aikuiskatekismus 1984, s. 89).

–Voiko kukaan enää selvem­min irtisanoutua Raa­matun uskonvanhurskaus­opista, oikeastaan koko Messiaan opista ja tunnustautua katoliseen pakanuuteen,  kuin ”uskonpuhdistajaksi tituleerattu” Luther  teki!

  Sakramentin mysteeri on sidottu kirkkoon. Tässä on pystytetty tökerö kehäl­linen oppira­kennelma: tunnustuskirjoissa väitetään Jumalan asettaneen sakramen­tit > kirkollisen papinviran, ja sen ”hoitamaan” sakramenttia > sakramentit luovat kirkon > ja sakramentteja käyttää kirkko. –”Näppärää” ja absurdin naivia. Mutta kun Jumalan Sanassa ei ole sanaakaan, enempää sakramentista, kirkollisesta papinvirasta kuin kirkostakaan seurakuntana, on selvää, että koko oppirakennelma raukeaa tyhjiin. 

Kuten edellä (s. 79) on sakramenteista ja sakramenttiopeista todettu, ovat niiden juuret Babylonian alkupakanuuden uskonnossa. Teoksessaan Kaksi Babylonia Hislop todistaa kumoamattomasti, kuinka mm. kirkkolaitoksen uudesti­syntymisen, Pyhän Hengen ja pelastuksen lahjan välittäminen ”pyhän kasteen sakramentilla”, on lähtöisin kierou­tuneesta Babylonian paka­na­uskonnosta ja että ne esiintyvät pakanauskonnoissa hyvin samanlaisina ympäri maailman (The Two Babylons, s. 19, 129-144, 315. –Täs­säkin väärennösten olemassaolo on myös todiste siitä, että oikeakin on.

   Ja kuten edellä myös (s. 86-) on osoitettu, baabelilaiseen uskonnolliseen pakanuuteen lankesi pääosin myös jo VL:n seurakunta. Jeshuan tultua VL:n aikakauden lopulla lihan ruumiissa maan päälle, eksyksissä olevaa seurakuntaa vallitsivat jumalattomat kirjanoppineet, ylipapit ja kansan vanhimmat, jotka eivät alkuunkaan vaeltaneet ja tunteneet Jumalan vanhurskauden tietä ja Jeshuaa, vaikka Hän toimi heidän silmiensä edessä. Taivas ilmoittikin Jeshuan – kuten aina – vain omilleen, tässä tapauksessa pappi Sakariaalle, vaimolleen Elisabetille, neitsyt Mirjamille, miehelleen Joosefille, paimenille kedolla, itämaan tietäjille, hurskaalle Simeonille, naisprofeetta Hannalle ja Johannes Kastajalle (Lk luvut 1 ja 2; Mt 1:19-25; 3:1-12; Jh 1:26-36).

   Kun Johannes Kastaja, joka oli äitinsä kohdusta saakka täytetty Pyhällä Hengellä (Lk 1:15) sitten alkoi Jumalan voideltuna julistaa vanhurskauden sanomaa ja parannuksen kastetta, kehoittaen kansaa uskomaan jälkeensä tulevaan Jeshuaan (Apt 19:4), hän kastoi ihmisiä vedessä, kun he tekivät parannuksen (muuttuivat mieleltään, ajattelivat toisin, katuivat) ja tunnustivat syntinsä (Mt 3:1-12).

   Myös paljon fariseuksia ja saddukeuksia tuli muka ”kasteelle” – ilman mielenmuutosta ja kääntymistä, mutta Johannes ilmoitti heille heidän tilansa ja teki tiettäväksi, mitä heissä ja hedelmilleen täytyy ensin tapahtua, että he voivat tulla kastetuiksi; ja samaa julisti uskovaksi tultuaan myös entinen fariseus, apostoli Paavali:

”Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: ’Onhan meillä isänä Aabraham…” (Mt 3:7-9; vrt. Apt 17:16-32; 26:15-23).

Opettaessaan pyhäkössä Jeshuakin kohtasi aikansa ”kirkkolaitoksen” ylipapit ja kansan vanhimmat. Nämä vaativat saada tietää, ”millä vallalla Hän teki tekojaan ja keneltä Hän oli tämän vallan saanut? Jeshua vastasi kysymällä heiltä, oliko Johanneksen kaste taivaasta vai ihmisistä, luvaten vastata heidän kysymyksiinsä, mikäli kysyjät ensin vastaisivat Hänen kysymykseensä. Nämä aikansa kirkkoruhtinaat joutuivat tekeytymään muka tietämättömiksi, koska pelkäsivät kansaa, joka piti Johannes Kastajaa profeettana; taivaasta olevaksi he taas eivät voineet Johanneksen kastetta tunnustaa, koska arvelivat Jeshuan siinä tapauksessa sanovan, ”miksi ette siis uskoneet Johannesta”? (Mt 21:23-27, vrt. myös Mt 21:32 ja Lk 7:29,30).

   Näissä Johannes Kastajan ja Jeshuan kohtaamissa aikansa ”kirkkoruhtinaissa” meille näyttäytyvät nykyajan kirkkoruhtinaiden, pappien, piispojen ja kirkollisten teologien ”hengelliset” esivanhemmat. He sekä yhtäältä eivät tunne Jumalaa ja hänen asetta­muksiaan, että toisaalta tekeytyvät niistä tietämättömiksi, voidakseen siten säilyttää jumalattomuutensa sekä asemansa tässä maailmassa, valheellisina, kääntymättöminä Jumalan vihollisina ja ihmisten uskonnollisina vallitsijoina (1Jh 4:5). He halusivat saada Johanneksen julistaman kasteen vallitsemisen ”kumileimasin -välineeksi” väärennettynä, ilman mielenmuutosta, kääntymistä ja syntiensä tunnustamista. 

   Johanneksen läsnäolon ja julistamansa kasteensa vaikutusaika jäivät lyhyiksi, kun hänet tapettiin ja tämän kasteen tilalle tulivat hänen profetoimansa Jeshuan kaste Hengessä ja tulessa (ilman vettä), sekä Jeshuan sittemmin asettama UL:n vesikaste (Mt 3:11; Apt 1:5; 2:1-4; 10:34-46; 11:15-18; Mt 28:19,20; Apt 10:47,48).

Heti kun Jeshuasta ja hänen kahdestatoista apostolistaan oli aika jättänyt, näiden kirkkoruhtinaiden ”hengelliset jälkeläiset” sepittivät toisella vuosisadalla sen aikamme kirkkolaitoksen ”pyhän kasteen sakramentin kumileima­simen”, jolla (edelleen) mieleltään muuttumattomat ja kääntymättömät uskottelevat tekevänsä toisista samanlaisista muka Hengestä uudestisyntyneitä Jumalan lapsia ja ”Kristuksen kirkon” jäseniä. Ja edelleen näin ”synnytetyistä” kirkon jäsenistä nämä UL:n aikakauden ”uhrikukkulapapit” (1Kn 12:26-32) ja kirjanoppineet sitten ryhtyivät kouluttamaan, vihkimään ja asettamaan virkaan, papeiksi/piispoiksi ja sakramentin toimittajiksi kaltaisiaan, mieleltään muuttumattomia kääntymättömiä pakanoita.

   Nikean surullisen kuuluisan kirkolliskokouksen aikaan 325 jKr tämä järjestelmä sitten viimeistään oli koko painollaan istutettu Jumalan Sanan, UL:n vesikasteen ja muiden seurakunnan hengellisten totuuksien peitteeksi.

Lähetyskäsky, kirkkojen käännökset ja opit

Vaikka nämä kirkkoruhtinaat ja ”teologit” ovatkin sydämessään kaikkina aikoina kään­täneet selkänsä Jumalan Sanalle ja todellisuudessa leimanneet Raamatun vain ihmisten käsityksiksi kuvittelemastaan jumalasta, ovat he kuitenkin ”kansan tähden” tarvinneet myös ”Raamattu”-tukea touhuilleen. Ja kun sitä ei Raamatussa ole, sitä ryhdyttiin sepittämään, alkaen tästä kaiken lähtökohdasta, lähetyskäskystä ja opetuslapseuttamisesta. Niinpä raamatunkään­nöksissä on jo varhaisesta alkaen esiintynyt niillä järjestetty ”tuki” edellä kuvatulle menetelmälle tuottaa kirkolle jäseniä.

   Vuonna 405 jKr kirkkoisä Hieronymus julkaisisi heprean-, aramean- ja kreikankielisistä Raamatun Pyhistä Kir­joituksista latiankielisen käännöksen, jolla on tänäkin päivänä  – alkutekstien sijasta – auktoriteettiasema katolisen kirkon Raamattuna. Katolinen kirkko määräsi Tridentin kirkolliskokouksessa 1546 Vul­gata -vään­nöksen ohjeel­liseksi kir­kossa – ei siis Raamatun alku­teks­tejä hepreaa, arameaa ja kreikkaa. Ns. ’uskonpuh­distuksen’ (refor­maatio) ajassa ja sen jälkeen, kun raamatun­käännöksiä alkoi tulla lisää eri kielille, lähe­tys­käs­kyn vään­nökset siirtyivät/jat­kuivat niissä.

   Hieronymuksen väännöksellä viimeistään valettiin perustus näiden kirkkoruhtinaiden evankeliumin ja vesikasteen väärennöksille, siinä kun, tiettävästi ensimmäisenä raamattutekstinä, on hävitetty lähetyskäskystä evankeliumin Hengessä julistuksen ja Pyhä Hengen vaikuttama, mielenmuutokseen ja kääntymiseen perustuva opetuslapseuttaminen ja opetuslapseutettujen kastaminen vedessä. Sitä seurasivat sitten kirkkojen käytännöt, sekä Katekismusten ”Kristinopit” aina nykyaikaan saakka.

Käydessämme tarkastelemaan lähetyskäskyn vää­ristelyjä, pyydän lukijaa huomi­oi­maan, että tämä ei nyt ole jotakin perin­teistä ’uskovien kaste’ vastaan ’lapsikaste’ -oppijank­kausta – vaikka tämä vesi­kaste­asia­kin on – vaan, et­tä tässä on kysymys paljon suurem­masta. Kysy­mys on itse evankeliumin to­tuu­desta, ja sen väären­nöksistä seu­rannaisoppeineen, joilla ih­misiä on viety jo lähes 2000 vuotta ja edel­leen, ehkä ainakin kahta miljar­dia, viedään kuin ”pe­runan­kuo­riäm­päreitä”. 

  Raamatun kääntämiseen sen alkukielistä pätee, vielä suuremmin kuin luonnollisen asiatekstin kääntämiseen se, että sitä on mahdoton tehdä hyvin ja oikein, ellei tunne ja ole sisällä siinä asiassa ja aihe­piirissä, mistä käännettävässä tekstissä on kysymys. Niinpä esim. Mt 28:19,20 lähetyskäskyn käännöksistä voi tulla sen sisällön täydellisesti vää­­ristäviä, jos/kun käännöksen tekee (tekevät) Hengestä syntymätön, ja jolla  tällöin yleensä on vielä pääl­limmäisenä intressinä tehdäkin sii­tä tarkoitushakuinen, omaa ja kir­kon ajallista asemaa ja etua tukeva ja ajava. Lähes koko alkuseurakunnan jäl­kei­sen ajan val­linneista Mt 28:19,20 lähetyskäskyn vääristyneistä kään­nöksistä ja käy­tännöistä, sekä mm. nii­den aiheuttamasta ja yllä­pitämästä se­kaan­nuksesta joh­tuen, ensin jokin sel­ven­tävä sana Jeshuan lähe­tys­käskyistä. Ja koska itse asiassa koko kirkkolaitoksen ole­mas­saolo seisoo lähetys­käskyn, pap­peu­den, sekä niille perustetun seura­kunta -väärennöksen va­rassa, on aihetta käsiteltävä vähän perus­tel­lummin ja kumoamattomin argumentein.

   Olennaisin on esi­tettävissä lyhyestikin: Raamatussa Pyhässä Hengessä julistetulla (1Pt 1:9-12) evankeliumin Sa­nal­la tehdään opetus­lapsiksi ja kastetaan heitä – kirkossa tehdään opetus­lap­siksi ”kastamalla ja opettamalla” (so. kirkollisella sakramentilla ja sitä opettamalla, ei UL:n vesikas­teella). Mutta asian lähes kaikki ratkaisevan luonteen vuoksi, se on argumen­toi­tava vastaansanomattomilla todisteilla. On ”lapioitava kaikki totuuden peitteeksi kasattu hiek­ka” pois ja mentävä asiassa varhaisimpien kirjallisten dokumenttien valossa juuriin saakka.

   On toimittava Jeshuan opetuksen mukaan – revittävä juurineen pois jokainen istutus, mitä taivaallinen Isä ei ole istuttanut (Mt 15:13). Tässä on mentävä sekä Raamatun todellisten asettamusten, että raamatunkäännösten ja kirkkojen ”Kristinoppien” alkuperäisiin juuriin ja historiaan niin pitkälle, kuin keskeiset, olemassa olevat kirjalliset lähteet sen mahdollistavat.

Ennen kuin voimme muodostaa mitään perusteltua mielipidettä Jeshuan asettamasta lähetystehtävästä ja UL:n vesikas­teesta, on meidän tiedettävä aivan täsmällisen tarkasti, mitä Matteuksen evanke­liu­min lä­he­tys­käskyn alkuteksti­lähteissä, arame­an- ja kreikankielisissä teksteissä oikeasti sanotaan ja anne­taan teh­täväksi?

   Vasta sen jälkeen on mahdollista ymmärtää, miten raamatunkäännöksissä (ja kirkkojen ”kristin­opeissa”, so. Katekismuksissa ja muissa tunnustuskirjoissa) on lähetys­käsky ja siten sekä itse evan­keliumi, että myös UL:n vesikaste, ymmärtämättä, tie­toi­sesti, tai sekä että, vääristelty?

   Kuten olemme jo edellä (s. 31-33) todenneet,  alkukielen asema on nykyteologiassa yleisimmin kreikalla, mutta näytöt ovat varsin kumoamattomat, että ainakin Matteuksen evankeliumin todellinen alkuteksti on kirjoitettu heprean läheisellä suku­laiskielellä arameaksi, Jeshuan, apostolien ja evankelistojen äidinkiellä.

   Aivan sanatarkasti alkukielinen lähetyskäsky Mt 28:19,20 menee näin:

a) Arameankielinen lähetyskäskyn pääsisältö ja sanatarkka suomennos (Peshitta-teksti, Jeesuksen, apostolien ja evankelistojen  äidin-, puhe- ja käyt­­tö­kieli; aramealainen teksti translitteroitu länsimaisille kirjaimille ja ”käännetty” menemään vas. oikealle):

zel         hachel        talmedh         kulhon   ’amme       wa’amedh   ennon beshem

menkää siis  opetuslapseuttakaa kaikki  (ne)kansat  ja   kastakaa  ne    nimeen

ava    wavra    werucha    dhequdsha     wallef     ennon    denetterun       kulma

isän  ja pojan ja hengen  pyhyyden  ja opettakaa  ne  että  pitävät   kaikki mitä

dhefaqqedtechon

jota  käskin  teitä   

(Translitterointi, tekstin kääntäminen menemään vasemmalta oikealle ja sanatarkka suomennos, kristitty kie­len­kääntäjä).

b) Kreikankielinen ’alkuteksti’ ja sanatarkka suomennos:

Poreuthentes   un    matheeteusate     panta  ta  ethne  babtidzontes autuus eis

Menevinä      siis  opetuslapseuttakaa  kaikki   kansat    kastavina       heidät 

to onoma tuu patros kai tuu hyiuu kai tuu hagiuu pneumatos didaskontes autuus

nimeen        isän         ja    pojan     ja        pyhän   hengen        opettavina   heidät

teerein    panta   hosa  eneteilamen hymin

pitämään kaikki mitkä  käskin   teille  (UTN  ja sen osoittamat kielioppimuodot).

   Vääristelemättömässä Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä on siis, identtisesti arameassa ja kreikassa, selkeästi neljä toisis­taan riip­puvaa osaa:

1)     Menkää;  2) Tehkää opetuslapsiksi (opetuslapseuttakaa);  3) Kastakaa heidät (evankeliumin synnyttämät, opetuslapsiksi tulleet);  ja  4) Opet­ta­kaa heitä.

   Lähetyskäskyn kreikankielessä kaikki kolme keskeistä verbiä ovat par­tisiip­pimuodossa: poreut­hentes, ”menevinä”; bap­tizontes, ”kasta­vi­­na”; ja didas­kontes, ”opet­tavina” (UTN, Mt 28:19,20). Meneminen ei tee kenestä­kään ope­tuslasta, enempää kuin kastaminenkaan, eikä myöskään kaikkien Jeesuksen käske­mien asioiden tiedol­linen op­pi­mi­nenkaan tee kenestäkään opetuslasta (vrt. Juhana Lehmuskoski: Yksi Kaste, s. 12,13; Toivo Koilo: lähetyskäskyn kommentti, s. 128).

   Kaikkein keskeisin, opetuslapseuttaa (tehdä opetuslapsiksi, matheeteusate), on kreikassa kieliop­pi­muodoltaan aoristin impe­ra­tiivi (= kertaluon­teinen loppuun suo­ritettu; käskymuoto). Opetuslapseuttaminen tapahtuu väärentämättömässä lähe­tyskäskyssä me­ne­misen jälkeen ja ennen kastamista ja opettamista.

 Opetuslap­seksi ”tehty” ei ole yleisessä merkityksessä ’oppi­laaksi’ tullut; opetuslap­seut­ta­mi­nen ei ole vain luonnollista tiedon­siirtoa opettajalta oppi­laal­le, vaikka luonnollisestikin tiedoksi Sanan täytyy tulla (Rm 10:13-15). Ope­tus­lapseksi tehty/tullut on samalla uudes­ti­syntynyt ylhäältä Juma­lan lap­seksi – hän on saanut syntinsä anteeksi eli vanhurskautettu (kr. dikaioo, ’syyt­tömäksi julis­tettu’), saanut Pyhän Hen­gen sisimpään­sä ja tässä Hengen kasteessa, ilman vettä (Mt 3:11; Apt 1:5; 2:1-4; 10:44-48; 11:15-18; 15:7-11), Mes­siaan hengellisen ruumiin jä­se­neksi liitetty (1Kr 12:13). Näitä ope­tus-/juma­lan­lapsiksi tul­leita käs­ketään sitten opetuslapseksi tulemisen jälkeen kasta­maan vedessä ja opettamaan heitä pitä­mään kaikki Herran Jeshuan opetukset. – Oikea Mt 28:19,20 on äärimmäisen yksiselitteinen ja selvä.

   Alkuteksteissä (keskenään identtisesti) siis ensin opetuslapseutetaan, uudestisynnytetään Jumalan lapseksi Sanalla Hengestä ja sit­ten kastetaan ja ope­te­taan näin opetuslapseutettuja. Väännöksissä (kuten jäljempänä osoi­tetaan) tämä on vaihdettu lähetystyön tekemiseen ”opet­tamisella ja kasta­mi­sella”.

  Tässä on hyvä muistaa vanha viisaus: ”Syntymätön ei syö”. Täy­del­listä hengellistä ymmärtämättömyyttä (tai täysin tietoista väärentä­mistä) edus­taa ajatus, että hen­gel­lisesti kuollut pakana, siinä luonnollisessa tilas­saan missä hän on, voitaisiin luonnollisella opetuksella ja ve­des­­sä kastamalla teh­­­­dä Sanalla Hengestä ylhäältä uudestisyn­tyneeksi opetus­lap­seksi ja kristityksi. –Pois sellainen hullutus!

   Käännösväännösten ohella tämän ”kastamalla opetuslapseksi tekemisen keskeinen todis­tus on 300-lu­vulla huip­­­­­punsa saavuttanut kirkon Katekumeeni­opetus. Siinä ”kas­teelle” ja muo­­toutumassa olevan ”kir­kon” jäse­neksi pyrki­viä val­mis­tettiin tähän opettamalla. Tämä kehittyi opetus­laitokseksi, joka hävi­si sitä mukaa, kun ”lap­sikas­te” yleistyi ja näin ”kasteessa van­hurs­kautumisen” oppia alettiin­kin an­ta­­maan vasta sakramentin jäl­keen tapahtuvana, sakramentti-opetuksena. (Facta -tietosanakirja, osa 4, p. 474; IRT, p. 7292). Tämä on kiistaton todistus siitä, että kirkossa ei joko käsitetty yhtään mitään siitä, että Pyhässä Hengessä julistettu evankeliumin Sana ja Pyhä Henki opetuslapseuttavat / vanhurskauttavat  ja liittävät ih­misen Kristuksen ruumiin ja paikallisen srk:n jäseneksi, tai sitten oli/on kysymys siitä, että väärennös oli/on täysin tie­toinen.

   Myös Jeshuan toiminta sisältää (UL:n lähetys­käs­kyn li­säksi) pe­rustavan opetuksen opetuslapseksi tekemisen ja kasta­misen suh­teesta, vaik­­ka se tapahtuikin vielä VL:n jär­jes­tyksen ajassa (minkä esikuvat aina sopivat täy­del­lisesti yhteen UL:n täyt­tymysten kans­sa). Näin Kirjoitukset todis­tavat Jeesuksen toimineen, kun Hän jo ennen ristin sovi­tusta julisti ”Jumalan ku­ningaskunnan evankeliumia” ja sanoi ”tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (kr. alkuteksti Mk 1:14,15):

”Hän teki ... opetuslapsiksi – JA [opetuslapsensa] kastoi”, Jh 4:1-3.

   UT:n kreikankielen erityistuntija ja raamatunkääntäjä, em. FM Toivo Koilo, kom­mentoi lähetys­käskyn Mt 28:19,20 kreikankielistä tekstiä: 

”Entä kenet on kastettava, kansat vai opetuslapset? Kreikka käyttää täs­sä ope­tus­lapsia merkitsevää mas­kuliinisukuista [autuus] sanaa, eikä kansoja mer­kitsevää neut­risu­kuista. Näin selvää kielellistä ilmaisua on turha yrittää kreikankielen avulla selittää niin, että kysymys mu­ka onkin kansoista [ja niiden opetuslapseksi teke­mi­sestä kas­tamalla]” (Hyvä Sanoma -lehti 5/1982, s. 40,41; vrt. täysin sama ajatus arameassa edellä).

   Suomenkielisistä Uuden Testamentin käännöksistä sanatarkin käännös on epäilemättä itämaisen kirjallisuuden edesmenneen prof. Aapeli Saarisalon, yhteistyössä mm. Toivo Koilon kanssa tekemä, UT:n sa­na­tarkka suomennos. Saarisalo on kääntänyt Mat­teuksen lähetys­käskyn totuu­dellisesti siten, että tekstin ajatuk­sessa yhdistyvät tarkasti oikein Raamatun opetus lähetys­tehtävän evan­ke­liumista, opetuslap­siksi tulleiden vesikas­teesta ja heidän opettamisesta.

   Näin Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky on Saarisalon käännöksessä:

 ”Menkää siis ja tehkää kaikista kansoista opetuslapsia ja kastakaa hei­dät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä pitä­mään kaikki, mitä olen teille käskenyt” [Mt 28:19,20].

   Mutta miten opetuslapseksi ”tehdään”/tullaan, sitä lähetyskäsky Mt 28:19,20 ei kerro; se sisältyy lähe­tys­käs­kyihin Mar­­­­­kuk­sen ja Luukkaan evankeliu­meis­sa sekä apostolien opetuksiin aiheesta. Niissä sano­taan mitä on teh­tävä, kun men­nään kaikkeen maailmaan ”teke­mään” opetuslapsia, ja mitä sen täytyy vaikuttaa kuulijoissa. Ja myös nämä on sanottu UT:ssa äärimmäisen selvästi ja yksiselitteisesti:

 ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luo­duil­le. Joka uskoo ja kas­­­tetaan, se pelastuu (Mk 1:14,15; 16:15-20); ”usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen Sanan kautta” (Rm 10:17), jota Pyhässä Hengessä julistetaan (1Pt 1:10-12);   

”Ja Hän sanoi heille.. että parannusta [mielenmuutosta] syn­tien anteeksisaamiseksi on saar­nattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusale­mista; mutta pysy­kää tässä kaupungissa, kunnes teidän päällenne pue­taan voima korkeudesta” (Lk 24:46-49; vrt. myös Mk 1:14,15; Apt 2:38; 3:19; 17:30);

”Tehkää parannus ja kastattakoon kukin teistä itsensä… sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus [an­teeksisaamisesta ja Hengen lahjasta, kun teette pa­rannuksen ja kastatatte itsenne] on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu. Jotka nyt ottivat Hänen Sanansa vas­taan, ne kastettiin” [Apt 2:38-41];

”Tehkää siis parannus [muuttukaa mieleltänne] ja kääntykää [pois maail­masta ja Jlan puoleen], että teidän syntinne pyyhit­täisiin pois” (Apt 3:19);

”Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monta opetus­lapiksi [matheeteusantes] he palasivat… ja vahvistivat opetus­las­ten sieluja” (Apt 14:21);

”Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt Hän tekee tiet­täväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä paran­nus”, so. muu­tut­tava mieleltään, ajateltava toisin ja kaduttava [siihenastista jumalatonta elämäänsä ja syntejään, Apt 17:30];

”…minä en voinut olla tottelematta taivaallista näkyä, vaan saarnasin … Jerusalemin asukkaille … koko Juudean maalle ja pakanoille parannusta ja kääntymystä Jumalan puoleen, ja että he tekisivät parannuksen soveliaita tekoja” (Apt 26:20).

   Helluntaipäivän ja Korneliuksen kodin tapahtumat UT:ssa osoittavat kuinka lähetyskäskyä toteutetaan käy­tän­nössä: evankeliumin Sana ja Pyhä Henki vaikuttavat ”piston sydämessä”, sekä synnyttä­vät uskon, muutta­vat mielen ja saavat kääntymään, että tekevät opetus­lapsiksi. Sitten nämä, joi­den sydämet Jumala puhdisti uskolla ja jotka näin uudesti­syn­tyivät ylhäältä Jumalan lap­siksi ja saivat Pyhän Hen­gen, kastettiin vedessä:

”Kun minä rupesin puhumaan, tuli Pyhä Henki heidän päällensä… Jumala antoi yhtäläisen lahjan heille kuin meillekin, kun olimme us­ko­neet. Niin on siis Jumala pakanoillekin antanut parannuksen [mielenmuutoksen] elä­mäksi… Jumala sydänten tun­­tija todisti heidän puolestansa… eikä teh­nyt mitään eroitusta meidän ja hei­dän kesken, sillä Hän puhdisti hei­dän sydämensä uskolla” (Apt 2;14-47; 10:34-48; 11:15-18; 15:7-9).

   Ja vielä Herran apostoli todistaa evankeliumin työstä:

”Me siis olemme lähettiläitä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyy­dämme Kristuksen puolesta: antakaa sovit­taa itsenne Jumalan kans­sa. ”Hän us­koi meille sovituksen Sanan” [ei sovituksen vesikas­tetta, puhu­mattakaan ihmis­ten sepittämästä ”sovituksen sakramen­tis­ta”, 2 Kr 5:18-20]; sillä ”ei Kristus lä­hettänyt minua kastamaan, vaan evan­keliumia julistamaan” (1Kr 1:17).

Ensimmäinen lähetyskäskyn vääristely (tiedostamaton tai tietoinen) siis ilmes­tyi raama­tun­käännöksiin, kun katolinen kirkkoisä Hieronymus (340-420) käänsi Raamatun alkukielistä lati­naksi. Näin lähetyskäsky on Hierony­muksen lati­nan­kielisessä väännöksessä vuo­delta 405 jKr:

”euntes  ergo   docete    omnes  gentes  baptizantes  eos  in nomine  Patris et   Filii  et   

mennen  siis  opettakaa kaikkia  kansoja kastaen  heidät  nimessä Isän   ja Pojan ja

Spitirus Sancti docentes eos  servare  omnia  quaecumque  mandavi    vobis”

Hengen Pyhän   opettaen  heidät  tallentamaan  kaiken   mitä  käskin teille”

   Opetuslapseuttaminen on poistettu myös mm. Lutherin sak­san­noksesta 1545, sekä maailman suur­ten kielten Raa­matuista, mm. espanjankielisestä 1602 ja ns. Ku­ningas Jaakon englan­ninkieli­ses­tä ”King James”-käännöksestä 1611. Opetuslapseut­taminen, Jumalan lap­seksi teke­minen, on vaih­dettu kirkollisiksi [sakramentin] ”opettamiseksi ja sakra­mentti -kastamiseksi”. Ja pie­nem­­pien kielten kirkolliset vään­nökset – kuten esim. ruotsi ja suomi – tulivat Lutheria ja muita seu­raten perässä.

   Seuraavaksi esimerkkejä Suomessa keskeisessä asemassa olleista ja ole­vista raamatunkään­nök­sistä, joissa opetuslapseut­taminen, ope­tus­lapseksi tekeminen, ennen kastetta ja opet­tamista, on tekstistä hävitetty. Näin väänsi (tai ymmärryksensä mukaan käänsi) Luther 1545:

”Darum     gehet  hin  und  lehret       valle    Völker  und   taufet    sie  im  Namen 

Siksi        menkää     ja  opettakaa kaikkia kansoja ja  kastakaa heitä  Nimessä

des Vaters    und   des Sohnes      und   des  Heiligen  Geistes     Und   lehret    sie      

Isän               ja       Pojan             ja           Pyhän  Hengen      Ja  opettakaa heitä  

halten        alles      was    ich     befohlen   habe”

pitämään  kaikki   mitä  minä  käskenyt  olen”

Suomenkielisissä Raamatuissa nämä katolilais-luterilaista perintöä olevat vääristymät esiintyvät jo Acricolasta alkaen 1548 ja 1642. Samoin on Bibliassa 1776 Matteuksen evankeliumin lähetyskäs­kystä poistettu ko­ko­naan opetuslasten teke­minen (kr. matheeteusate = opetus­lap­seut­takaa) ja käsketään vain suoraan ”opettaa ja kastaa” pa­ka­noita, teke­mättä heistä ensin uudesti ylhäältä syntyneitä opetuslapsia.

  ’Tehkää opetuslapsiksi’ tuli Suomessa Raamattuun vasta käännöksessä KR-38, mutta asian väärennös säilytettiin; se vain pantiin uuteen asuun: nyt opetuslapsiksi alettiinkin tehdä suorasanai­sesti ’kasta­malla’, ja alettiin opettaa sitä.  KR -92:ssa jat­ke­taan sa­maa rataa – nyt kaksoispisteellä annetaan ym­märtää, että opetus­lap­siksi tekeminen tapahtuu kasta­malla, kun ­itse ’kastamalla’ -sana­muoto on jätetty pois. Väärennös on siis ede­l­leen sama.  

   KR-33/-38 vääristelty tekstihän on kirjoitettu:

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla  [ei sentään ”menemällä”, partisiippi kun sekin kreikassa on] heitä…”

   Kirkkoraamatun -92 kaksoispiste -väännöksessähän annetaan ymmär­tää miten ope­tuslapsia ja kris­tittyjä tehdään, näin:

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen…”.

   KR-92:ssa on myös 1Pt 3:21:ssa oleva hyvän omantunnon pyytäminen (eperotema) väännetty Biblian 1776 tapaan liitoksi (diateekee), että on saatu ympättyä johonkin ”raamatullinen” peruste ”kasteen liitolle”, kun kir­­kolla on tarve päästä va­kuut­telemaan ”kasteen armoa ja liittoa”.

Yksi sellainen Raamatun Sana, ja kirkollisen teologian oppi siitä, mikä on suuresti aiheuttanut – jo muutenkin harhaanjohdetuille, mutta yleensä­kin raamatunlukijoille – vai­keuksia ymmärtää ja uskoa UL:n vesikasteesta kokonaan riippumatonta Raamatun uudestisyn­ty­misoppia (1Pt 1:22,23; Jk 1:18), on Jh 3:5,6), vaikka esim. Korneliuksen kodin tapahtumat sen vas­taan­sanomattomasti todista­vat (Apt 10:34-48). Mutta sitä, miten evan­keliumin Sana ja Pyhä Henki – ilman vesikas­tetta – te­kevät ope­tu­s­lapsiksi, ei sitä kokematon mitään ym­märrä eikä voi siitä mitään opet­taa. 

   Samassa ”kastamalla opetuslapseksi” -käytössä on kirkossa myös Tt 3:4-7. Kun Raamattua täs­sä­kin selitetään Raamatulla, on tämäkin yhtä selvä kuin Jh 3:5,6: ”uudestisyntymisen peso” ei ole ve­si­kas­teella uudesti­syn­nyt­tävä pesu; uudestisyntyminen tapahtuu Sa­nalla Hengestä, ilman vettä (Apt 10:34-48; 11:15-18).

   Olennaista kirkon väärentämässä lähetyskäskyn sisällössä ja toteutuk­sessa (toteuttamattomuu­des­sa) on siis huomata, ettei se ole vain itse evankeliumin väärennös – mikä tietysti on se kaikkein suurin ja vakavin asia, taikauskoa ja kadottava har­haoppi – vaan että tuo ”opet­ta­malla ja kas­tamalla opetus­lapseksi”, sekä ”kasteen sakramentti on hen­gel­lisen elämämme perus­ta”, ovat sa­malla myös ymmärtämättömiä ja tai täy­sin julkeita UL:n vesi­kas­teen väären­nöksiä.

   Näihin kirkon pelastuksen tien ja vesikasteen vää­ren­nöksiin, mutta myös oppeihin kirkosta ja virasta, pappeu­des­ta/piisuu­desta/paa­viudesta, pätee aivan koko painollaan – vaikka ei oppi­en väli­tön läh­de olekaan, lähde niillä on kuitenkin yhteinen: pimeys –­ tämä kirkossa mur­heellisessa mää­rin käytössä oleva synkeä strategia:

”Tee valheestasi suuri, tee siitä yksinkertainen ja toista sitä jatkuvasti, niin ihmi­set uskovat sen” (Adolf Hitler).

Aleksander Hislop kirjoittaa teoksessaan ”The Two Babylons” (Kaksi Babylonia) ”ensimmäisen Babylonin (Baabelin) perus­tajasta, ihmiset Raa­matun Jumalan patriarkaalisesta uskosta ja tiestä eksyttä­neestä us­kon­tojär­jes­telmästä, sekä ihmis­mie­len ja kääntymät­tömien uskonnollisen lihan ominaislaa­dusta:

”Kaikki varhaisimpia aikoja koskeva perimätieto todistaa Nimrodin [1Ms 10:8-10] luo­pumu­k­sesta ja siitä, miten hänen onnistui johtaa ihmiset pois patriar­kaalisesta uskos­taan ja vapaut­taa ihmismielet siitä Jumalan pelosta ja taivaan tuo­mion pelosta, jon­ka on täytynyt vallita heidän keskuudessaan niin kauan kuin muisto veden­paisu­muk­sesta oli vielä ihmisten mielissä.

   Ja kaikkien turmel­tuneen ihmisluonnon periaatteiden mu­kaan tämäkin epäi­le­mättä oli huo­mattava tekijä hänen maineensa nousussa; sillä ihmi­set kannat­ta­vat hana­kasti ketä tahansa, joka edes vähäises­sä­kään määrin antaa uskot­ta­vuutta mil­­­­lekään sellaiselle opille, joka opettaa, että he voivat olla varmoja onnestaan ja lopuksi taivas­osuudestaan, vaikka hei­dän sydä­mensä ja luontonsa ovat pysy­neet muuttumattomina ja he elävät ilman Jumalaa maailmassa” (emt  s. 52/ www.arvioikaa.com).

   Kirkon ’pyhän kasteen sakramentissa’ ei täyty ainut­kaan Jeshuan asettaman ja apos­tolien toteutta­man vesikasteen tunnus­merk­ki. Siksi kenelläkään ei ole mitään perusteita eikä oikeutta nimittää sitä UL:n vesikasteeksi. Sen tunnusmerkkejä ovat:

·        UT:n sanamme ”kastaa” tulee kreikan verbistä baptidzoo, ja mer­kitsee: upottaa, painaa veden sisään, pestä, kastaa; pass. tulla kas­­tetuksi t. antaa kastaa/kastattaa itsensä. (UTN haku­sana -no:t 823, 824; prof Aapeli Saarisalo, UT:n sanatarkka käännös Apt 2:38);

·        ihmisen tuleminen Sanan ja Pyhän Hengen kautta tietoiseksi syn­neistään, kadottavasta tilas­taan, ja julistetun evankeliumin Sanan vastaan­ottaminen ennen kastetta (Jh 16:7-11; Apt 2:22-41);

·        sydämen uskon syntyminen sovitustyöhön Sanan ja Pyhän Hengen kautta ja Jeshuan tunnusta­minen suullaan Herrakseen (Mk 16:15,16; Apt 2:41; 8:37; Rm 10:9,10,17; Hb 11:1,6);

·        parannus eli mielenmuutos (kr. metanoia; verbi ”tehkää p.”, me­tanoeoo = muuttukaa mie­lel­tänne, ajatelkaa toisin; katu­kaa) ennen kastetta Lk 24:47: Apt 2:38; 3:19,20; 20:21);

·        uskossa Herran puoleen kääntyminen (kr. epistrefoo = kääntyä jostakin pois, palata jnk luo), Hänen Nimensä avuksi huutaminen ja hyvän oman­tunnon pyytäminen ennen kastetta (Hb 11:6; Apt 2:21; 3:19; 1Pt 3:21);

·        kastaminen Jeesuksen opetuslapseksi tulleen ja itsensä kastat­ta­neen kastajan toimesta, välittö­mästi kastet­­tavan uskon, mielen­muutoksen ja kääntymisen ilmitulon jälkeen ja merkkinä, us­koon, opetuslapseuteen ja Jeshuan seuraamiseen tunnustau­tumisena (Mt 28:19; Apt 2:41; 8:35-39; Gal 3:27), upottamalla kastettava veteen (Apt 8:38,39)­ Jeshuan Messiaan, tai Herran Jeshuan Nimeen (Apt 2:38-41; 8:12,16; 10:48);

·        UT:ssa apostolien kastetoiminnassa toteutetaan Mt 28:19,20 lähetyskäskyn vesikasteen asetus­sanoja ainoastaan siten, että kastetaan Jeshuan Messiaan nimeen (vrt. ed. kohta).

  Raamatun todistus on, että kun he (opetuslapset) lähtivät ja (lähe­tyskäskyn Mt, Mk, Lk perus­teella) saarnasivat (ja kastoi­vat), ”Herra vahvisti Sanan sitä seuraavien merkkien kautta (Mk 16:20) – he siis toimivat siten kuin Jeesus oli käskenyt.

   Näillä perusteilla, kasteen edellytysten (Sanan ja Pyhän Hengen vaikut­tamina synnintunto > sydä­men usko > pa­rannus/mielenmuutos > käänty­minen > Herran Nimen avuksi huutaminen ja hyvän omantunnon pyytä­minen) täyttyessä, kastettavat ovat ase­te­tut kastattamaan itsensä vedessä (bab­tistheetoo, pass.1. aor. imperat. yks. 3. UTN hakusana n:o 823,27; Saarisalon sanatarkka UT:n käännös, Apt 2:38). Tämä kaikki on myös ihmisen raamatullista heräämistä (Ef 5:14). Ja jos (ja kun) olemme rehel­lisiä, toteamme, että yksikään näistä ei täyty kirkon ”pk-sakra­men­tissa”, joten kenelläkään ei ole mitään perusteita eikä siten oikeutta nimittää sitä kasteeksi.

Vastoin yleistä käsitystä, näissä uskonopin peruskysymyksissä ei siis koskaan tapahtunut mitään uskonpuhdistusta, vaikka lähes koko ns. ”pro­tes­tanttinen kristikunta” hokee kuin jotakin mantraa sitä kuinka ”Luther palautti opin van­hurs­kau­tu­misesta yksin uskosta”. Lutherille asia alussa ilmeisesti kirkastui, mutta katolisen sakramenttivan­hurskautuksen eli uskos­ta puhdistamisen opin hän uskonpuhdistuksen ja yksin uskosta vanhurskautumisen opin sijasta tosiasiassa perintönään jätti.

Luther kyllä puuttui voimakkaasti ja oikein moniin niihin lukemattomiin katolisen kir­kon jumalattomuuksiin, joita siellä viljeltiin, mutta se kaikki oli puuttumista siihen elämän epävanhurskauteen, mikä kirkollisessa pakanuudessa luonnollisesti val­toi­menaan re­hotti (ja rehottaa). On kuitenkin huomattava, että ei tuo puuttuminen ollut uskon vaan tekojen puhdistusta – mikä toki oli ja on tarpeellista sekin, mutta ei johda pelastukseen, kuten uskonpuhdistus, jonka tulee kohdistua oppiin van­hurs­kau­tu­mi­sesta ja pelastuksen tiestä (yksin uskosta – Jeshuan vereen).

Luther ei kuitenkaan aina ollut näin pimentynyt, vaan selkeä käsitys sakramentin voimasta ja uudestisyntymisestä näytti hänellä aikanaan olleen – vaikka sitten palasikin takaisin katoliseen pimeyteen ja sakramentalismiin. Luther sanoi ”kirk­ko­postil­las­saan” joskus mm. näin:

”Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan” (Mk 16:16); ja: ”vanhurskas on uskosta elävä” (Rm 1:17)... Näistä lauseista ei ole luovuttava eikä niitä kiellettävä, seuratkoon sitten mitä seurannee; ja huk­kukoon vaikka koko maailma, ennen kuin tämä Jumalallinen totuus muutettaisiin.. jääkööt pakanat, judalaiset, turkki­laiset, pienet lapset ja kaikki tyynni minne jäävät; näitten sanain täytyy ja pitää olla oikiat ja totiset.

Nyt kysytään, mihin pienet lapset jäävät, joilla ei vielä ole ymmärrystä, eivätkä voi uskoa puolestansa, sillä niin kirjoitetaan, että ”usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta”? (Rm 10:17). Tähän kysymykseen miettivät järkiniekat korkia-opistoissa ja Paavi-lahko sen vastauksen, että pieniä lapsia kastetaan ilman omaa uskoa, nimittäin seurakunnan uskon turvissa, jonka kummit tunnustavat kasteessa; sen turvissa annetaan lapsille kasteessa, kasteen vaikutuksesta ja voimasta, synnit anteeksi ja oma usko sytytetään heissä armon kautta sydämehen niin, että lapsi uudestisyntyy  [”vastuudestasyntyy” korjattu edellä alkuperäisestä nykykieliseksi] vedestä ja Pyhästä Hengestä.

Mutta kun kysytään perustusta tämmöiseen vastaukseen, ja missä se on Raamatussa luettavana, havaitaan tämän olevan ihan pimiää savua. Taikka osoittavat he meille hattuansa, sanoen: ”me olemme korkiasti oppineita tohtoreita ja päätämme niin; sen tähden se on oikeaa, eikä siihen tarvita lisää kysymyksiä!” – niin kuin pian kaikella heidän opilla ei ole muuta perustusta kuin omat unensa ja mietelmänsä. Ja kuin he mitä urhoollisimmin varustavat itsensä, tuovat he esiin jonkun lankahienon lauseen P. Augustinusta tahi jostakusta muusta ”pyhästä isästä”.

Mutta tämä ei ole meille kylliksi sielun autuutta koskevissa kohdissa; sillä he itse ja kaikki ”pyhät isät” ovat ihmisiä .. kuka siihen uskaltaisi ja kuolisi sen turvissa, kuin opettavat sitä ilman Raamattua ja Jumalan Sanaa? –Pyhiä siellä, pyhiä täällä, mutta koska sieluni iankaikkinen joko hukkuminen tahi pelastus on kaupalla, en tohdi minä uskaltaa kaikkiin enkeleihin ja pyhiin, vielä vähemmän yhteen taikka kahteen pyhään, elleivät minulle osoita Jumalan Sanaa!

Tästä valheesta ovat vielä menneet edemmä, ja niin kauas päässeet, että opettavat ja vieläkin totena pitävät, sak­ramentilla olevan sellaisen voiman, että vaikka sinussa ei ollenkaan ole uskoa.. saat kuitenkin armon ja syntien an­teeksisaamisen. Sen tähden antavat he saman edun vanhoillekin ja kaikille ihmisille ja puhuvat kaikkea tämmöistä omasta päästään, jolla juuri somasti juurittavat kristillisen uskon pois maasta, tehden sitä mitättömäksi ja tar­peet­to­maksi, ja rakentavat niin muodoin  sakramenttien voimalla  ainoastansa omia töitä.

Tästä olen kylliksi kirjoittanut vastauskirjassani Leo-paavin antamaan bullaan,.. sillä he ovat uskon vihamiehiä, ja missä voivat korottaa töitä, siinä täytyy uskon vaipua. Varo tätä myrkkyä ja eksymistä… sillä ei se kestä; eikä sillä ole Raamattu, vaan ihan ihmisluulot perustuksena, vieläpä sotii päätä pahkaa ja julkisesti vastoin äsken mainittua Raamatun päälausetta, jossa Kristus sanoo: ”Joka uskoo ja kastetaan...” (Tohtori Martti Lutheruksen Kirkkopostilla, s. 308-311).

Eikö reformaatio (lat. uudistaminen, uudistus), jota meikäläisittäin ”uskonpuh­dis­tukseksi” tituleerataan, sitten tuottanut mitään todellista siunausta? Tuotti kyllä! Ja paljon tuottikin, mutta ei se minkään ”luterilaisen uskonpuhdistuksen” – jota siis ei tosiasiassa koskaan tapahtunutkaan – hedelmää ollut. Reformaatio oli tulosta kaikesta siitä Jumalan Sanan ja Hengen siunausvaikutuksesta, minkä Jumala monin eri tavoin noina aikoina laski seurakuntansa kautta maailman ylle.

Merkittävimpänä kaikista reformaatioajan ja sitä seuranneen ajan hedelmistä on pidettävä Raamatun Pyhien Kirjoitusten saamista kansan käsiin heidän omalla äidinkielellään, kansan, jolta kirkkolaitos oli kokonaan pimentänyt Jumalan Sanan. Kirkonmiehet ”saarnasivat” latinaksi (mistä toisaalta oli etuakin, kun kansa ymmärtänyt heidän pimeitä puheitaan). Lukea kansasta osasi esim. Saksassa 1500-luvulla 4% (teol.tri. Anja Ghiselli, Ilkka 27.03.2011).

Raamattujen saaminen oli pyhän papiston (1Pt 1:1-5; 2:9,10) täyteen työkykyyn nostattamisen välttämätön edellytys, koska Sanaansa ja seurakuntansa palvelukseen Jumala oli ja on sitonut asiansa viemisen voittoon. Perustus on lunastuksessa, mutta kirjoitetun ja Elävän Sanan todistus Pyhässä Hengessä kylvösiemenenä pyhän papiston suussa on se, mihin perustuen Jumalan Valkeus yksin saattoi ja saat­taa ihmisten kautta valaista kansojen pimeyttä. Sitä Jumala vaikutti, ja sen hedelmät ovat suunnattomat (vrt. ”Suuri valkopukuinen joukko”, Ilm. 7:9,10).

Tämän hedelmän tuottaminen on ”aateloitu” Messiaan ja Hänen marttyyriensä verellä, eikä se suinkaan ollut niiden, Lutherin vahvistamien babylonialais-rooma­lais­ten katolisten oppien ”uudistamisen” ja uuden kirkkolaitosvariaation syn­nyttämisen tulosta, joiden pimeydestä Jumala Sanallaan vapauttaa ihmisiä.

Sanoessaan Augsburgin tunnustuksessa, ettei sen artikloissa I-XXI ole mitään, mikä olisi ristiriidassa Rooman kirkon opin kanssa, ovat luterilaiset siinä järkyt­tävän oikeassa. Vaikka ’riviluterilaisilla’ – ja pelottavan laajasti kristityiksi tunnus­tau­tuvilla yleensäkin – onkin vuosisadat ymmärtämättömyyttään ollut käsitys, että juuri kato­lisuuden opillisista pimeyksistä luterilainen usko ’uskonpuhdistuksessa’ puhdistettiin! ”Yk­sin uskosta ja yksin armosta”, liitetään poikkeuksetta Lutheriin ja ”lu­terilaiseen uskonpuhdistukseen”, kun niistä tosiasiassa pitäisi ajatella ja sanoa ”yksin kato­lisesta sakramentista ja uskosta sakramenttiin”. –Uskomatonta, mutta totta!

 Oikeassa on myös Lapuan entinen piispa Yrjö Sariola, kirjoittaessaan Augsburgin tunnus­tuk­sesta:

”Havaitsin, miten syvä lähde… tunnustus on pyrittäessä selvyyteen kirkon yhteisestä uskosta... tutkimus on löytänyt uudelleen tunnustuksen alkuperäisen perustarkoituksen, jolle on luonteenomaista katolisuus ja ekumeenisuus” (Tunnustuksessa pysyen, s. 5,19).

Ekumeenisen maailmankirkkokehityksen aktivistina toimiessaan piispa Sario­la koettaa kirjassaan toisaalta todistella, kuinka luterilaisen kirkon sakramenttiopeissa ei kuitenkaan olisi kysymys (katolisesta/ortodoksisesta) sakramentalismista. Ts. siitä, että sakramentti vain tehtynä tekona (ex opere operato) vaikuttaisi sen mitä kuvaa, olennaisimmin syntien anteeksisaamisen, uudestisyntymisen Jumalan lapseksi ja Messiaan ruumiin jäseneksi, Pyhän Hengen ja iankaikkisen elä­män lahjan saamisen, eli pelastuksen koko sisällön. Väitteensä tueksi Sariola siteeraa Melancthonin Augsburgin tun­nu­s­tuksen puolustusta:

”Kukaan ei kykene ilmaisemaan, kuinka määrättömän väärinkäytön moinen hurja käsitys, että ulkonainen teko hyö­dyttää, kunhan se vain suoritetaan (ex opere operato), ilman nauttijan oikeaa mielentilaa, on synnyttänyt.” (Tun­nus­tuksessa pysyen, s. 79).

Uskomatonta ”henkistä ja hengellistä skitsofreniaa”, kun juuri tuon sanoin kuvaamattoman, ”määrättömän väärinkäytön ja hurjan käsityksen” mukaan toimimisen seu­rausta on koko kirkkolaitoksen olemassaolo ja jatkuvuus, sisältäen ihan koko painollaan myöskin luterilaisen, ”yksin sakramenttiuskosta vanhurskautumisen” opin!

Ortodoksis-katolilaisen sakramentalismin kiel­­­tävä selittely on sekä Melancthonin, Sariolan, että kenen tahansa kir­kollisiin tunnustuksiin sitoutuneen toimesta tehtynä, joko hengellistä sokeutta tai kaksinaamaisuutta ja itse tunnus­tustenkin kanssa ristiriidassa olevaa puhetta. Se on sitä siksi, koska kaikkien isojen kirkkojen tunnustukset nimenomaan mää­­rit­televät asian siten, että sakramentit vaikuttavat sen, mitä kuvaavat ja sen mukaan kirkot myös toimivat.

   Kaikki suuret kirkot uudestisynnyttävät [todellisuudessa vain kuvittelevat ja tai valeh­televat] Juma­lan lapsia sakramentilla (Teinonen: Kirkkojen tunnustukset; sakramen­tit). –Näin julistetaan kuin teollisena sarjatuotantona kääntymätöntä maailmaa kir­koksi (”seurakun­naksi”), sitä mukaa kuin sitä syntyy. Ja tulokset näkyvät.

 Pientä toivoa siitä, että kirkkolaitoksen virkamiesten ja -naisten (so. ”piis­pojen” ja ”pappien”) kohdalla olisi edes jos­sakin määrin enemmän kyse kaksi­naa­mai­sesta epärehellisyydestä, kuin täydellisestä sokeudesta, antaa piispa Sariolan johtaman kirkon neuvotteluvaltuuskunnan edustajien, oppikeskustelujen hel­luntai­laiselle neuvotteluosa­puolelle esittämä kysymys. Juhana Lehmuskosken mu­kaan he kysyivät helluntai-joh­tajilta ”ovatko he heidän mielestä pakanoita?” Tähän heille vastattiin, että ”eivät he ole, vaan kastamat­tomia kristit­tyjä”. Lehmuskosken mukaan kolme helluntailaista  neuvottelijaa on asian vahvistanut (Matkalla Baabelin vankeuteen, s. 25).

   Kysymyshän vääjäämättä paljastaa sen karmean tosiasian, että täysin ”kuuroi­na ja sokeina” nuo ”sakramenttien hoitajat” eivät ehkä sittenkään tuon itse keksityn vanhurskauttamisoppinsa perustuksella istu, vaan että sydämessään he edes joten­kin tajun­nevat sen mielettömän valheellisuuden ja ”määrättömän väärinkäytön”, mitä valhetta ja petosta he, muka Raa­matun jumalallisena totuutena, ihmisille syöttävät. Sikäli asia tietysti on heidän kannaltaan järkyttävä, jos he tietoisesti valehtelevat; loh­dullisempi siksi, että mahdolliseen tietoisuuteen valheesta voi sisältyä toivon kipinä mielenmuutoksesta ja kääntymisestä kuolemasta elämään.

Kirkollisessa opissa puhutaan tosin myös ”uskosta Jeesukseen”, mutta tuolla uskolla tarkoitetaan tässä tapauksessa aina uskomista sellaiseen ”toiseen jeesukseen” (2Kr 11:3,4) , joka olisi muka asettanut em. ”sakramenttivan­hurskautumisen” pelastuksen tieksi, uskon ja Pyhän Hengen välittäjäksi ja Pyhällä Hengellä kastavaksi – joko suoraan toimituksen voimasta (katolinen ja ortodoksinen kirkko), tai uskosta sakramenttiin ja sen vanhurskauttavaan voimaan (luterilaiset, ja laajasti muut ns. pro­tes­tanttisen uskos­ta­puhdistamisen opin lapset).

Totuuden nimessä on luterilaisesta sakramenttiuskosta/-opista vanhurskautuksen yhteydessä todettava sekin, että siinä hyvin voimakkaasti korostetaan, kuinka Jumala ”armonvälineiden”, Sanan JA sakramenttien, kautta van­hurskauttaa ja yleensäkin tekee kirkossa kaiken, millä välittää armoaan ja anteeksiantamustaan. Jokaisella suoma­laisellakin lienee aivan selkäytimessään saakka tuo luterilaisten pap­pien hokema: ”Sanan ja sakramenttien kautta” (Jumala.. tekee sitä ja tekee tätä), jota he toistavat toistamasta päästyään kuin uraan juuttunut gramofonin neula äänilevyä tai joogi mantraansa.

Mutta Juma­lalla on vain Sana, joka ei tiedä sakramentista mitään, joten Sana ja sakramentti eivät voi koskaan olla samalla asialla. Ne ovat toisensa poissulkevia, eivätkä mitä Jumalaan tulee, kohtaa toisiaan maailmankaikkeudessa missään muussa yhteydessä kuin siinä, kun Jumalan Sana tuomitsee sakramentit ja niillä eksyttäjät, lopullisesti silloin, kun tapahtuu tämä mikä on Kirjoitettu:

”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa..” (Rm 1:18).

Kirkolliskokousten asiakirjoista, kirkkojen tunnustuksista ja piispojen sakrament­teja, uskon perusky­symyksiä ja kirkon yhteistä uskoa käsittelevistä ja määrittelevistä lausumista voidaan ja täytyy Jumalan Sanan valossa sanoa, että suurelta osaltaan ne eivät ole ainoastaan syviä (vrt. Sariola edellä), vaan suorastaan syvyydestä olevia lähteitä. Niin ”vierasta tulta”, Raamatun opille täydellisen vie­­raita ja syvästi pa­kanallisia ovat heidän ajatuksensa ja toimensa. Selvät ilmoituk­set ja asetukset on väännetty päälaelleen ja Jumalan armo käännetty irstau­deksi. Jes­huan syvällinen opetuslapsi, edesmennyt juutalais­veljemme C.H. MacIntosh, jyvitti em. tosiasian selväsanaisesti:

”Voit läpikäydä kirkkoisien paksut teokset, etkä löydä jälkeäkään kristinuskolle ominaisista totuuksista. Kuten Israel hylkäsi Herran ja valitsi Baalin ja Astarten, niin hylkäsi kirkko Jumalan puhtaan Sanan suostuen taruihin, legendoihin ja kuolettaviin eksytyksiin” (Viides Mooseksen kirja, 4:s painos, s. 178).

Juuri tämä on kirkollisissa opeissa olennaista; lähes kaikessa on niin, ettei niistä ”löydy jälkeäkään kri­stin­uskolle ominaisista totuuksista”, ja että ne siksi ovat niin ”kuolettavia eksytyksiä”. Mutta nyt, kun tunnemme, mitä lähetyskäskyissä ja niihin perustuvissa apostolisissa opetuksissa oikeasti asetettiin ja käytännöissä osoitettiin, on meidän mahdollista kohdata UT:n opetukset ja kertomukset Uuden Liiton kasteista.

Uuden Testamentin kasteet

”Menkää siis ja tehkää opetuslapsia kaikista kansoista ja kastakaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen Nimeen. Ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä Minä olen teille käskenyt” [Mt 28:19, 20];

”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia [ilosanomaa syntien sovituksesta ja kuoleman voittamisesta] kaikille luoduille. Joka uskoo ja kas­­­tetaan, se pelastuu; mutta joka ei us­ko, se tuomitaan kadotukseen (Mk 16:15,16);

”Ja Hän sanoi heille: ..että parannusta [mielenmuutosta, katumusta; toisin ajattelua] syntien anteek­sisaamiseksi on saarnattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista” (Lk 24:46, 47);

”Ja Jeshua sanoi heille jälleen: ..niin kuin Isä on lähettänyt Minut, niin lähetän Minäkin teidät.. joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan; joiden synnit pidätätte, niille ne ovat pidäte­tyt” [Jh 20:21].

Jeshua antoi lähetyskäskyssä opetuslapsilleen seurakunnan päätehtävän tässä ajassa: mennä evankeliumin ilo­sanomaa ja parannuskehotusta/-vaatimusta julistaen te­ke­­mään opetuslapsia kaik­kien kansojen kes­kuudesta, kastaa opetuslap­siksi tul­leet ve­dessä, sekä opettaa heitä pitämään kaikki Hänen opetukset.

Itse Jeshua kastaa Pyhässä Hengessä ja tulessa (Mt 3:11; Apt 1:5; 2:1-4). Evankeliumitekstit täydentävät toisiaan ja lähetyskäskyä on tul­kittava yhdessä kaikkien niiden lähetyskäskyn ja sen apostolisen toteutuksen valossa, minkä taivas vahvisti.

Kirjoitukset eivät kastamisten yhteydessä mainitse erikseen kaikkia sen tunnusmerkkejä ja edellytyksiä (vrt. s. 131edellä), mutta aina jonkin/joitakin niistä. Ja minkä tahansa niistä mainitseminen kasteen yhteydessä, on todistusta siitä, että se mikä tässä on itse asia – Ju­malan edellyttämä käänteentekevä muutos sisällisen ihmisen jumalasuhteessa ja sen seurauksena myös ulkoisessa ojen­tautumisessa – on tapahtunut.

Yksi kaste

Samoin kuin kaikkien muidenkin hengellisten kohdalla on vain yksi, yhdenlainen, Jumalan asettama asiainjärjestys ja hengellinen todellisuus, niin myöskin UL:n vesikasteen kohdalla. Seurakunta on ”yksi ruumis ja sillä on yksi Henki, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä” (Ef 4:1-6).

Kreikan  yksi -sanat merkitsevät tässä yksi ja sama, kuten KR-38:ssa (4:4) käännetäänkin: ”yhteen ja samaan toivoon”. Samankaltainen ajatus tulee esiin muuallakin UT:ssa, esim.: ”..vaimo, joka rukoilee.. pää peit­tä­mätönnä, häpäisee päänsä, sillä se on aivan yhtä ja samaa kuin jos hänen päänsä olisi ajeltu ..” [1Kr 11:5], vrt. Lehmuskoski: Yksi kaste, s. 95.

Ef 4:5:ssä tarkoitetun kasteen määrittely sisältää vain sel­laiset ta­pahtumat, jotka täyttävät UL:n vesikasteella kastamisen tunnusmerkistön (edellä). Tämä käy selvästi ilmi UT:sta, kun siellä kastetaan tällä kasteella. Kun apostoli Paavali kirjoittaa efe­solaisille (4:1-6), hän ei niinkään puhu kasteiden (ja muiden siinä mainittujen) lukumäärästä, vaan siitä yhdestä ja samasta kasteesta, minkä Jeshua asetti ja millä kas­teella apostolit kastoivat.

UL:n vesikasteiden määrä ei siis lisäänny asetetusta yhdestä, yhdenlaisesta kasteesta useammaksi kasteeksi sillä, että aikaisemmin jollakin muulla kasteella kastettu uskoon tullut kastattaa itsensä Jeshuan asettamalla UL:n vesikasteella. Päin­vastoin, jotta tuo yksi kaste olisi, toimitetaan se apostolisessa käytännössä aina, riippumatta menneisyydessä olleiden mui­den kasteiden laadusta ja määrästä.

Tämä kristinuskonnon käsissä ja käytännöissä lähes uskomattomiksi versioiksi silputtu ja sekoitettu Jes­huan asettamus on Raamatussa hyvin yksinkertainen ja selvä. Se on aina samanlainen, ja kaikki uskoon tulleet, joilta puuttuu Jeshuan asettama UL:n vesikaste, kastetaan apostolisessa käytännössä Hänen Nimeensä välittömäs­­ti uskon ja muiden kasteen edellytysten tultua ilmi. Näin tehdään siitä riippumatta, ovatko uskoon tulleet aikaisemmassa elämässään olleet kokonaan kastamattomia, vai ovatko he tulleet aikaisemmin jol­lakin muulla tavalla kastetuiksi (Apt 2:41; 8:35-40; 10:34-48; 18:24-28; 19:1-6).

Esi- ja vertauskuvallisuus sekä niiden täyttymys UL:n kasteissa

UT:ssa on kolme kastetta, UL:ssa kaksi: 1) Ns. Johanneksen kaste (Mt 3:1-6), 2) Kaste Pyhässä Hengessä (Mt 3:11; Apt 1:5; 2:4; 1Kr 12:13) ja 3) Vesikaste Jeshuan Messiaan Nimeen (Mt 28:18-20; Apt 2:38-41) – tässä järjestyksessä. Näistä Johanneksen kaste tapahtui VL:n ajassa ja oli siten esikuvaa kahdesta jälkimmäisestä.

Esikuva esiintyy tietenkin nimensä mukaisesti aina ennen sitä, minkä esikuva se on; vertauskuvallisuutta asialla/ta­pahtumalla voi olla sekä ennen että jälkeen sen, mistä se on kuva ja symboli (Rm 15:4; 1Kr 10:11; Kol 2:16,17; Hb 10:1).

Vertauskuvina toteutettaviksi, hengellisesti jo tapahtuneita seuraten ja symboli­sesti kuvaten, on UL:n seurakuntaa kos­kien asetettu kaksi aineellista asiaa: vesikaste (Mt 28:19; Apt 2:38) ja Herran ateria (Lk 22:14-20; 1Kr 11:20-34). Molemmat ”katsovat taaksepäin”, hengellisesti jo tapahtuneeseen ja ju­lis­tavat sitä, mitä kuvaavat; ne eivät siis ole vain vertauskuvia.

Kumpaakin UL:n vertauskuvallista asiaa, vesikastetta ja Herran ateriaa, edeltää kastaminen Hengessä Jumalan lapseksi ja Messiaan ruumiin jäseneksi (1Kr 12:13). VL:n esi- ja vertauskuvallisessa järjestyksessä kastettiin ”Johanneksen kasteeella” ne, jotka tultuaan mielenmuu­tok­seen ottivat vesikasteen. Niitä, jotka eivät olleet tulleet mielenmuutokseen (”pa­ran­nuk­seen”) ei kastettu, kun he halusivat saada ”kasteen” ilman pa­rannusta (Mt 3:7-9).

VL:n järjetyksessä mielenmuutosta seurannut Johanneksen vesikaste oli UL:n Hengessä kastamisen esikuva. Kummankin Liiton järjestyksessä todellinen mielenmuutos sinetöitiin kasteella, VL:ssa Johanneksen kasteella, UL:ssa Jeshuan toimittamalla kasteella Hengessä. Siksi Johannes sanoi opetuslapsille: ”Minä kastan teidät vedessä parannukseen, se joka minun jälkeeni tulee, kastaa teidät Pyhässä Hengessä ja tulessa, ja apostoli Paavali, ”yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (Mt 3:11; Apt 1:5; 1Kr 12:13). Kun ihminen tulee kastetuksi Pyhässä Hengessä (ilman vettä), hänen sydämensä ympäri­leikataan käsittä, Hengessä, ja hän syntyy uudesti ylhäältä (Rm 2:28,29; Kol 2:11; Jh 3:3-6; 1Pt 1:3; Jk 1:18).

UL:n vesikasteessa sitä ennen uskovaksi, Jeshuan opetuslapseksi ja seuraa­jaksi tullut ja tunnustautuva Hengessä kastettu kastattaa itsensä vertauskuvallisesti vedessä Herransa Nimeen (Apt 2:38-41; 8:36-39; 10:34-48) – ei saadakseen uskon ja tullakseen opetuslapseksi.

Herran ateriaa Jumalan seurakunta viettää tapahtuneen, syntien anteeksi­saa­mi­seksi murretun Jeshuan ruu­miin ja maahan vuodatetun veren, muis­toateriana, julistaen tällä teollaan näkyväisille ja näkymättömille Herran kuolemaa [ja samalla ylösnou­se­musta, Apt 1:22; Ef 3:8-11], siihen asti kun Hän tulee (Mt 26:26-29; Lk 22:7-20; 1Kr 11:23-32). –Sovitettu srk ei siinä ”syö ja juo” jo anteeksi saatuja syntejään anteeksi.

Jumala on asettanut seurakunnan julistamaan Hänen Sanaansa ja tekojaan ja toimittamaan esi- ja vertauskuvallisia asioita, sekä vaeltamaan totuudessa. Hän itse, Sanansa Jeshuan ja Pyhän Hengen kautta, tekee kaiken sen luomistyön, ”itse asiain olemuksen”, minkä esi- ja vertauskuvia Hän on asettanut ihmiset toimittamaan.

Jeshua kastaa opetuslapsensa ilman vettä Pyhässä Hengessä ruumiinsa jäseniksi ja käsittä ympärileikkaa heidän sy­dä­mensä, Isän Jumalan puhdistaessa sydämet uskolla ja uudestisynnyttäessä heidät lapsikseen, kun julistettu evankeliumi on vaikuttanut sydämissä (Apt 11:16,17). Tämä kaikki on ilmoitettu sekä Johannes Kastajan, Jeshuan itsensä, että Herran evan­­­kelistan ja apostolien selvin Sanoin:

”Minä kastan teidät vedessä parannukseen [mielenmuutokseen], mutta.. Hän [Jeshua], joka minun jäljessäni tulee.. kastaa teidät Pyhässä Hengessä ja tulessa [Mt 3:11]; Johannes kastoi vedessä, mutta teidät kastetaan Pyhässä Hen­gessä” [Apt 1:5; 11:16,17];

”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhteen ruumiiseen” [1Kr 12:13];

”Ylistetty olkoon... Jumala ja Isä, joka on... uudestisynnyttänyt meidät” (1Pt 1:3);

”Sillä Hän puhdisti heidän sydämensä uskolla” (Apt 11:16, 17);

”.. eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu, vaan… oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä…  ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta” (Rm 2:28,29; Kol 2:11; Jk 1:18).

  UL:n vesi­kas­teessa Jeshuan Messiaan Nimeen on ”itse asiain olemuksen” (vrt. Hb 10:1), Jumalan lapseksi tulemisen, kasteen Hen­gessä Messiaaseen ja Hänen ruumiin jäsenyyteen, vertauskuva (1Pt 3:21; 1Kr 12:13). Hb 10:1 puhuu VL:n lain esikuvien ja asiain täyttymyksen suhteesta yleensä. UL:n vesikasteen ja kasteiden täyttymyksen – uudestisyntymisen ja Hengessä tapahtuneen kasteen – suhteessa on samaa, sillä erolla, että UL:n vesikasteessa katsotaan tapahtuneeseen kas­teiden täyttymykseen taaksepäin, kun sitä edeltäneissä esi- ja vertaukuvissa katsotaan aina eteenpäin. Johanneksen kasteen ja UL:n vesikasteen ero onkin siinä, että edellinen esi­kuvana edeltää Lunastusta ja Jeshuan ylösnousemukseen perustuvaa uudesti­syn­tymistä (1Pt 1:3), jälkimmäinen taas vertauskuvana seuraa niitä ja tapahtuu Lunastajan Nimeen.

Molempien vesikasteiden edellytys on usko Jeshuaan, ­mie­len­muutos ja opetus­lap­seus (Mt 28:19,20; Mk 16:15,16; Jh 4:1-3; Apt 2:38; 8:36-39; 19:4).

Uskon syntyminen ja vesikaste

Vesikasteen ja uskon välillä on Kirjoituksissa yhteys siten, että kaste on seurausta uskosta, ja evankeliumin Sanan synnyt­tämä usko taas puolestaan kasteen välttämätön edel­lytys; uskon syntymisen kanssa vesikasteella ei ole mitään tekemistä.

Jumalan Sana, evankeliumi Jeshuasta Messiaasta Pyhässä Hengessä, synnyttää uskon (Rm 10:17). Ehkä selvin käytännön esimerkki uskon syntymisestä Sanalla ja syntymisen riippumatto­muus vesikasteesta, sekä uskon ja vesikasteen suhteesta, on apostoli Pie­ta­rin todistuksessa Korneliuksen kodin ta­pah­tu­mista (Apt 10:34-48; 11:14-18; 15:6-9). Mutta sama toteutuu tietysti muual­lakin Raamatussa, alkaen apostoleista ja muusta opetuslapsijoukosta Helluntaina Jeru­sa­lemissa (Apt 1:4-8 -> 2:4). Sa­na on tässäkin ää­ret­tömän selvä:

”Joka kuulee Minun Sanani ja uskoo Häneen, joka Minut on lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.. tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat Sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja Hänet, jonka Sinä olet lähettänyt, Jeshuan Messiaan” (Jh 5:24,25; 17:3; Apt 20:21);

”Menkää ja saarnatkaa evankeliumia .. joka uskoo ja kastetaan, se ..” (Mk 16:15,16);

”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Messiaan Sanan kautta” (Rm 10:17);

”Hänessä on teihinkin, sitten kuin olitte kuulleet totuuden Sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” (Ef 1:13);

”Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat … niin kuin alussa meidänkin päällemme … eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kes­ken, sillä Hän puhdisti heidän sydämensä uskolla” (Apt 10:36-48; 11:15-17; 15:7-9);

”Niin Filippus.. julisti hänelle evankeliumia Jeshuasta.. ja hoviherra sanoi: ’Katso, tässä on vettä, mikä estää kas­tamasta minua?’ Niin Filippus sanoi hänelle: ’Jos uskot koko sydämestäsi, niin se tapahtukoon.’ Hän vastasi ja sanoi: ’Minä uskon, että Jeshua Messias on Jumalan Poika.’ Niin he astuivat.. veteen.. ja Filippus kastoi hänet (Apt 8:35-39).

Usko ja vesikaste kuuluvat yhteen siten, että UT tuntee vain sellaisen uskon, johon sisältyy vesikasteen ottaminen, uskon syntymisen välittömänä seurauksena (Apt 2:38-41), tai poikkeustapauksessa, julistuksen puut­teel­lisuudesta joh­tuen, viivyttelemättä, heti kun apostolinen opetus uskoviksi tulleet tavoittaa (Apt 18:24-28;19:1-6). 

Se yhteys Jumalaan, mikä jo paratiisissa ja VL:n esikuvissa syyttömyyden ti­lassa olevilla lapsilla oli ja mikä antaa pe­­rintöoikeuden (1Ms 3:1-8; 5Ms 1:39; Jes 7:14-16), perustuu UL:ssa Jumalan luomistekoon ja Hänen Jeshuassa toi­mittamaansa lu­nas­tuk­seen ja sovitukseen (Apt 10:9-35; 1Jh 2:2). Sylilapsilla Jumalan tahdon vas­taisten valintojen te­keminen ei ole tuota asemaa ja yhteyttä turmellut, eikä hengellinen kuolema Aadamin ja kaikkien hyvän ja pahan erottamiseen kykenevien tavalla (1Ms 2:15-17; 5:5; Ef 2:1) vielä tullut. ”Lapsen uskoksi” nimitetty tila ei ole vielä muuttunut siksi ”uskoksi”, mikä hengellisesti kuolleillakin on (Srn 3:11). Eikä my­ös­kään siksi ”u­s­kok­si”, mikä riivaa­jillakin on (Jk 2:19; Ilm 18:1-3).

Koko luomakuntaa koskevan ja sylilasten lunastetun ja sovitetun tilan perusteella ei olisi estettä sylilasten vesi­kas­teel­lekaan. Este tulee siitä, että vesikaste on yksiselitteisesti asetettu niille rikkomustensa kautta syyllisiksi tulleille ja hen­gellisen kuoleman kokeneille (Ef 2:1), joissa evankeliumin Sana on synnyttänyt Jeshuan uskon ja jotka tuo Sana on uu­destisynnyttänyt elävään toivoon. Esteeksi muodostuvat myös sellaiset tosiasiat, että kastettavan tulee huutaa avuksi Herran nimeä ja kastattaa itsensä (Apt 2:21, 38). Eikä niin ”var­hais­kypsiä” ja nopeasti kehittyneitä lapsia sentään ole vielä vastaan tullut. Mutta näihin kykeneville ja heidän vastaaviin kokemuksiinsa mahdollisille lapsilleen (jälkeläisil­leen) lähellä ja kau­kana, kaikkia aikoja koskien, asetettiin Uuden Liiton vesikaste (Apt 2:38,39; Mt 28:19,20).

Myöskään sillä, että Jeshua sanoi ”sallikaa lasten tulla Minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan Kuningaskunta” (Mk 10:13-16; Lk 18:16,17), ei ole mitään tekemistä vesikasteen ja sen edellyttämän, evankeliumin vaikut­taman uskon syntymisen kanssa. Ja eihän lapsia edes tuotu kastettaviksi, vaan ”että Hän koskisi heihin”, ja niin Jeshua tekikin; ”Hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä”. Ja niin meidänkin tulee tehdä.

Raamatussa ihmiset todellakin tietoisen valinnan kautta tulevat uskoon. Sen aikaansaa Jumalan Sana Pyhässä Hengessä (Apt 8:37; 10:34-48; 15:5,7; 17:4; 18:27; 19:2,18; 21:20,25; Rm 13:11; 1Kr 12:13; 15:11; Ef 1:13; Hb 4:3). Ja tämä on hengellisesti kuolleille mahdollista vain siihen perustuen, että Jumala armossaan avaa sydämen kuulemaan, mitä taivaasta puhutaan ja synnyttää Jeshuan uskon – perimmiltään Häneen, Isään Jumalaan, joka Pelastajan lähetti (Jh 5:24,25; Apt 16:14), mutta myös Poikaan (Jh 17:3). Jumala vetää (Jh 6:44) sitä, joka itsessään ei lainkaan etsi Ju­ma­laa (Rm 3:9-12), vaan pakenee Häntä (Jh 3:19-21; 1Ms 3:1-10).

Koko jumalallinen pelastussuunnitelma: luomisen monivaiheisuus, Raamatun Kir­joitusten an­ta­­minen, Lunastus ja evan­keliumin julistustehtävä, olisi hengellisestikin (lihalle ja verellehän se on sitä joka tapauksessa, 1Kr 1:18-2:16) järjetön, ellei sen perus­ajatuksena olisi Jumalan puhe ihmiselle – henkilökohtaista valintaa varten.

Ihminen ei voi teoillaan vanhurskautua eikä vanhurskauttamiseen niillä mi­tään lisätä, ”sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Mt 16:28; Mk 8:37; Ef 2:8,9). Mutta emme saa silläkään perusteella muuttaa Jumalan Armoa irstaudeksi, vääntämällä pelastuksen tietä sellaiseksi, ettei siihen sisältyisi ihmisen tietoinen va­linta ja armotarjouksen vas­taanottaminen.

Kaikki pelastuksen lahjat Jumalan Jeshuassa lunastamille ja sovittamille ovat meil­le sittenkin Sanan vaikuttamien verbien takana: ”Jeshua…saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: ’Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mk 1:14,15); ”Ja Hän sanoi heille.. että parannusta syntien anteek­sisaamiseksi on saarnat­tava (Lk 24:47); ”tehkää pa­rannus ja kastattakoon kukin teistä itsensä.. anta­kaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta.. jot­ka nyt ottivat hänen sanansa vas­taan, ne kastettiin”; (Apt 2:38-41); ”tehkää parannus ja kääntykää, että teidän syn­tinne pyyhittäisiin pois” (Apt 3:19); ”antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” (2 Kr 5:18-20); ”kaikille, jotka ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman/oi­keu­den/valtuuden tulla Ju­malan lapsiksi” [Jh 1:12]; ”joka janoaa tulkoon ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi” (Ilm 22:17).

Tämä Jumalan asettama – ja kirkon ”ratkaisu-/ihmisteko­kris­til­li­syydeksi” pilkkaama – asiainjärjestys on vieläkin Herran tie. Jumalan Armosta Kirjoitettu on: ”teille ja teidän lapsillenne [kaikille jälkeläisillenne] annettu.. ketkä ikinä Herra, meidän Juma­lamme kutsuu (Apt 2:39).

Messias todella lunasti ja sovitti koko maailman kaikesta synnistä (1Jh 2:2; Apt 10:9-35), mutta ei sitä kenenkään tietoisten valintojen iässä olevan hengellisesti kuolleen (Ef 2:1) hyväksi ilman mielenmuutosta, kääntymystä ja Jeshuan vastaanottamista lueta. Ja kansakunnan ja ihmiskunnan suurelle enemmistölle sitä ei koskaan lueta (kristittyjä kansoja kun ei ole olemassa), vaik­ka se on­kin vastoin Jumalan tahtoa (Mt 7:13,14; Apt 2:21; 10:34,35; 1Tm 2:1-4).–Ihmiset valitsevat. Aina.

Parannus ja vesikaste

Kuten edellä on jo todettu, UT:ssa asetetusta vesikasteesta on kysymys vain silloin, kun sekä sen raamatulliset edellytykset että tunnusmerkistö täyttyvät.  Koko pelastuksen tien kannalta keskeisessä asemassa on raamatunkään­nöstemme ”paran­nus”, koska sen toteutuminen ilmaisee, onko pelastukseksi lähetetty evankeliumin Sana saanut tehdä sydämissä sen, mitä varten se on lähetetty. Ilman parannusta, so. mielenmuutosta, katumusta ja toisin ajattelua, ei ole olemassa mitään pelastavaa evankeliu­mia­kaan, eikä kastetta; armon evankeliumi antaa synnit anteeksi, vanhurskauttaa, uudestisynnyttää ja pe­las­taa vain uskon, parannuksen ja kääntymisen kautta:

”.. ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusa­lemista” (Lk 24:47);

”Tehkää parannus ja kastattakoon kukin teistä itsensä… Jeshuan Messiaan Nimeen syntienne anteeksisaamiseksi” [Apt 2:38];

”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois” (Apt 3:19).

Parannuksen ja vesikasteen toisistaan riippuvuus oli mukana jo UL:n vesikastetta edeltäneessä Johanneksen kasteessa. Tämä tuli esiin, kun kasteelle tarjoutui myös mie­leltään muuttumattomia:

”Nähdessään paljon fariseuksia ja saddukeuksia tulevan kasteelle, sanoi hän [Johannes] heille: ’Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä” (Mt 3:7-9).

Raamatunkäännöstemme ”parannus” on sikäli ongelmallinen ilmaisu kielessäm­me, että se tuntuu usein johdattavan ihmiset ajat­telemaan parannusta ihmistekoisena suorituksena, itsensä pa­rantelemisena, mitä se raamatullisesti ymmärrettynä ei lain­kaan ole. Ja jossakin määrin ihmistekoisuuden makua on myös ilmaisussa ”kääntyä”. Molemmat sanat, parannus ja kääntyä, ovat kuitenkin UT:ssa sisällisen tilanmuutoksia, joissa ihminen ei perusta mitään omiin ansioihinsa ja tekoihinsa, vaan evankeliumin Sanan ja Pyhän Hengen vaikutuksesta turvautuu yksin Jumalan armoon.

Sanojen kielelliset merkitykset UT:n kreikan kielessä on jo esitetty edellä. Parannuk­sen eli mielenmuutoksen ja sitä seuraavan kääntymisen raamatulliseksi sisällöksi tulee siten siis se, että siitä, joka sokeudessaan ja itseriittoisuudessaan ei ennen katsonut tarvitsevansa Jumalaa ja Hänen armoaan mihinkään, on Sanan ja Hengen vaikutuksesta tullut mieleltään muuttunut, toisin ajatteleva, ilman Jumalaa elettyä elämistään katuva, synteihinsä ja rikoksiinsa kuolleesta kadotetun ti­lastaan tietoiseksi tullut ja pelastavan uskon saanut syntinen, joka siksi Herran Nimeä avuksi huutaen kääntyy Jumalan puo­leen, huutaen avuksi Herran Nimeä.

Tässä kaikessa on, Jumalan vaikuttamana, myös ihmisen osuus – Jumala kun ei mei­dän puolestamme tule muuttumaan mieleltään ja kääntymään – mutta se on omavanhurskaan ihmistekoisuuden täydellinen vastakohta.

UT:n vesikaste on vain ja ainoastaan edellä kuvatun kokemuksen kautta kulkeneille asetettu säädös. Se on sitä siten, että mikään vesikasteeksi sanottu – vaikka kastetoimituksessa kaikki muuten olisi tarkalleen raamatullista – jos sitä ei ole edeltänyt raamatullinen mielenmuutos ja kääntyminen, ei ole UT:n vesikaste, vaan sen ir­vikuva, valheellista ja tökeröä kasteen eksyttävää matkimista.

Opetuslapseuteen tunnustautuminen, vanhan kuolema, hautaus ja uusi elämä

Itsensä kastattamisella kastettava mm. tun­­nus­tautuu uskoon, ope­tus­lapseuteen ja Jes­huan seuraajaksi. Hänet on Jeshua Hengessä kastanut Messiaaseen (1Kr 12:13), mitä ihmiset eivät vedessä kastamalla voi aikaansaada. Mutta vesikasteessa on tuon Hengessä tapahtuneen, hengellisesti kuolleen vanhan luomuksen, hautaamisen ja uuden luo­-muksen sijaan nousemisen vertauskuvallisuus ja sinetöinti. Ristillä kuolemantuomion saaneen ja mielenmuutoksessa vanhan luo­­­muksen kuo­leman­tuo­mi­oon suostuneen opetuslapsen vanha ihminen hau­­­­­­­­­­da­taan ve­sikas­teessa ja uskoon tullessaan uudesti­syntynyt ja Messiaassa ylösnoussut uusi ihminen nousee uuteen elämään Hänessä­:

”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen… olemme siis yhdessä Hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Messias herätettiin kuolleista Isän kirkkauden [ei vesikasteen] kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos olemme Hänen kanssaan yhteen kasvaneita yh­tä­läisessä kuo­lemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa” (Rm 6:3-7).

”Sillä kaikki te, jotka olette Messiaaseen [aiemmin Hengessä, 1Kr 12:13, ja nyt vedessä] kastetut, olette Messiaan päällenne pukeneet” (Gal 3:27; vrt. Rm 13:13,14; 1Kr 1:30,31).

”Niin Filippus… julisti hänelle evankeliumia Jeshuasta… Ja hoviherra sanoi: ’… mikä estää kastamasta minua?’ Niin Filippus sanoi hänelle: ’Jos uskot koko sydämestäsi, niin se tapahtukoon’. Hän vastasi ja sanoi: ’Minä uskon…’. Ja kun he olivat astuneet ylös vedestä.. hän jatkoi matkaansa iloiten” [Apt 8:35-39].

Tämä taivaallisen Yljän vanhurskauden vaate on samalla seurakunnan, kih­­latun mor­­­­­­­­­­siamen, hääpuku (2Kr 11:2; Hoos 2:19,20; Ilm 7:9-14; 19:8; vrt. Liite 9. xxx).

Vesikaste ja syntien anteeksisaaminen

Raamatussa syntinsä mielenmuutoksen ja kääntymyksen kautta anteeksi saaneet ih­miset kastattavat itsensä vedessä. Syn­tien anteek­sisaaminen on sidottu edellä mainittuihin kasteen edellytyksiin niin, että koskaan se ei esiinny Sanassa niistä, mutta kylläkin vesikasteesta, irrotettuna (Lk 24:46,47; Apt 3:19; 10:36-48; 11:17,18; 15:7-9).

Siten esim. sanoja ”syntienne anteeksisaamiseksi” (Apt 2:28) ja ”pestä pois syntisi” (Apt 22:16), ei voi eikä saa irrottaa yhteydestään ja ajatella vastoin edellä olevaa (Lk 24:46,47; Apt 3:19; 10:36-48), että vesikaste nyt olisikin niissä se mikä vaikuttaa syntien anteeksisaamisen. Se ei vaikuta, mutta on sen seuraus, symboli ja merkki. Vaikuttajana on Sanan ja Pyhän Hengen vaikuttama usko, jota seuraavat vesikasteen muut edellytykset, parannus, kääntyminen, jne.

Raamattua vain pinnallisesti lukeva ja tunteva saattaa pitää edellä sanottua jo Raa­matun vääristelynä, mutta kirjoitusko­ko­naisuuden tunteva ja Sanaa sen valossa lukeva ymmärtää, että sanottu on tiukasti Messiaan opin mukaista. –Jumala tekee asiat vain vain yhdellä tavalla ja niin kuin on asettanut (Lk 24:46,47; Apt 11:17,18).

Raamatun lukemisessa voi ihmisillä olla paljonkin väärää ”näennäiskirjaimelli­suu­teen” juuttumista; esim. Mt 3:5 tuskin tarkoittaa, että mainituilta alueilta jokainen siellä asuva vaelsi Johannes Kastajaa katsomaan ja kuulemaan, mutta sokeaan kirjaimellisuuteen pi­täytyvä ”fundamentalisti” todennäköisesti kokee sanotun jo Raamatun vääristelemiseksi, kun tekstissä kerran lukee, että ”koko” ja ”kaikki”.

Ensimmäisen Aadamin pe­rintö – ”pe­risynti”, sana ja käsite, jota sellaisenaan ei Raamatusssa ole, mutta mikä asiallisesti on todellisuutta – koskee tietysti kaikkia Aadamin sukuun syntyneitä, myös sylilapsia, Aadamin synnin seurauksena. Aadamin pe­rintö il­me­nee ”alen­­nustilana” (Fil 3:2) ja vajavaisuutena, mm. taipumuksena syntiin ja sai­rauteen, sekä fyysisen että henkisen tilamme vanhene­mi­sena, sekä lopulta fyysisen kuoleman osallisuutena myös uskovien kohdalla (Rm 7:18-23; 1Jh 1:8-10; Hb 9:27), mutta tuo­mionalaisuutta isiensä syn­neistä ei kukaan kanna, eikä siten omaa myöskään anteeksi­an­tamuksen tarvetta niistä, vaan vasta omien te­­ko­jensa ja va­lintojensa osalta (5Ms 24:16; Hes 18:20; Ef 2:1).

”Perisynti” on kaikkien kohdalla lunastuksessa sovitettu. Vain omista teko­syn­neistä seuraa tarve tulla evankeliumin vai­kuttaman uskon, parannuksen ja kään­ty­myksen kaut­ta omistamaan lunas­tuksen aikaansaama syntien sovitus. Jumala ei kos­kaan vaadi keneltäkään mitään, mitä ole ensin tehnyt mahdolliseksi.

UL:n Kirjoitukset tuntevat vain sellaisen evankeliumin, missä julistetun Sanan vas­­­­­­­taanottamisen välitön ilmaus on itsensä kastattaminen vedessä. Siksi on ymmärrettävää, että uskon sekä parannuksen ja kääntymyksen seuraukset, mm. kaste, syntien an­teek­sisaaminen ja Pyhän Hengen lahja) esiintyvät samassa teks­ti­yhtey­dessä. Raa­matun selkeä oppi siitä, mihin syntien anteeksisaaminen ja hengellisesti eläväksi tuleminen on si­dottu, on Jeshuan lähetyskäskyssä, evankelistan ja apos­to­­lien sanoissa sel­keän yksiselitteisesti sanottu:

”Hän sanoi heille.. että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista” (Lk 24:46,47); niin on Jumala siis antanut pakanoillekin parannuksen elämäksi (Apt 11:17,18);

”Tehkää parannus ja kastattakoon kukin teistä itsensä syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan (Apt 2:38); teh­kää parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois” (Apt 3:19);

”Ja nyt, mitä viivyttelet? [muutu mieleltäsi ja käänny] Nouse, anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi avuksi huutaen Herran Nimeä” [Apt 22:16].

Messiaan opiksi tulee siten se, mikä on yhteistä kai­kille kohdille, joissa syntien anteeksisaaminen esiintyy. Ja yhteistä on se, että siihen aina, sitä edeltävänä, liittyy jonkin, sisällisen ihmisen muuttuneesta jumalasuhteesta, Jumalan lapseuden ja vesikasteen edellytyksestä ja tai sisällöstä todistavan asian mainitseminen.

Syntien anteeksisaamista ei siis Messiaan opissa ole sidottu vesikasteeseen, mutta vesikaste kylläkin siihen. –Ja oppina näillä toisilleen käänteisillä tulkintavaihtoehdoil­la on kyllä dramaattinen ero. Tämä to­siasia käykin sitten elämän todel­li­suudessa varsin selväksi, syn­neistään ”sakra­menttivapautetun” lähes poikkeuksetta jatkaessa läpi elämänsä riivaajien ja pimeyden päämiehen avuksi huutamista ja Herran Nimeen kiroamista aamusta iltaan. Mieleltään muuttunut ja syntinsä todellisesti an­teeksi saanut taas ylistää kiitollisena Jumalaa, koettaen saada ensin mainittujakin todellisen pelastuksen osal­lisuuteen, vapaaksi syntikahleistaan ja saatanan orjatyön orjuudesta.

Erityisen selkeä todistus syntien anteeksisaamisen ja vesikasteen suhteesta UL:n asiainjärjestyksessä on Apostolien teoissa, liit­tyen apostoli Pietarin julistukseen ja toimintaan Korneliuksen kodissa. Pietarin julistaessa evan­­keliu­mia, tuli Pyhä Henki hänen vielä puhuessaan kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat, sillä he kuulivat heidän pu­huvan kielillä ja ylistävän Jumalaa.

Tämän vuoksi Pietari sanoi, että ei kaiketi kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen [ja siten synneistä puhdistumisen] niin kuin mekin. Ja hän käski kastaa heidät vedessä Jeshuan Messiaan Nimeen. Tässä toistui sama, mikä apostoleille itselleen oli tapahtunut ilman vettä (Apt 2:4). Myöhemmin Pie­­­tari todisti tästä apostolien ja vanhinten kokouksessa Jerusalemissa:

”Ja Jumala sydänten tuntija todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoin kuin meillekin, eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kesken, sillä Hän puhdisti heidän sydämensä uskolla” (Apt 10:34-48; 11:17,18; 15:8,9).

Vesikaste ja vanhurskauttaminen

Johdonmukaisesti myös kaste ja vanhurskauttaminen liityvät Raamatussa toisiinsa siten, että vanhurskautetut kastetaan. Kun Jeshua ”taivutteli” Johannes Kastajan kas­tamaan Hänet, käyttäen mm. sanoja ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaik­­ki vanhurskaus” (Mt 3:15), ei sitäkään ole ymmärrettävä, että vesikaste olisi millään tavalla ollut kastettavan van­hurskauttamista, Jeshua kun oli Jumalan mittapuun mukaan täydellisesti van­hurskas en­nen ja jälkeen kasteensa.

   Vanhurskau­den täytt­ämisen sisältönä Jeshuan itsensä kastattamisessa saattoi siten varmuu­della olla ainoastaan se, että Hän tässäkin täydellisesti teki Isänsä tah­don (vrt. Jh 5:30). Tässä on samalla myös esikuva koskien ihmisten kasteita, kasteita Hengessä ja sitten vedessä: vanhurskautetut ja Hengessä kastetut kastetaan lisäksi vedessä (vrt. Apt 10:34-48; 11:17,18; 15:8,9 edellä).

Vanhurskauttamista tarkoittavat sanat (h. sadak; kr. dikaioo) tarkoittivat muinoin syy­tetyn julistamista syyttömäksi maal­lisessa oikeusistuimessa. (IRT, p. 6217-6249; UTN, osa 5, s. 277-283). Tämä sama merkitys on periaatteessa myös Raa­matun hengellisessä vanhurskauttamisessa, mutta aivan omalla, ihmeellisellä Jumalan tavalla. Maallisessa oikeudessa tuomari julisti syytetyn vanhurskaaksi (”oikeaksi – ei syyl­li­seksi”), mikäli hän saattoi todeta syytetyn syyttömäksi.

Kun Jumalan tuomiois­tuimessa (jo täällä maan päällä) tapahtuu vanhurskaut­ta­minen, on sekin syyttömäksi julistamista, mutta tapahtuu maalliseen oikeuskäytäntöön nähden täy­del­­lisesti päin­vastaisilla perusteilla. Jumalan oikeusistuimessa syylliseksi tunnusta­utunut ja tiedetty, Herran Nimeä avuksi huutava, julistetaan syyt­tö­mäksi, ja syyttömäksi tun­nus­tau­tuva (ja siten mm. Jumalan valehtelijaksi julistava, 1 Jh 1:10) julistetaan syylliseksi:

”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, Sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes 1:18; 64:6);

”Olkoon.. teille tiettävä.. että jokainen, joka uskoo, tulee Hänessä vanhurskaaksi., Apt 13:38,39; ja tämä on Hänen Nimensä, jolla Häntä kutsutaan: ‘Herra [JHWH] on meidän vanhurskautemme’(Jer 23:6; 1Kr 1:30,31); .. ja saavat lahjaksi vanhurskauden .. uskon kautta Hänen vereensä..” (Rm 3:24,25);

”..sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan (Rm 10:9-13); Koska me siis olem­me uskosta vanhurskaiksi tulleet, on meillä rauha Jumalan kanssa” (Rm 5:1);

”Aabraham uskoi Jumalaa, joka vanhurskauttaa jumalattoman.. sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi (Rm 4:3-7; 1Ms 15:6); mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme Häneen [Isään Jumalaan], joka kuolleista herätti Jes­huan, meidän Herramme” (Rm 4:23,24; Hb 11:6);

”Jos me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä… Ja Jeshuan, Messiaan.. veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1Jh 1:9,7);

”Jos me sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme Hänet valhettelijaksi; ja Hänen Sanansa ei ole meissä” (Rm 3:23,24; 1Jh 1:10).

Kirjoitukset todistavat kohti käyvästi ihmisen turmeltuneesta tilasta, ja niin kau­niisti Jumalan vanhurskaudesta ja ih­meellisestä oikeusistuimesta, jossa Hän kohtaa meidät saastaiset syntiset ja käsittelee meidän asiamme:

”Sinä hankit minulle oikeuden ja ajoit minun asiani, Sinä istuit Valtaistui­mel­le, Sinä vanhurskas tuomari (Ps 9:5). –Ihmeellinen on Jumala!

Mutta tulee pitää mielessä, että Jumala vanhurskauttaa vain sellaisen ”ju­malat­to­man”, josta Jumalan Sana ja Pyhä Henki on saanut tehdä syntinsä tuntevan, tunnustavan ja katuvan, sellaisen, joka tulee parannukseen/mielenmuutokseen ja kääntyy Herran puoleen, avuksi huutaen Herran Nimeä. Onhan nimittäin Kirjoitettu myös, että

”Jos jumalaton [mieleltään muuttumaton ja kääntymätön]  saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä, eikä näe Herran korkeutta” (Jes 26:10; vrt Rm 4:1-14).

Vesikaste ja uudestisyntyminen

Vesikaste ja uudestisyntyminen ovat UT:ssa yhteydessä toisiinsa siten, että uu­desti­syntyneet kastattavat itsensä vedessä. Sanallaan ja Jeshuan kuolleistanousemisen kaut­ta Jumala uudestisynnyttää ihmisen ylhäältä Pyhästä Hengestä:

”Ylistetty olkoon..Herramme Jeshuan Messiaan Jumala ja Isä, joka… on uudesti­synnyttänyt meidät... Jeshuan Mes­siaan kuolleistanousemisen kautta (1Pt 1:3; Jh 3:3-9); Tahtonsa mukaan Hän synnytti meidät totuuden Sanalla (Jk 1:18); jotka  olette uudestisyntyneet .. katoamattomasta siemenestä (1Pt 1:23).

Raamatullinen uudestisyntyminen (kr. genneethee anoothen, syntyä sekä uudesti että ylhäältä, IRT p. 6053-6057; UTN no:t 465, 956) on synteihinsä ja rikoksiinsa kuolleen (Ef 2:1-6) hengellistä syntymistä evankeliumin Sanalla Pyhästä Hengestä (Jh 3:3-10; 1Pt 1:1-3, 22,23; Jk 1:18).

Tämä uudestisyntyminen on UL:n ajassa kaikille ”syntei­hinsä ja rikoksiinsa kuolleille pelastuksen, ”Luvatun Maan” täyttymykseen, Jumalan Kuningaskun­taan, pääsemisen välttämätön edellytys. Jeshua lunasti ja so­vitti koko luomakunnan siitä tilasta, johon se Aadamin lankeemuksen tähden oli joutunut (1Jh 2:2; Apt 10:9-16; 1Ms 3:17; 5:29).

Mutta sovitus ja Jumalan lapseus kaikkine hedelmineen astuvat syntei­hinsä ja rikoksiinsa kuolleiden kohdalla voimaan vain parannukseen ja kään­tymykseen perustuvan hengellisen syntymisen kaut­ta. Ja täydellisyydessään vasta siinä toi­sessa uudestisyntymisessä ja uudestiluomisessa (kr. palingenesia, palin, taas, jälleen, uudestaan; genesia, syntyminen), mikä on oleva kaiken täyt­ty­mys (IRT p. 6053-6057; UTN n:o 3303; Mt 19:28; Lk 24:47; Apt 3:19-21; Rm 8:17-25; Fil 3:20,21).

Tämän toisen uudestisyntymisen kokevat myöskin VL:n pyhät ja syyttömyyden tilassa, kasta­mat­tomina kuolleet syli­lap­set, koska ”liha ja veri” eivät voi periä Jumalan Kuningaskuntaa (1Kr 15:47-50). Sellaiset lapset, jotka eivät vielä ole henki­lö­kohtais­ten syn­­­tiensä ja rikostensa kautta kokeneet sitä hengellistä kuolemaa (1Ms 2:16,17; 5:5; Ef 2:1-6), minkä kautta ensimmäisestä ihmisparista alkaen kaikki tietyn yksilöllisen ikä­rajan ylittäneet kaut­ta aikain ovat kulkeneet, eivätkä tulleet uskoon (Ef 1:13), pääsevät Lupausten Maahan ja Jumalan taivaaseen, ilman ensimmäisen uu­desti­syntymisen vaati­musta (Mt 18:3; 19:14: Mk 10:14; 5Ms 1:39; Jes 7:14-16).

Toisesta uudestisyntymisestä ovat osallisia myös kaikki VL:n pyhät – ristin ryöväri mukaan lukien – joiden ei ollut mahdol­lista kokea Jeshuan kuolleista nousemiseen per­ustuvaa (1Pt 1:3) ensimmäistä uudestisyntymistä ajassa. Kaikkien muiden, pait­si sylilasten ja VL:n ajan pyhien, kohdalla ensimmäinen uudestisyntyminen on toisen uudestisyntymisen osal­lisuuden välttämätön edellytys; ensimmäisessä, vanhurskasten ylösnousemuksessa nousevat vain pyhät (Apt 24:14,15; Ilm 20:4-6).

Ensimmäistä uudestisyntymistä ei aikaansaada kastamalla vedessä. Isä Jumala uudesti­synnyttää, kun Jeshua Messias kastaa uskoon tulleen Pyhässä Hengessä ruumiinsa jäseneksi (1Pt 1:1-3, 22,23; Jk 1:18; Apt 1:5; 8:37; 10:34-48; 11:14-17; 15:5,7; 17:4; 18:27; 19:2,18; 21:20,25; Rm 13:11; 1Kr 12:13).

Jeshua ilmoitti tämän uudestisyntymisen ihmeen Nikodeemukselle, joka ei voinut sitä käsittää, vaikka oli ”Israelin opettaja”:

”Jeshua vastasi ja sanoi.. ’Totisesti Minä sanon sinulle: ’joka ei synny uudesti ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan Kuningaskuntaa’.. Totisesti, totisesti Minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi päästä sisälle Jumalan Kuningaskuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt on henki… Nikodeemus vastasi ja sanoi Hänelle: ’Kuinka tämä voi tapahtua?’ … sinä olet Israelin opettaja etkä tätä tiedä!” (Jh 3:3-10).

Mitä Kirjoituksissa tarkoittavat vedestä ja Hengestä syntyminen?

Jh 3:5,6 on tyypillinen teksti, mikä aukeaa oikein vain huomi­oimalla Raamatun todellinen, alkutekstitarkka opetus­kokonaisuus aiheesta ja Raamattu juutalaisena Lähi-Idän kulttuuriympäristössä ihmis­kun­nalle il­moi­tettuna ja synty­neenä kirjana. Jeshuan puheessa on tässä juu­talaisessa opetukses­sa ylei­nen parallelismi -ra­kenne (parallelismus mebrorum), rinnakkaisuus, kerto, mikä tar­koittaa saman asian tois­tamista, pu­heessa ja tai tekstissä, kah­dessa tai useammassa pe­räk­käisessä säkeessä eri sanoin (IRT, p. 7298). Raamatun kielessä ja juutalaisessa kulttuuriym­päristössä kut­suttiin en­sim­mäistä luo­mista ja syn­tymistä, ”ve­des­­tä” synty­mi­seksi (vrt. 2Pt 3:5). Jh 3:5,6:ssa nämä, luon­nolli­sen ja hen­gellisen syn­­tymisen pa­ral­lelismi ja al­le­go­ria, menevät näin:

jae 5: ”Totisesti, totisesti Minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan Kuningaskuntaan; [ja sitten kerto, jae 6]

jae 6: ”Mikä  lihasta  on syntynyt, on  liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on Henki”.

Eli siis ”vedestä syntyminen” (jakeessa 5.) ja lihasta syntyminen (jakeessa 6.) tarkoittavat molemmat samaa, luon­nollista syntymistä kummassakin jakeessa, ja Hen­gestä syntyminen on hengellistä syntymistä molemmissa jakeissa.

Allekirjoittaneen kysyessä n. 25 v. sitten oppineelta Jeshuaan uskovalta juu­talaiselta, Jh 3:5 ja 6 jakeiden välillä ole­vasta parallelismi-rakenteesta (onko siinä alkukielissä ehdottoman kiistattomasti em. rakenne?), tuli vas­taus teks­­­tin pikaisen vilkaisun jälkeen ”sekunnissa”:

”Ellei jakeiden 5 ja 6 välillä olisi parallelismirakenne, Jeshua opettaisi niis­sä Hellenismiä [mitä kirkkolaitos juuri tekeekin], (Joseph Shulam: Henkilökohtainen tiedonanto pyyn­nöstä).

Juutalaisen allegorian, ja parallelismirakenteen huomioiva jakeiden ym­mär­tä­mi­nen on kristityiksi tunnustautuvien koh­dalla todella harvinaista, mutta sen käsittäminen, että siinä ei puhuta kastevedestä, ei kuitenkaan aivan tuntematonta. Yksi asian ym­mär­tänyt on amerikkalainen teol.tri John F. MacArthur, Jr. Hän käsittelee aihetta kirjassaan Jeesuksen Evan­keliumi ja kirjoittaa mm. näin:

”Jotkut sanovat tämän tarkoittavan vettä – H₂O. Se ei tarkoita. Tällä raamatun­kohdalla ei ole mitään tekemistä [kaste-]veden ja kas­­tamisen kanssa. Ihminen ei pelastu kyl­pemällä” (s. 59).

Tekstijakso Jh 3:3-9 ei puhu vesikasteesta mitään – puhumattakaan, että opettaisi uudestisyntymistä vesikaste­toimi­tuksella, vaikkakin on selvää, että vesi­kasteessa on sekä uudestisyntymisen että Hengessä kastamisen vertau­s­kuvallisuus. Jeshua puhui kyllä kerran hengellisestä ”kylpemisestä” ja ”puhtaudesta” sa­massa asiayhteydessä, tar­koittaen pelastavaa tilaa, kun Hän jalkojenpesun yhtey­dessä sanoi apostoli Pietarille ja muille opetuslapsille:

”Joka on kylpenyt, ei tarvitse muuta kuin että jalat pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas; ja te olette jo kaikki puh­taat..” (Jh 13:10).

Mutta tässäkään Jeshua ei viitannut luonnolliseen kylpemiseen eikä vesikas­teeseen, vaan puhui kylpemisestä sel­västikin allegorisesti, vertauskuvallisesti, tar­koittaen sitä Sanaa, joka puhuttuna ja vastaanotettuna oli heidät puh­distanut. Tämä käy sel­keästi ilmi, sekä Hänen Sanoistaan Jh 15:3: ”Te olette jo puhtaat sen Sanan tähden, jonka Minä olen teille puhunut”, että yleensä Raamatun opista synnistä puhdistu­misesta. Kaiken edellä olevan Jeshua myös puhui jo ennen kuin Uuden Liiton vesi­kastetta oli edes asetettu. Sanatarkkojen käännösten mukaan apostoli Paavali kirjoitti tästä samasta asiasta mm. tällaisin Sanoin:

”.. niin kuin Messiaskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että Hän sen pyhittäisi, puhdistettuaan sen, vesipesolla Sanassa” [Ef 5:25,26, UT:n Novum; Saarisalon sanatarkka UT];

”Mutta kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti Hän meidät.. laupeutensa mu­kaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.. että me [uskon kautta, Rm 5:1] vanhurs­kau­tettuina.. tuli­sim­­me iankaikkisen elämän perillisiksi” (Tt 3: 4-7; Apt 11:14-18).

Missään tämän sisältöisissä kohdissa ei puhuta mitään vesikasteesta, vaan ne ovat kerrontaa ja opetusta sen toteutumisesta Uuden Liiton järjestyksenä, mistä Herra jo muinoin oli puhunut profeettainsa kautta, ja minkä Sanan täyttymyksenä Jeshua ja apostolit niistä opettivat; esimerkiksi:

”Minä panen lakini [opetukseni; Sanani] heidän sisimpäänsä; Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte.. ja uuden Hengen Minä [uskon kautta, Gal 3:2,13,14] annan teidän sisimpäänne” (Jer 31:33; Hes 36:25-27).

Vesikaste ja Pyhän Hengen saaminen

Vesikaste ja Pyhän Hengen saaminen ovat Kirjoituksissa toisistaan riippumattomia. Pyhä Henki tulee ihmiseen, hänen sisim­päänsä, Pyhän Hengen kasteessa. Raamatus­­sa ei ole sellaista oppia, että Vanhassa Liitossa olleen ”Johan­neksen kas­teeksi” sanotun vesikasteen sijaan olisi Uuden Liiton järjestyksessä tullut jo­kin vedellä JA Hengellä/Hengessä tapahtuva (kirkollinen) ”kris­tillinen” kastaminen, joka joko suo­raan vaikuttaisi ja tai, josta (joskus myöhemmin) seuraisi Pyhän Hengen saaminen.

Johannes Kastajan kautta annettiin suorasanainen ennakoiva lupaus sii­tä, että tuleva Messias on kastava vesikasteen sijasta Pyhässä Hengessä – ei vedessä  ja Hengessä [Mt 3:11]. Ollessaan apostoliensa kanssa, Jeshua vahvisti saman heille sanoen: ”Johannes kastoi vedessä, mutta teidät kastetaan Pyhässä Hengessä, ei kauan näitten päivien jälkeen [Apt 1:1-5]. Kun tuo lupaus sitten helluntaipäivänä kaikkien opetuslasten kohdalla täyttyi, ei vettä tietystikään – lupauksen mukaan – käytetty, vaan Henki tuli ilman vettä (Apt 2:1-4).

Lupauksen täyttymys oli nimenomaan tämä, koska Apt 1:4,5 jakeissa oli kysymys apostoleista ja siinä hetkessä kool­la olleesta opetuslapsijoukosta, ei niistä, jotka sen jälkeen tulivat heidän julistuksensa kautta uskoon ja kastettiin vedessä (Apt 2:36-47). Apostoli Pietarin todistuksista myös käy myös ilmi, että siinä, mitä heille ilman vettä tapahtui, oli profeetallisen Sanan täyttymys Hengen vuodattamisesta kaiken lihan päälle (Apt 2:14-21; Jl 2:28-32). Saman uuden järjestyksen toteu­tumaa olivat myös  myöhemmät ta­pahtumat Korneliuksen kodissa, kun siellä ihmiset saivat Pyhän Hengen, ”vailla mitään erotusta” siihen, mitä apostolit olivat itse kokeneet (Apt 1:4,5;  10:42-48; 11:15-18; 15:7-9).

Asiainjärjes­tys Pyhän Hengen kasteen ja vesikasteen saamisen suhteesta on muuttumattomasti voimassa Uudessa Liitossa. Ja se oli sitä nimenomaan myös siinä, mitä sitten tapahtui Helluntaina niille 3000:lle, jotka tulivat uskoon (Apt 2:36-47) aiemmin Hengessä kastettujen julistuksen kautta; Henkeä ei silloinkaan jaettu vesikasteella.

Ihmiset saavat Raamatussa Pyhän Hen­­gen sekä ennen vesikastetta, pelkästään uskossa kuulemisesta (Apt 10:44-48; Gal 3:2), että eivät (Hengen voiteluna) saa, vaikka he ovat kastetut vedessä (Apt 8:14-17). Siis – tätäkään, kuten syntien an­teeksi­saa­mista, vanhurskauttamista ja uudestisyntymistä – ei Apt 2:38:ssakaan – vaikuttanut vesikaste, vaan evan­keliumin synnyttämät usko/parannus/kääntyminen.

Vesikasteen ja Pyhän Hengen saamisen raamatullinen toisistaan riippumattomuus todistuu myös­kin siinä, että yhä vielä tänäänkin Korneliuksen kodin tapahtumat toistuvat usein us­koon tulleiden kohdalla. Hengen kaste, voitelu ja niihin liittyen armolahjoja ilmenee edelleen uskoon tulleilla, sekä uskonnottomilla vedessä kastamattomilla, että pakanallisen sakra­mentin saa­neilla kastamattomilla – kunhan he vain sittemmin ovat todellisesti tulleet uskoon (Ef 1:13).

 –Apt 10:34-48 tapahtumat eivät ole mikään kertaluonteinen ”pakanain Hel­luntai” ja ”poikkeustapaus”, miksi kirkkolaitos on sen koettanut vääntää, voidakseen ylläpitää sepittämäänsä kuviteltua ”ve­dellä ja Hengellä kastamisen” oppinsa sak­ramenttivaltaa.

Vesikaste ei ole Hengen saamisen peruste tai välittäjä, vaan se on jokin muu. Ja kuten kaikessa, Raamattu vastaa tässäkin selkeästi siihen, mistä on kysymys:

”Messias on lunastanut meidät lain kirouksesta.. että Aabrahamin siunaus tulisi… ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen” (Gal 3:13,14); tämän vain tahdon saada teiltä tietää, lain teoistako saitte Hengen, vai uskossa kuule­misesta?” (Gal 3:2; vrt. Rm 10:17).

”Ja me olemme tämän todistajat, niin myös Pyhä Henki, jonka Jumala antaa niille, jotka Häntä tottelevat..” (Apt 5:32);

”Hänessä on teihinkin, sitten kuin olitte kuulleet totuuden Sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” (Ef 1:13).

On tärkeää, että Jumalan Sanaa luetaan ja tulkitaan sen kokonaisuudessa ja että Raamattua selitetään Raamatulla. Silloin väl­tytään mm. kuvittelemasta, että vesikaste vaikuttaisi Pyhän Hengen saamisen ja muita Jumalan lapseuden edellytyksiä tai sisältöjä.

   Evankeliumin lupauk­sista osalliseksi tule­minen pe­rustuu aina sen tietoiseen vas­taanottamiseen ja ihmisen jumalasuhteen käänteentekevään muuttumiseen.

Hengellinen syntyminen, kaste Pyhässä Hengessä ja täyttyminen Hengellä

Otsikon aiheet ovat yhteydessä opillisiin tulkintoihin kasteista: valtiokirkkolaitokset ”vaikuttavat” sakramentillaan kaikki otsikon asiat; vähän vapaammin si­do­tut kirkkokunnat, ja melko yleisesti uskovatkin, sekoittavat otsikon käsitteitä keske­nään tavalla, joka sekään ei kaikessa sovi yhteen Raamatun Sanan kanssa.

Kirkkolaitoksen sakra­mentilla ja otsikon aiheilla ei tietenkään ole lainkaan yhtymäkohtia; UL:n vesikasteeseen ne liit­tyvät siten, että uskoon tulleet, Hengessä kas­tetut hengellisesti syntyneet kastattavat itsensä vedessä. Aiheiden kes­kinäisten suhteiden ja niiden raamatullisten perusteiden osoittaminen ja ymmärtäminen edellyttävät tietyssä mitassa niiden tarkas­telua liittojärjestysten (VL/UL) ja kirjoituskokonaisuuden valossa. Uusi Liitto toi, lupausten mukaisesti ja VL:n jär­jes­tyksestä puuttuvat, mm. uudestisyntymisen Jumalan lapseksi Jeshuan kuolleistanousemisen kautta (Jh 3:5,6; 1Pt 1:1-5), Pyhän Hengen kasteen ja Hengen tulemisen tuossa kasteessa uudestisyntyneiden ja Juma­lan lapsen asemaan päässeiden sydämeen/si­simpään asu­maan (Jer 31:33; Hes 36:25-27; Jes 32:15-20; 44:3; Jh 7:38,39; Mt 3:11; Apt 1:5; Gal 3:14; 4:4-7; Rm 8:9-11) ja yhdessä Hengessä kastamisen Messiaan yhden ruumiin jäseneksi (Kr 12:13), sekä Hengen tulemisen kaiken lihan yl­le/päälle [srk:ssa] Hengen täyteyden palvelus­teh­tävä­voiteluna ja Hengen lahjojen tulemisena UL:n tavalla (Jl 2:28-32; 2:1-21; Mk 16:15-20; 1Kr 12:1-31; Rm 12:4-11).

Kaste Hengessä ja Pyhän Hengen tuleminen uudestisyntymisessä asu­maan ih­misen sydämeen/sisimpään on kerta­­tapahtuma, ja tuli mahdolliseksi vasta Uuden Liiton jär­jestyksen ajassa, ylös­nousemuksen pe­rus­teella ja Messiaan kir­kastami­sen jäl­keen, kun Hän Isän luo mentyään lähetti Pyhän Hengen lupausten mukaiseen tehtävään. Hengen toiminta muuttui kahdella tavalla Liiton vaihtuessa Vanhasta Uudeksi: Henki tulee nyt srk:ssa “kaiken lihan päälle”, kun ennen vain harvojen, ja nyt Henki tulee sisimpään, sydämeen asumaan, kun ennen vain voiteluna ylle/päälle.

Pyhän Hengen kasteella on kaksi perustehtävää: uudestisynnyttää Jumalan lapsen asemaan ja liittää Messiaan ruumiin jäseneksi (Jh 3:5,6; 1Kr 12:13), sekä sydämessä asuvana vaikuttaa ja tehdä mahdolliseksi Jumalan tahdon mukaisen elämän ja vaelluksen (Rm 8:9; Hes 36:25-27; Jes 32:15-20; 44:3).

Hengellä täyttyminen (Hengen voitelun astian ylle/päälle tuleminen) taas on asetettu tois­tu­vaksi (Apt 2:4; 4:31; Ef 5:18-20), on ol­lut mah­dollista ja ilmennyt jo VL:kin aikana (2Ms 31:1-5; Tuom 6:34; Lk 1:41,67). IRT:ssa kirjoitetaan tästä Hengen toi­minnasta:

“Kuvaavaa on, että Jumalan Henki yhtäkkiä ja tilapäisesti näyttää tulleen näihin ihmisiin [alkuteksti: heidän ylleen päälleen], joita Hän käyttää välineinään pelastushistoriassa. Il­moi­tuk­sen välittäjät saavat Hengen [ylleen/päälleen] pal­ve­lus­­tehtäväänsä varten vain joksikin ajaksi” (p. 1167).

Hengen täyteyden tarkoitus on palvelustehtävävoitelu, Jeshuan todistajain tekeminen kykeneväksi olemaan Hänen todis­tajansa maan päällä, sekä pelastukseksi uskosta osattomille evankeliumin julistuksen yhteydessä (Apt 1:8, alkuteksti “yl­lenne/pääl­lenne”; 4:29-31; 14:3; Mk 16: 20), että yhteisestä uskosta rakentumiseksi uskovien kes­­kuudessa (1Kr luvut 12, 13, 14; Ef 5:15-27).

Tämän selkeän, Liitto- ja pelastusjärjestykseen pohjautuvan perustuksen ja asiainjär­jes­tyksen tiedostami­sessa ja ymmärtä­misessä on otsikon asiakokonaisuuden ja UL:n täyt­tymyksen käsit­tämisen perustus. Ilmaisut Hengen tulemisesta astian pääl­le/ylle ja tu­leminen täyte­tyksi Hen­gellä, esiintyvät runsaina Kirjoituksissa myös jo VL:n aika­na, Ju­malan antaessa pal­ve­lustehtävävoitelunsa ihmisille, mutta kaste Hen­gessä ja Hen­gen tuleminen asumaan sisimpään, tuli vasta Uuden Liiton jär­jes­tyk­sessä. Tämä vaati mm. sitä, että Jeshuan piti tulla kirkastetuksi ja mennä Isän kotiin (Jh 7:38,39). Hen­gen kaste ja täyteys, minkä tullessa jaetaan armolahjoja ja voidellaan olemassa olevat käyttöä varten, ovat siis eri asioita, vaik­ka esiintyvät ihmi­sen elä­mään ensimmäistä kertaa tullessaan myös yhtenä ja samana ta­pahtumana (Apt 1:5; 2:4; 19:1-6).

Hengen kasteen ja Hengellä täyttymisen sekoittaminen samaistamalla ne yh­deksi ja samaksi on yleinen, mutta ym­mär­rettävä harha kristikunnassa, mm. siksi kun ne esiin­tyvät myös yhdessä. Tästä johtuen on yleistä, että kysytään uudes­tisyntyeeltä ja “yhdessä Hengessä yhteen ruumiiseen kastetulta” (1Kr 12:13) uskovalta mm.: “Olet­ko saa­nut hen­ki­kas­teen?” (kysyjän yl. peräänkuuluttaessa, puhutko kielillä) ja tai: “Oletko täyt­tynyt Pyhällä Hen­gellä?” (ikään kuin se olisi jokin kertatapahtuma loppu­elä­mäksi). Se­kaannusta aiheuttavat näissä myös sekä väärät kään­nökset, että väärä opetus.

Raamatunkäännöksissämme on yleensä käännetty väärin, epäjohdonmukaisesti ja sekoit­ta­en kes­­kenään Hen­gen tulemisen sisim­pään, ja toisaalta ylle/päälle kun Henki täyttää. Kun Raamatussa -33/-38 käänne­tään, että Jumalan Henki tuli/tulee “hei­hin/teihin” (minkä ymmärräm­me, että “sisimpään”), heprelaisessa alku­tekstissä on, että Henki tuli “heidän ylleen/­pääl­leen”, mikä on sopusoinnussa sen kanssa, että vasta Uu­dessa Liitossa Jumala lu­­pasi antaa Henkensä ihmisten sisim­pään, eli “hei­hin” (Jer 31:31-34; Hes 11:19,20; 36:25-27). Myös Jeshua vahvisti tämän järjes­tyksen (Jh 7:38,39).

Tähän sääntöön on olemassa vain yksi poikkeus, joka sekin on ihanassa sopu­soin­nussa kirjoituskokonaisuuden kanssa: kun on kysymys todel­lisesta Välimie­hestä, Jeshuasta (Hb 12:24) ja Hänen esikuvastaan, VL:n väli­mie­hestä Moo­seksesta (Gal 3:19), esiintyvät Kirjoituksissa jo VL:n puolella – kuten tuleekin – myös il­maisut Hen­gen tulemi­sesta sisimpään/sydä­meen/häneen (Mk 1:10; Jes 63:11). Mutta nämä “poikkeukset” eivät muuta seuraavaa perusjärjestystä:

Esim. 1. Henki oikeasti tulee ylle/päälle (kun käännöksemme antaa suoraan tai epäsuorasti ymmärtää, että “heissä” ja/tai “heihin”): 4 Ms 11:16,17,25,29; 24:2; Tuom 3:10; 11:29; 14:6;15:14; 1Sm 10:6,10; 16:13,14; 19:20,23.

Seuraavissa teksti käännökses­säkin puhuu oikein Hengen tulemisesta ylle/päälle eli täyteyden voitelusta sekä Vanhassa että Uudessa Liitossa.

Esim. 2. Henki täyttää: 2Ms 31:1-5; 5Ms 34:9; Tuom 6:34; Mka 3:8; Lk 1:41,67; Apt 2:4; 4:31; 7:54,55; 9:17-20; 11:24; 13:8-11. (alleviivatuissa kaste ja täyt­ty­mi­nen; näin myös Apt 19:1-7, mikäli heidän uskoviksi tulemisensa oli VL:n ajalta).

Kertaluonteisessa UL:n Hengen kasteessa ihminen saa Pyhän Hengen ja Henki tulee ihmisen sisim­pään, asumaan siellä (Rm 8:14-17), kun taas Hengen täyteyden koke­muksessa Henki aina tulee ihmi­sen ylle/päälle, toistu­vasti, tapaus­koh­taisesti ja tarkoi­tuksellisesti (Apt 2:4; 4:31; Ef 5:15-20), vai­kut­taen astiassa ja hänen kaut­taan Juma­lan tarkoi­tusten ilmenemistä (Lk 1:41,67; Apt 2:4; 4:31).

On mahdollista, että ihmiset ovat Hengessä kastet­tuja ja Henki asuu heissä, mutta he eivät ole ymmärretyksi tulleella tavalla kokeneet Hengen täyteyden palve­lusteh­tävä­voitelua ja siihen yl. liittyvää Hengen lahjojen ilmenemistä. Jos armo­lahja on esim. kielilläpuhuminen tai profetian lahja, jää Hengen täyteyden kokeminen lahjan saa­jalta tuskin tiedos­tamatta, kun taas jos täyteyden voitelus­sa toimiva armolahja on esim. avustaa (1Kr 12:28), ymmärretään ja koetaan “kasteen“ ja Hengen täy­teyden koke­muksen vielä puuttuvan – varsinkin, kun väärä opetus sitä yl. koke­muk­sen arvo­val­lalla vielä vakuuttaa. Ja niin sitten jatketaan „Hengen täyteyttä etsivien“ rukous­altta­reita ja täyteyden kokemuksen etsimistä niidenkin ruumiin jäsenten koh­dalla, joista on Kirjoitettu että „eiväthän kaikki puhu kielillä“, loppu elämää – turhaan.

Sekaannusta lisäävät helposti myöskin sellaiset UL:n Kirjoitusten kohdat, joissa ih­miset eivät vielä olleet vastaan­ottaneet ja kokeneet tätä Hengen tulemista heidän päälleen täyttävänä voiteluna, vaikka heistä oli tullut Jumalan lapsia, kun he olivat tulleet uskoon ja heidät oli silloin “yhdessä Hengessä kastettu yhteen ruumiiseen” ja heillä näin täytyi olla Pyhä Henki asumassa heissä (Ef 1:13; Apt 8:14-17), koska uskovia ilman Pyhää Henkeä ei ole olemassakaan (Rm 8:9).

Oliko sitten Vanhan Liiton pyhillä ja profeetoilla lainkaan uudesti­synty­mistä ja Pyhää Henkeä?

Sanoohan mm. Daavid Kirjoituksissa: “äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi” (Ps 51:13); ja Uudenkin Liiton Kir­joituksissa käännöksessämme sano­taan profee­toista “mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Messiaan Henki viittasi” (1Pt 1:11). Ja olivat­han he vanhurs­kautetutkin (1Ms 15:6; Rm 4:3). Kuten edellä on osoitettu, Kir­joitukset todistavat selkeästi, että Pyhä Henki vai­kutti heissä tulemalla Jumalan Hengen voiteluna heidän päälleen/ylleen, mutta vasta ylös­nou­semus ja Uusi Liitto toivat tullessaan sen, että ihmiset saattoivat uu­des­ti­syn­tyä kuol­leistanou­semisen kautta (1Pt 1:1-3) ja Jumalan Henki tulla sisimpään asu­maan (Jer 31:33; Hes 11:19,20; 36:25-27; Jh 7:38,39; Rm 8:14-17).

Siten, kun esim. Daavid pyysi, ettei Herra ottasi pois Pyhää Henkeään, voi se tar­­koittaa vain sitä, ettei Hänen Henkensä voitelu poistuisi hänen päältään ja siten tois­tuvasti vai­kut­tamasta hänessä. Ja kun sanotaan, että “heissä oleva Messi­aan Henki”, on sen tulkittava tarkoittavan heidän päällään olevan Hengen vai­kutusta heissä. Täs­mällisesti ottaen kreikankieli sanookin 1Pt 1:11:sta: “mihin tai millaiseen aikaan viit­tasi heissä Henki Messiaan”, mikä ei edellytä, että Henki olisi ollut heissä asumassa, vaan vain sitä, että Henki päällä olevana vaikutti heissä.

Profeetta Jooelin ja apostoli Pietarin sanat Liittojen eroista Hengellä täyttymisen voite­lussa sisältävätkin sen, että itse täyteyden voitelu on Liitoissa peri­aatteessa sama: “Mi­nä vuodatan Henkeni kaiken lihan ylle/päälle”, (kun se VL:ssa oli ollut vain profeettain, pappien ja kuninkaiden osana, Jl 2:28-32; Apt 2:16-21). Voitelun seu­raukset tietysti tulevat nyt UL:n täyttymyksen sisältöisenä.

Kun Jeshua ennalta puhui apostoleilleen Helluntain tapahtumista, kasteesta Hengessä (Apt 1:5, ja Pyhän Hengen tule­misesta, on Raamattumme käännöksissä sanottu ”kun Pyhä Henki tulee teihin” (Apt 1:8). Näin käännöksen mukaan sanottiin astioille, jotka jo olivat Jumalan lapsia. Apt 1:8:n kreikkalaisessa tekstissä ei kuitenkaan sanota, että Pyhä Henki tulisi heihin, vaan että Henki tulee heidän pääl­leen/ylleen. Se on Kir­joitusten ilmaisu siitä palvelustehtävävoitelusta, jossa astia yhä uudelleen ja uu­delleen täytetään Hengellä voittoisaa vaellusta varten ja taivaal­listen välit­tämi­seksi maan päälle (Lk 1:41,67; Ef 1:13; Apt 4:31; 7:55; 8:14-17; 19:1-7).

Miksi sitten apostoleille ja muille opetuslapsille, jotka jo olivat Jumalan lapsia ennen Helluntaita, sanottiin että heidät vielä kastettaisiin Pyhässä Hengessä, “ei kau­an näitten päivien jälkeen”? Siksi, koska he olivat sikäli erikoisase­massa, että he kokivat opetuslapseuden ja Hengen voitelua sekä Vanhan että Uuden järjes­tyksen mukaan. Vaikka he olivat opetuslapsia VL:ssa, he eivät kuitenkaan olleet Jumalan lapsia (Gal 4:4-7), eivätkä voineet kokea kastetta Hengessä ennen UL:n lopullista täyttymystä ja Hengen tulemista Hel­lun­taina UL:n tavalla heidän sisimpäänsä. Samalla he sitten kasteen lisäksi kokivat myös täyt­tymisen, Hen­gen tullessa UL:n palve­lustehtävä­voit­e­luna heidän ylleen/päälleen.

He olivat siis olleet opetuslapsia jo VL:ssa, mutta Pyhää Henkeä ei oltu vielä lähe­tetty UL:n tavalla antamaan Jumalan lapsen asemaa, vaikka Jeshua olikin puhal­tanut heidän päälleen ja sanonut: “Ottakaa Pyhä Henki” (Jh 20:22). Henki ei ollut voinut tulla asu­maan heidän sisimpäänsä, koska Jeshua ei ollut vielä mennyt Isän tykö (Jh 7:38,39; Hes 11:19,20; 36:25-27), mistä Hän vasta oli lähettävä Hengen pro­fee­tallisen lupauk­sen täyttymyksenä ja UL:n järjestyksenä (Jh 15:26; 16:7).

Apostolien ja kaikkien Helluntaina yhdessä koolla olleiden uskovien tilan­teelle, asiat sekä Vanhan että Uuden Liiton järjestyksen mukaisella tavalla koke­neille ver­ran­nollinen suhteessa Hengen tulemiseen sisimpään, on myöskin Apt 19:1-6 kerrottu Efeson uskovien tilanne. He olivat kaiketi tulleet uskoon Vanhan Liiton jär­jes­tyk­sen ajassa, koska olivat kastat­taneet itsensä vedessä vasta “Johanneksen” kasteella.

Kun sitten kysymyksessä olevat astiat itse sanoivat esitettyyn tiedusteluun Hen­gen vas­taanottamisesta, etteivät he ole kuulleet, että Pyhää Henkeä on olemas­sakaan, oli se tietysti ymmärrettävää, kun he opetuksesta osattomina olivat kaiken muun suh­teen aivan ymmärtämättömiä, paitsi, että olivat kuulleet Johanneksen tai hänen kas­ta­miensa “esi-evanke­liu­mia” Jeshuasta (Jh 1:26-37; Apt 19:4) ja tulleet uskoon.

Jeshua sanoi myös, että ”nämä merkit [monikossa] seuraavat niitä, jotka us­kovat: Minun Nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käär­meitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi.” (Mk 16:16-18). Kaikki se, mitä on sanottu Mk 16:16-18, on yhtälailla ilmentymää siitä Jumalan elämästä, mikä astiaan on laskettu, kun hänet on Pyhän Hengen kasteessa liitetty Messiaan ruumiin jäseneksi, mutta varsinainen merkki kasteesta Pyhässä Hengessä eivät sittenkään ole nuo Mk 16;16-18 ja 1Kr 12 luvussa mainitut asiat, vaan se Elämä ja Voima, joka niitä tuottaa (Apt 1:8), Hengen jakaessa kullekin niin kuin tahtoo (1Kr 12:11).

Jeshua ei sano: ”Kun Pyhä Henki tulee yllenne, te kaikki profetoitte, puhutte kielillä, saatte terveeksitekemisen lahjan, jne”. Hän kyllä sanoo, että niitä – monien muiden ohella – ilmenee niissä, jotka uskovat, mutta ainoat asiat, joiden Hän suoranaisesti sanoo seuraavan kaikkia, kun he tulevat kastetuiksi Pyhässä Hengessä ja kun Pyhä Henki täyttäen  tulee heidän ylleen, ovat nämä: ”te saatte voiman ja tulette Minun todistajikseni” (Apt 1:8) ja että ”nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat” (Mk 16).

Raamattu todistaa myös, että ”Jumalan Kuningaskunta ei ole sanoissa, vaan voi­massa” (1Kr 4:20). Jumalan Sanat ovat sekä Henki, että Elämä (Jh 6:63), mutta meidän sanamme – edes meidän ”evankeliumimme” tai ”kielilläpuhutut” sanammekaan – eivät suinkaan välttämättä ole sitä. Vain silloin, kun Jumalan Pyhä Henki yhtyy niihin voimana ja näin vahvistaa puhujan olevan totuudessa ja puhuvan tilanteeseen tarkoitettuja sanoja, ovat sanamme niitä sanoja, joista Raamattu sanoo, että ”jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan Sanoja” (1Ts 1:5-7; 1Pt 4:11).

Erityisesti ns. ”vapaammin sidotun kristillisyyden” tiettyjen suuntausten piirissä on vallitsevana oppi kielilläpuhumisesta Pyhän Hengen kasteen nimenomaisena, erityisenä merkkinä, helluntailaisuuden päävirtauksesssa jopa ”ainoana varmana merkki­nä”. Tällainen oppi ja käsitys ei kuitenkaan ole sopusoinnussa sen kanssa mitä Raamattu asiasta opettaa. Olemme edellä osoittaneet, mikä on se selvästi sanottu opetus, jonka jokainen voi Raamatusta lukea.

Kielilläpuhuminen on yksi niistä merkeistä, joiden Jeshua ilmoittaa (Hengen voiteluna) seuraavan niitä, jotka uskovat, mutta vain yksi merkki. Mk 16:16-18 sisältää monta muutakin merkiksi sanottua, mutta missään ole sellaista opetusta, että ne kaikki ilmenisivät kaikissa uskovissa eikä, että juuri kielilläpuhuminen olisi niistä ”se merkki”, joka osoittaa Pyhän Hengen kasteen tapahtuneeksi. Päinvastoin on suorasanaisesti sanottu, että ”eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja? Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään? (1Kr 12:29,30). Jumala on Kaikkivaltias ja voi panna vaikka aasin profetoimaan (kuten on pannutkin, 4Ms 22:21-34; 2Pt 2:15,16), mutta ”järjestyk­sensä” ruumiissa on edellä ­kuvatun kaltainen.

”Kielilläpuhumisopin” todisteluksi ja voimassapitämiseksi on opin edustajien taholla sepitelty myös mitä merkilli­simpiä omia oppeja ja suoranaista Raamatun väärentämistäkin. Yksi tällainen on oppi, jonka mukaan ”kaikki kyllä puhuvat ’saadessaan kasteen’, mutta kaikille se ei jää armolahjaksi”. Raamatussa sanotaan, että Jumalan kutsuminen ja armolahjat ovat peruuttamattomat [Rm 11:29, mm. UTN, Saarisalo]. Hengellisessä kuolemassa ihminen voi kuitenkin lahjan me­nettää, koska Pyhä Henki tällöin jättää astian, eikä lahja voi toimia ilman Henkeä.

Toinen vastaava hatusta tempaistu väärennös on oppi, jonka mukaan kasteen yhteydessä ilmenevä kielilläpuhuminen olisi erilaista kielilläpuhumista, kuin armolahjana esiintyvä puhuminen. Tähän voi vain todeta, että Raamattu tuntee edelleen vain yhden­laista kie­lilläpuhumista, sitä, mitä Henki puhuttavaksi antaa (”kielillä”, kreikaksi glossais, mon. datiivi, aina sama, mm. Apt 2:4 ja 1Kr 14:18, UTN n:o 975).

Ns. ”kristikunnassa” on liikkunut ja edelleenkin liikkuu myöskin sellainen oppi, että kun Pyhä Henki alussa (Apt 2) vuo­datettiin kaiken lihan päälle [srk:ssa], silloin ilmennyt kielilläpuhuminen olisi ollut sikäli ainutkertaista ja kaikesta myö­hemmin esiinty­västä kielilläpuhumisesta poikkea­vaa, että silloin puhuttiin ymmärrettävillä kielillä, kun taas myöhemmin tapahtuva puhuminen olisi kielillä puhumista, mitä kukaan ei ymmärrä. Sepitys on täysin vailla mitään todellisuuspohjaa, koska kaikkina aikoina on esiintynyt myöskin tunnetuilla kielillä puhumista. Viimeksi mainittu oppi onkin liittynyt läh. sellaiseen kirkolliseen teologiaan, jolla Apt 2:n tapahtumat helluntaina on – ellei niitä ole kokonaan legendoina kumottu – koetettu selittää ainutkertaiseksi tapahtumaksi, ja josta sanotaan, että ”Helluntai ei toistu”. UL:a ei tietysti koskaan toista kertaa aseteta eikä Pyhää Henkeä toista kertaa vuodateta ”kaiken lihan päälle”, mutta sekä Hengen saa­minen Pyhän Hengen kasteessa, että raamatullinen kielilläpuhuminen ja muiden armolahjojen ilmeneminen Hengen täyteyden/voitelun yhteydessä toistuvat loppuun asti samanlaisina kuin alussakin.

Kun apostoli Pietari Apt 2:16 vahvistaa, että ”tämä on sitä, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta” (Jooel 2:28-32), on tärkeää huomioida, ettei hän sano siten, kuin esim. -33/-38 Raamatussa käännetään ”tämä on se, mikä..”. Pietari ei siis sano, että kaikki se, mikä puhuttiin prof. Jooelin kautta, olisi saanut täyttymyksensä helluntain hengenvuodatuksessa, vaan että silloin tapahtunut oli sitä (kr. to), siis osa siitä. Lopputäyttymyksensä Jooelin profetia saa juuri ennen Jeshuan tulemuksen ja Herran suuren ja julkisen päivän tulemista (Apt 2:19,20). Oikein Apt 2:16 käännetään mm. Vapaan evankeliumisäätiön, Saarisalon, Koilon ja Raamattu kansalle käännöksissä.

Koskien Jooelin profetian lopputäyttymystä ja siinä nimenomaisesti Hengen vuodatuksen osuutta, ja sen suhdetta 1. UL:n Helluntain tapahtumiin, on Kirjoitusten ilmoituksessa sanomaa mitä ilmeisimmin myöskin liityen käsitteisiin syyssade ja kevätsade (mm. 5Ms 11:10-21; Jl 2:23-27; IRT p. 2446, 5478).

Heprealaisessa vuoden jaossahan syys- ja kevätsade luonnollisina sateina ajatellaan Israelissa tuossa järjestyksessä, että syyssade, varhaissade oli/on ensin ja kevätsade, myöhäissade, tuli/tulee nimensä mukaisesti jälkimmäisenä. Myöhäissade koetaan tär­keämmäksi, koska se valmistaa luontoa kesään. Hengellisesti luonnollisten sateiden esi- ja vertauskuvia vastan­nevat UL:n tapahtumat siten, Apt 2 tapahtumat Helluntaina Jerusalemissa olivat  syyssade, varhaissade, ja Herran suurta ja julkista päivää tulee edeltämään suuren ”sadon” valmistava kevätsade, myöhäissade.

Kun näitä ”sateita” ajatellaan hengellisten sateiden esikuvina – mitä ne Kir­joi­tuk­sissa kaikkineen epäilemättä ovat – seu­rannee niistä melko selvänä johtopäätös, että ainakin Israel tulee kokemaan ”Sade- ja Herran päivä” -profetioiden loppu­täyt­tymyk­senä vielä todella valtavan kevätsateiden Hen­genvuodatuksen. Ymmärrän sen olevan sitä, mikä tapah­tu­mana on kuvattu mm. Sak 12 ja 13 luvuissa olevana ”Armon ja rukouksen Hengen” vuodatuksena. Se vaikuttaa sen, että ”he katso­vat Häneen, jonka he ovat lävistäneet”. Tämä viimeksi mainittuhan tapahtuu varmasti ja on pelastushistoriassa yksi merkittävä vaihe. Mutta ei mielestäni kuitenkaan vaikuta mitään siihen, että se mitä tapahtui ensimmäisenä UL:n Hel­luntaina Jerusalemissa, kun Jooelin profetian mukaisesti ”Henki vuodatettiin kaiken lihan ylle”, on ja pysyy ainut­kertaisena ja loppuun asti voimassa olevana asiainjärjestyksen muutoksena, eikä siis siinä mielessä toistu. –Pyhä Henki on vuodatettu ja vuo­da­tetaan kaiken lihan ylle vain tuon yhden kerran.

Kun israelilaiset sitten kokevat Sakarjan profetian mukaisesti tuon armon ja rukouksen Hengen vuodattamisen ylleen, ei se ole mikään uusi tai toinen Hengen vuodatus siinä mielessä, mitä ensimmäisenä Helluntaina, vaan vain silloin vuodatetun kohtaaminen aivan erityisellä ja ainutkertaisella tavalla. Tällöin koko Israelin jäännös tulee tuon ”kevätsateen siunauksena” Herransa ja Messiaansa luo. Näin kevätsade on luonnollisen esikuvansa mukaisesti heidän kannaltaan merkittävämpi ja siunauksel­li­sempi kuin aikaisempi syyssade en­simmäisenä Helluntaina, jolloin vain vähäinen muutaman tuhannen juuta­laisen pelastuminen oli satona. Mutta sitten on vielä sanottava jotakin siitä Jerusalemin ensimmäisestä UL:n Hel­luntaista.

Kielilläpuhumisesta tiedetään, että sen väärennös tunnetaan myös useimmissa pakanauskonnoissa, jolloin sen tietysti tuottavat demonivoimat ja/tai ihmisen liha (UTN). Tähän ”shamanistiseen” sarjaan kuuluvat myös ”katolisessa karis­maat­ti­suu­dessa” esiintyvä ”kielilläpuhumisen syventämä Marian palvonta”, ja ”to­rontolai­set” yms. villihenget, ”hengen uudistus” jne., mitä ekumee­nisen porton hau­reuden viinistä juopuminen näinä päivinä lisääntyvästi tuottaa. Eikä kaikki kristittyjenkään kielilläpuhuminen ole aina Pyhästä Hengestä, vaan on myös vain sielunvoimilla tehtyä ”mo­lotusta” lihassa. Kielilläpuhuminenkin voidaan, kuten pro­fetia, ottaa myös ”omal­ta kie­leltään”, ja sen sisältö voi olla sekä rukousta että sanoma – Hengessä tai lihassa (vrt. 5Ms 18:20-22; Jer 23:16-18;25-32).

Me tarvitsemme koko Sanan ja Pyhää mieltä, kun arvostelemme näitä ja koetamme muodostaa Pyhien Kirjoitusten valossa kestävän käsityksen kasteesta Pyhässä Hengessä, Hengen täyteydestä sekä niiden ilmenemisestä evankeliumin työssä ja seurakunnassa. Kun ajattelemme, että Jumala tehdessään Uuden ja paremman Liiton kansansa kanssa, teki sellaisen Liiton, jossa Hän panee Liittonsa Sanat ja Henkensä omiensa sydämeen/sisimpään ja voiteluna vaikuttaa sen, että Hänen kansansa vaeltaa tuoden asioita esiin Hänen tahtonsa mukaan, olisi täydellisen mahdotonta, että Hän olisi asettanut sen merkiksi jokin sellaisen, mitä pimeys ja demonit voivat jäljitellä. Ei koskaan Jumala olisi tuon Pyhän Voitelun merkiksi pannut mitään sellaista.

Aivan varmaa on, että Pyhän Hengen merkkinä voi olla vain sellainen, mitä pimeys ei milloinkaan voi jäljitellä. Ja mikä tällainen merkki on, sen etsimisessä meidän ei tarvitse mennä yhtään sen pidemmälle, kuin ottaa vain sellaisenaan vas­taan se, minkä Jeshua merkiksi Pyhän Hengen voitelusta omissaan – ensimmäiseksi ja ainoastaan – sanoi: ”Kun Pyhä Henki tulee teidän yllenne/päällenne, niin te saatte voiman, ja tulette Minun todistajikseni” (Apt 1:8).

Tämä astiaan ja sen ylle laskettu Jumalan oma Elämä ja sen Jeshuasta ja Jumalan Jeshuan veressä toimitta­masta lunas­tuksesta todistava voima, on asia, jota pimeys ei milloinkaan tule matkimaan! Kukaan ei voi totta tarkoittaen sanoa ”Jeshua olkoon Herra, paitsi Pyhässä Hengessä” (1Kr 12:3). Eivätkä enempää saatana kuin ihmisen lihakaan, lähde korot­tamaan Jeshuan veressä olevaa pelastusta ja Hänen herrauttaan elämässä ja vaelluksessa yli kaiken. Sen aikaansaavat vain kaste Pyhässä Hengessä ja Hengen täy­teyden voitelu. Siksi siinä on Jumalan asettama todellinen, todellisen Pyhän Hengen kasteen ja voitelun jumalallinen merkki. Se on sitä myöskin, koska Pyhän Hengen yksi nimenomainen tehtävä on kirkastaa Lunastaja (Jh 16:7-15).

   Tie Hengen täyteyteen – yleensä ja jatkuvasti – sekä lahjoihin, on Kirjoituksissa hyvin selvästi viitoitettu: se on itsessään hengellisesti tyhjän ja köyhän, mutta Jumalan Rakkaudessa kylpevän tie. Mt 5:3, kr. teksti  on oikeastaan: ”Autu­aita ovat Hengen kerjäläiset”, koska tekstissä ei ole ”tavallinen” köyhä, vaan kerjäläinen (UTN, 3889). Tuo tie on se ver­raton jumalallisen agapé -rakkauden tie, mistä on Kirjoitettu mm. 1Kr luvuissa 12 ja 13, sekä Ef 5:18-20).

Vesikaste ja seurakunta

Uudessa testamentissa uskovien yhteyteen ja siten UL:n kokoontuvaan seurakuntaan kuuluu vain Jeshuan Hengessä, ja ihmisten vedessä, kastamia jäseniä (Mt 3:11; Apt 1:5; 2:41; 1Kr 12:13).  Samoin UT tuntee vain sellaisen evankeliumin julistuksen ja sen vastaanottamisen, missä vastaanot­taminen ilmaistaan välittömällä itsensä kastattamisella vedessä.

Yksi syy nykypäivän sekavuuksiin tässä kohden onkin siinä, että julistus ei aseta asioita kuulijoiden eteen tällaisena. Uskoon tulo ja vesikaste on nykyjulistuksessa  yl. erotettu toisistaan, kun niiden pitäisi Raamatun opetuksen mukaisesti edellä sanotulla tavalla liittyä välittöminä toisiinsa.

Lisäksi vesikasteesta on väännetty jonkinlainen seurakuntaan (oik. kirkkokuntaan) liittymisen/liit­tä­misen riitti. -Raama­tussa ja hengellisessä todellisuudessa ihmiset ei­vät liity eivätkä liitä ketään seurakuntaan – vain kirkkokuntiinsa ihmiset liittyvät ja liittävät. Kun KR -33/-38:ssa käännetään Apt 2:47: ”..lisäsi heidän yhteyteensä”, kreik­kalaisessa tekstissä on kohdassa ekklesia eli lisäsi seurakuntaan.

”Johannes kastoi vedessä, mutta teidät kastetaan Pyhässä Hengessä” (Apt 1:5);

”Sillä me olemme yhdessä Hengessä kastetut yhteen ruumiiseen” [1Kr 12:13];

”.. ja kastakaa heidät…” (Mt 28:18-20);

”Jotka nyt ottivat hänen sanansa [tehkää parannus ja kastattakoon kukin itsensä] vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta sielua” (Apt 2:41);

”Ja Herra lisäsi joka päivä seurakuntaan niitä, jotka saivat pelastuksen” [Apt 2:47].

Vesikaste ja pelastus

Hengessä, ja vedessä kastettu, Jeshuaa päivittäin ja loppuun asti seuraava uskova on Raamatun opissa se, joka pelastuu. Voiko sellainen pelastua, joka ei ole kastattanut itseään vedessä, on omaa tietään kulkevien uskonnon edustajien, ja jos­sakin mitassa myöskin ”va­sem­­malle ja oikealle hoippuvien”, harhaan johdatettujen, ymmärtä­mät­tö­mien ja/tai epäkuu­liaisten uskovien, spekulatiivista kyselyä Punaisen meren kasteveden edessä, tämän maailman Egyptin ja hengellisen Israelin rajalla.

Raamatun perusteella ei voida men­­nä sanomaan, että UL:ssa voi vedessä kastamaton (jolla olisi mahdollisuus kastattaa itsensä) pelastua, koska itsensä vedessä kas­tattaminenkin on Jumalan, uskovaksi ja pelastetuksi tulemisen toisistaan erot­tamat­tomaan yhteyteen asettama asia. Julistaa, että uskoon tulleen ei pelastuakseen ole tarpeen kastattaa itseään vedessä, ja että epäkuuliainen vedessä kastamatonkin voi pelastua, on sellaisen askeleen ottamiseen johdattamista, jossa luvataan ihmiselle jotakin sellaista mitä Raamattu ei lupaa. Siinä myös epäkuuliaisuus Jumalan selvälle Sanalle julistetaan raamatulliseksi ojentautumiseksi. Ja sellaiseen joh­datta­mi­nen on kyllä aina vähintäänkin ymmärtämättömyyttä, mutta – mikä pahinta – mah­dollisesti jo tietoista epäkuuliaista jumalattomuuttakin.

Tässä kohden usein viitattu on Raamatun kertomus ristin kastamattomasta ryöväristä, jolle Jeshua kuitenkin sanoi: ”tänä päivänä pitää sinun oleman Minun kanssani paratiisissa” (Lk 23:40-43). Tällä tapauksella ei kuitenkaan ole, kahdestakaan syystä,  mitään tekemistä otsikon aiheen – Vesikaste ja pelastus – kanssa. Ensiksikään UL:n vesikastetta ei tuolloin ollut edes asetettu, ja toisekseen, Jumala ei milloinkaan vaadi ihmiseltä mitään sellaista, mitä Hän ei ole ensin tehnyt mahdolliseksi.

Tämä näkyi myös jo pelastuksen esikuvassa: lapsi, joka ei vielä ole tietoinen hengellisistä valinnoista eikä siten niihin kykenevä, ei myöskään ole tuomionalainen, vaan pääsee Luvattuun Maahan. Sillä, kun ”Pääsiäislammas teurastettiin”, sovitti Hän, ei vain meidän, vaan koko maailman synnin (5Ms 1:34-39; vrt. Jes 7:14-16; Mk 10:13-16; Lk 18:15-17; 1Jh 2:2). Mutta pelastusjärjestyksen kannalta huomionarvoistakin ristin ryövärin tapauksessa on: hänkin ”huutaa avuksi Herran Nimeä”.

Jeshua tuli iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat Hänelle kuuliaiset, Hän, jota Jumala nimittää ylimmäiseksi papiksi (Hb 5:8-10). Samassa tekstiyhteydessä Kirjoitukset opettavat jättämään Messiaan opin alkeet, joita ovat juuri nämä nyt käsittelemämme asiat (parannus kuolleista töistä, usko Jumalaan, oppi kasteista ja kätten pääl­lepanemisesta, kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta), kulkemaan eteenpäin ja syömään vahvaa ruokaa (Hb 5:11-6:2).

Kun puhutaan alkeiden jättämisestä, sillä puhutaan alkeiden kautta kulkeneille uskoville; alkeiden ohi kulkeneille ei tässä sanota mitään. Ja Jeshua tuli iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi vain alkeiden kautta kuuliaisuudessa kulkeneille.

Vesikaste ja pelastus ovat yhteydessä toisiinsa myöskin sen kautta, että kasteen pyytäminen ja itsensä kastattaminen ovat osa Jeshuan tunnustamista ihmisten edessä Herrakseen ja pelastajakseen, kun taas kastattamattomuus Hänen ja Sanansa epäsuoraa kieltämistä ihmisten edessä. Jeshuan tunnustaminen ihmisten edessä johtaa siihen, että sellaisen Hän tunnustaa Isänsä edessä, kun taas kieltäminen siihen, ettei kieltä­jääkään tunnusteta Isän ja enkelien edessä (Mt 10:32,33; Lk 12:8,9).

Jeshuan asettama itsensä julkinen kastattaminen Hänen Nimeensä merkitsee aina myöskin lähtemistä, häpeästä väli­t­tämättä, ulkopuolelle tämän maailman ja sen uskonnollisten leirien Hänen pilkkaansa kantaen. Ja Jeshua sanoi myöskin, että joka häpeää Häntä ja Hänen Sanojaan tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupol­vessa, sitä myös Hän on häpeävä, kun Hän tulee Isänsä kirkkaudessa (omiaan nouta­maan, Hb 13:8-15; Mk 8:38).

Kuuliaisuus Herran Sanoille johtaa lähtemiseen Egyptin synnin maasta ja Punaisen meren, sekä tämän maailman erämaan kautta kulkien, saapumiseen Jumalan Luvattuun Maahan; epäkuuliaisuus siihen, että jäädään mieleltään muuttumattomien ja kään­tymättömien egyptiläisten joukkoon. Ja siinä porukassa hukutaan siihen samaan ”kas­te­veteen”, joka erotti israeli­laiset egyp­tiläisistä ja synnin maasta (Hb 11:23-29; 2Ms 14:12-31; 1Kr 10:1-11).

Tapahtumakokonaisuutta – Jumalan Sanan mukainen Egyptistä lähtö, veren sively, pääsiäislampaan syöminen ja Pu­nai­seen mereen astuminen – tulkittaessa, on huomattava, että näin toimiessaan he saivat kasteen Moosekseen (VL:n välimiehen esikuvaan) ”pil­vessä ja meressä”, so. ”Hengessä ja vedessä”. Tässä järjestyksessä, pilven­patsaan erottaessa heidät egyptiläisistä jo rannalla, ennen mereen astumista. Mutta vaikka Henki erotti jo rannalla, vasta vesi saattoi tapahtuneen päätökseen.  –Nämä ovat sekä paljon puhuvia ja riemullisia, että hyvin vakavia Kir­joitusten Sanoja!

Vesikasteen ja pelastuksen näin voimakas kytkeminen toisiinsa on äärim­mäisen raamatullista, eikä kuitenkaan ole kysy­mys opetuslasten tekemisestä vedessä kastamalla. Mutta tällainen kytkeminen ja raamatullisuus ovat yhtä aikaa mahdollisia vain sillä ehdolla, että vesikaste, sen edellytykset, ja Jumalan lapseuden muut sisällöt pidetään raamatullisesti erillään toisistaan.

Ellei näin tehdä, on vesikaste ottanut opis­­sa ja julistuksessa Jeshuan ja evankeliumin pai­kan, ja ollaankin samassa ajauduttu kirkkolaitoksen babylonialais-roomalai­seen katoliseen sakra­men­talis­miin – ei yhtään enem­pään eikä vähempään. –Ja siitä, niin helposti lopullisesti kadotukseen johdattavasta eksytyksestä, Herra armossaan jokaista Jumalan luomaa etsijää varjelkoon!

Syvimmiltään Mk 16:16:sta sisältyvät molemmat kasteet, Hengessä ja vedessä, sen kautta, että uskoon tulleet ja pelastuvat uskovat ovat jo ennen vesikastettaan kastetut Hen­gessä Messiaan ruumiiseen (1Kr 12:13). Mutta tästä tosiasiasta huolimatta, vesikaste on kuitenkin yksiselitteisesti se kaste, mistä Mk 16:16:sta, kuten myös Apt 2:38:ssa, mm. lähe­tys­käsky-yhteyden (Mt 28:19,20) perusteella, suorasanaisesti ja ni­meltä mainiten puhutaan – vesikaste kun on niissä se kaste, mikä opetuslasten tehtäväksi annetaan.

”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko [eikä siksi myöskään kastata itseään], se tuomitaan kadotukseen” (Mk 16:16; Mt 28:19,20).

Uskon syntymisen ja itsensä vedessä kastattamisen yhteen kuulumisen välttämättömyyttä UT:n pelastusjärjestyksenä vä­hätellään usein – varsinkin niiden toimesta, jotka ovat tulleet uskoon, mutta eivät ole kastattaneet itseään vedessä – sen perusteella, kun Mk 16:16 on Kirjoitettu ”..mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”, eikä siinä erikseen mainita vesikasteen puuttumista.

   Tuokin Sana täy­tyy kuitenkin lukea sinä ko­konaisuutena, mikä se on; em. Sanassa on kaksi ihmisryhmää, 1) ne, joissa julis­tettu evankeliumin Sana synnyttää uskon ja jotka siksi kastattavat itsensä vedessä, ja 2) ne, jotka eivät julistuksesta huolimatta usko, eivätkä siksi tietysti myöskään kastata itseään vedessä. –Sellaisesta ihmisryhmästä, jotka olisivat tulleet uskoon, mutta eivät olisi kastattaneet itseään sen jälkeen vedessä, ei sanankohdassa puhuta mitään.

–Jumala on asettanut äärimmäisen yksinkertaisen ja selvän tien käydä.

Perhekuntakasteet

Jo Pietarin Helluntaipäivän saarnassa (Apt 2:37-41) tulee esille, että kaste on tarkoitettu myös lapsille (sanatarkka ajatus: ”teille ja jälkeläisillenne, kaikille tuleville sukupolville srk:n aikakaudessa”). Sellaisia tapauksia, joissa perhekunta ja kaste liittyvät toisiinsa on UT:ssa viisi, ja kaikista kertomuksista käy tavalla taikka toisella ilmi, että niissä toistui se, mitä kasteesta oli alkuaan asetettu (Mt 28:18-20; Mk 16:15,16; Apt 2:38). Kaikki vedessä kastetut olivat sanoman tiedostaneita, ymmärtävässä iässä olevia, joissa evankeliumin Sana oli synnyttänyt  pelastavan uskon.

Lisäksi on huomattava se näihin kertomuksiin ainakin osittain sisältyvä ja niitä osaltaan myös selittävä asia, että tuon ajan perhekunta-käsite oli nykyistä laajempi, sisältäen myös palvelusväen. Seuraavassa UT:n perhekuntakasteet:

Korneliuksen perhekunta, Apt 10:1-48; 11:15-18; 15:8,9. Pyhä Henki tuli kaikkien niiden päälle, jotka puheen kuulivat.. Henki vuodatettiin heihin ja he kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa, joka puhdisti heidän sydämensä uskolla (ei vesikasteella), eikä tehnyt mitään erotusta verrattuna apostolien kokemukseen.

Lyydian perhekunta, Apt 16:14,15. Jumala avasi Lyydian sydämen ottamaan vastaan sen evankeliumin jota Paavali julisti, ja apostolit pitivät häntä uskovana, kun menivät hänen kotiinsa, jossa tapasivat hänen perhekuntalaisensa.. ja näh­tyään veljet ja rohkaistuaan heitä he lähtivät pois.

Filippin vanginvartijan perhekunta, Apt 16:30-34. Usko Herraan Jeshuaan asetettiin sekä hänen että hänen perhe­kuntansa pelastuksen ehdoksi.. ja koko hänen perheensä oli tullut Jumalaan uskoviksi.

Krispuksen perhekunta, Apt 18:8. Krispus ja koko hänen perhekuntansa uskoivat Herraan (eivät kasteeseen); ja myöskin monet korinttolaiset jotka olivat kuulemassa, uskoivat, ja heidät kastettiin.

Stefanaan perhekunta, 1Kr 1:16; 16:15. ”Kastoinhan tosin Stefanaankin perhekunnan.. ja.. he ovat kaikki antautuneet pyhien palvelukseen”.

Kaste ja ympärileikkaus

Ympärileikkaus on perimmiltään hengellinen käsite, joka esiintyy tässä merkityk­sessä sekä Vanhan, että Uuden Liiton Kirjoituksissa (5Ms 10:16; Rm 2:29). UL:n ympärileikkaus tapahtuu Jumalan tekona Hengessä, eivätkä siinä ihmiset operoi:

”Oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta” (Rm 2:28,29).

Kaste ja ympärileikkaus esiintyvät UL:n Kirjoituksissa kerran samassa teksti­yhtey­dessä (Kol 2:11,12). Alkutekstin ajatusta parhaiten vastaavia kohdan kään­nöksiä ovat ns. Vanhan kirkkoraamatun, ja Saarisalon sanatarkan UT:n kään­nökset. Näin Vanha kirkkoraamattu kääntää kohdan:

”Jonka kautta te myös ympärileikatut olette sillä ympärileikkauksella, joka käsittä tapahtuu, syntisen ruumiin pois­panemisen kautta, Messiaan ympärileikkauksella, ynnä Hänen kanssaan kasteen kautta haudatut, jossa te myös Hänen kanssaan olette nousseet ylös uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa..” (Kol 2:11,12).

Kirkkoraamatun -33/-38 käännöksessä tehdään tässä taas kirkollista ”kaste­teo­lo­giaa”, kun siinä on laitettu jakeiden 11 ja 12 väliin kaksoispiste, jolla luodaan vaikutelmaa, että kirkollinen kastetoimitus vaikuttaa sydämen ympärileik­kauksen. Tämä sakramentalistinen ”kaste-ympärileikkausoppi” -versio ja eksytys on sisällytetty myöskin v:n KR-92 väännökseen, vaik­kakin toisenlaisin sanakääntein.

Kään­­nyttyään Raamatun oppiin entinen luterilainen pastori ja teologi, nykyinen Jeshuan kuninkaallinen pappi Juhana Lehmuskoski, kirjoittaa ”kirkkoraama­tun” -33/-38 käännöksestä:

”Raamatunkäännöksessämme on jakeiden 11 ja 12 välillä kaksoispiste. Tästä syntyy se kuva, että jae 12 selittää, miten Kristuksen ympärileikkaus tapahtuu. Siksi kaste on usein kuviteltu uuden liiton ympärileikkaukseksi. Alkutekstilaitoksesta tämä kaksoispiste puuttuu. Siihen on valittu välimerkiksi pilkku. Kun lukee ja­keet ajatellen nii­den väliin pilkun, eikä kaksoispistettä, niiden merkitys käy sel­vemmäksi: uskoon tulleet ovat ympärileikatut lihan­ruu­miin poisriisumisella, ja heidät on haudattu kasteessa. Vanhempi suomalainen raamatunkäännös esittää asian oikein (Yksi Kaste, s. 72,73).

IRT:n artikkelissa ”Ympärileikkaus”, kirjoitetaan ai­heesta myös täysin Raamatun krei­kankielisen tekstin ja vanhan raamatunkäännöksen mukaisesti:

”Kristuksen ympärileikkaus ei ole ulkonainen kastetoimitus, vaan Paavali yhdistää hen­gellisen ympärileikkauksen us­koon ja kasteen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen” (IRT, p. 6706).

Ympärileikkaus on niin keskeinen merkki/symboli, kun on kysymys Raamatun ilmoittamasta Liittoyhteydestä Jumalan ja ihmisen välillä, ja omalla paikallaan julistaa niin väkevästi Jumalan järjestystä, että vielä muutama sana siitä. Se esiintyy kaikissa kolmessa keskeisessä Liitossa, Liitossa Aabrahamin kanssa, Siinain Liitossa Israelin kanssa, ja lopulta Uudessa Liitossa Israelin ja Juudan heimon kanssa. Ja koskaan sillä ei ole mitään tekemistä vesikasteen kanssa.

Kahdessa ensin mainitussa ympärileikkaus oli esikuvallinen (1Kr 10:11 Hb 10:1) lihaan käsillä tehty leikkaus (1Ms 17:7-27; 2Ms 4:25,26; 3Ms 12:3), sisältäen esikuvana myös jo opetuksen sen hengellisestä merkityksestä (5Ms 10:16; Jer 4:4); Uudessa Liitossa se on ”Messiaan ympärileikkaus”, käsittä tapahtuva sydämen ympärileikkaus Hengessä, ja koskee vain Aabrahamin hengellisiä lapsia (Apt 7:51; Rm 2:26-29; 9:1-9; Gal 3:5-14).

Sekä Aabrahamin Liitossa, että Mooseksen lain mukaan piti kaikki miehenpuolet ympärileikata lapsena, kahdeksan päivän ikäisenä; sydämen ympärileikkaus Hengessä ei ole sidottu ikään, vaan uskoon ja Jumalan lapseuteen. Mitä lihan ympärileikkaus merkitsi, ympärileikkasiko se heidän sydämensä? –Pois se!

 Entä tekikö se heistä kerran pelastuvia, todelliseen Israeliin kuuluvia Ju­malan lapsia? –Pois se! (Rm 9:6-8). Olivatko kaikki naiset Jumalan Liitoon kuu­lumattomia ja pelastuksesta osattomia, kun heillä ei ollut Liiton merkkiä? –Pois se!

Entä miten naiset ja tytöt saattoivat syödä Pääsiäislammasta, kun siitä oli säädetty, että ”yksi­kään ympärileikkaamaton älköön siitä syökö” (1Ms 12:48)? –Siksi koska Jumala sanoi: Perhe (joka oli Aabrahamin Liitossa) syököön! (1Ms 12:3,4).

Aabraham sai ”ympärileikkauksen merkin sen uskonvanhurskauden sinetiksi, joka hänellä oli [jo] ympärileikkaa­ma­tonna” (Rm 4:11; 1Ms 15:6; 17:10-26), eli siis ympärileikkaus ei vanhurskauttanut ”uskon isää”, vaan usko. Häntä ei van­hurskauttanut myöskään usko ympärileikkaukseen, vaan se, että hän uskoi Jumalaa (Rm 4:3).

Aivan samoin tapahtuu Uudessa Liitossa, kun Jumalan Sana on saanut synnyttää uskon ihmisen sydämessä ja hän näin on tullut uskosta vanhurskaaksi, mistä seurauksena saa sydämeensä Jumalan Pyhän Hengen sinetin, lapseuden Hengen (Rm 5:1-5; 8:14,15; Ef 1:13) ja Jumala ympärileikkaa hänen sydämensä ”Messiaan ympärileikkauksella” (Kol 2:11,12).

   Mikä sisältö ympärileikkauksen merkillä oli Liiton merkkinä? Ensiksikin se, että tehtiin niin kuin Jumala oli säätänyt. Siinä ilmenivät Jumalan Liiton hen­gelliset tun­tomerkit – usko ja kuuliaisuus – Hänen Sanaansa ja aset­tamuksiaan kohtaan.

Toisekseen ympärileikkaus toteutti esikuvan todellisesta, sydämen ympärileik-kauksesta Hengessä (Rm 2:26-29). Samalla näemme tässä esikuvan myös siitä Uuden Liiton toteutumasta, että uskovan puolison usko pyhittää sekä puolison, että liitosta syntyneet lapset (1Kr 7:14), vaikka he eivät olisi uskoviakaan. Puolison usko pyhittää siinä mielessä, että liitto sinänsä on silti puhdas, eikä enempää aviosuhdetta, kuin siitä syntyneitä lapsiakaan lueta saastaisiksi. Uskomaton puoliso on näin todellisesti puoliso Jumalan hyväksymässä liitossa ja kaikki yhtä perhettä. Mutta tämä ”pyhittäminen” tarkoittaa to­siaankin vain tuon avioliitosuhteen ja perheyhteyden ajallista pyhittämistä ja tekee puolisoista toistensa ja lapsista vanhempiensa maallisia perillisiä. Näin oli myös Aabrahamin Liiton kohdalla.

UL:n Kirjoitusten opetuksen taustalla on luonnollisesti opetus siitä, että uskovan me­neminen liittoon uskomattoman kanssa, ei ole Jumalan tahdon mukaista. Ja ellei puo­lisokin käänny, sillä voi olla tuhoisat seuraukset (1Kr 7:10-16,39; 2Kr 6:14-16; 5Ms 7:1-4; Joos 23:11-13). Liiton veressä pyhitetyksi tuleminen, mikä syvimmiltään on todellisen Liitto-suhteen, perinnön ja pelastuksen ehto, jää aina jokaisen henkilökohtaisen uskon ja sydämeltä ympärileikatuksi tulemisen asiaksi. Kukaan ei pelastu ja peri osallisuutta iankaikkiseen elämään toisen uskolla.

Ympärileikkauksen merkki lihassa ilmensi näin osallisuutta todellisen perinnön, pelastuksen ja Jumalan Taivaan luonnol­liseen esikuvaan, Israelin maahan. Hengellisiä pe­­rillisiä, syvimmässä merkityksessä ”Jumalan Israeliin”, so. Jumalan kansaan ja taivaan perillisiin, kuuluvia Aabrahamin lapsia olivat vain ne lupauksen lapset, jotka uskoivat niin kuin Aabraham uskoi (Rm 9:6-8). He olivat – VL:n merkityksessä (5Ms 10:16; Jer 4:4) – myös ”sydämeltään ympärileikattuja”. Ja niin on tänäkin päivänä, sekä luonnollisten että hengellisten Aabrahamin lasten kohdalla:

”Mutta ei niin, että Jumalan Sana olisi harhaan mennyt. Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel, eivät kaikki ole Aabrahamin lapsia sen tähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: ’Iisakista sinä saat nimellesi jälke­läiset’; se on: eivät kaikki ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.. Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia… Niin muodoin ne, jotka uskoon perustautuvat, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa.. ja te, veljet [galatalaiset ja myös muut pakanauskovat] olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli” (Rm 9:1-9; Gal 3:7-9; 4:30).

Lihaan käsillä tehty ympärileikkaus ei vaikuttanut sydämen tulemista ympärilei­katuksi, mikä sydämen uskon vertaus­kuvana on portti iankaikkiseen elämään, todelliseen Luvattuun Maahan. ”Ympärileikatkaa sen tähden sydämenne, älkääkä olko nis­kureita” (5Ms 10:16; vrt. Jer 4:4; ja Stefanus, Apt 7:51).

Mooses puhui Israelille myös profeetallisesti ajasta, jolloin Jumala on ympärileikkaava heidän sydämensä. Se on kansallisesti on tapahtuva heidän kohdallaan silloin, kun siitä pelastuvat palaavat, niin hengellisestä kuin fyysisestäkin hajotuksesta ja maanpakolaisuudesta kotiin ja Herransa yhteyteen (5Ms 30:1-10; Sef 3:15-20; Sak 12:10-12; 13:1-9; 2Kr 3:12-16).

Nooan Arkin vertauskuva ja pelastus  

Muiden Kirjoitusten perusopetusten kanssa yhteneväinen on myöskin apostoli Pie­tarin kirjoittama Sana Nooan perhekunnan Arkissa pelastumisesta. Vertauskuvaa käyttäen Hän kirjoittaa pelastuksen tiestä:

”Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, valmistettaessa Arkkia, jossa.. kahdeksan sielua pelastuivat veden kautta, joka vertauskuvana myös meidät pelastaa, kaste ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän oman­tunnon pyytämistä Jumalassa – Jeshuan Messiaan ylösnousemuksen kautta” [1Pt 3:18-22].

Sanankohdan sanoman ymmärtämisen ja johtopäätösten keskeisiä avainsisäl­töjä ovat ilmaisut ”vertauskuvana”, ”ei lihan saastan poistamista” ja ”hy­vän oman­tunnon pyytämistä Jumalassa”.  Johtopäätösten on perustuttava Kirjoitusten esikuva – täyttymys -rakenteen ja sisällön, sekä muiden aihetta käsittelevien selvien Sanankohtien pohjalle, niin kuin kaikessa raamatullisessa Raamatun opetuksessa. Raamatun tulee antaa selittää Raamattua (Lk 24:25-27; 1Kr 4:6).

Nooan perhekunnan, yhden pelastuksen esi-/vertauskuvan, kohdalla tapahtumien hengellinen sisältö, johon pelastu­mista tässä verrataan, on täydellisesti yhteneväinen muun Raamatun opetuksen kanssa. Kohtaa tulkittaessa on pidettävä mielessä, että Kirjoitusten mukaan ihminen ylipäätään tulee vanhurskaaksi yksin sydämen uskolla ja pelastuu tunnustautumalla Jeshuan seuraajaksi sekä vaeltamalla Hänen yhteydessään (Rm 10:9,10; Mt 10:32,33; Lk 12:8,9; 14:26,27,33; Hb 3:12-14).

Arkkiin menemisessä oli kysymys tietoisesta va­lin­­nasta, uskosta Jumalaan, kuuliaisuudesta Hänen Sanalleen ja jumalattomuuden keskellä tapahtuneesta julkisesta tunnustautumisesta Häneen (1Ms 7:1,5,7). Nooasta myös annetaan tämä tunnustus, että hän oli ”hurskas ja nuhteeton aikalaistensa keskuudessa ja vaelsi Jumalan yhteydessä” (1Ms 6:9); ja ennen kaik­kea se, että kun he uskosta Jumalaan ja Sanaansa olivat Arkissa (ja ”kastevedessä”), he olivat ”Jumalassa, so. Kristuksessa”, jossa olemiseen ja jonka ylösnousemukseen vain voi perustua ”hyvän omantunnon pyytäminen”:

”Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee” (Hb 11:7).

Vertauskuvassa Arkki (”Jeshua”) oli se, joka pelasti, ei vesi, johon jumalattomana siihen joutuneet päinvastoin hukkuivat. Näkyvänä symbolina ja tunnustautumisena ve­sikaste kyllä erottaa ihmisen maailmasta. Kun ihminen suullaan, käytännön elämässä vaelluksellaan ja kastattamalla itsensä vedessä uuden Herransa Nimeen, julkisesti tun­nustautuu Jeshuan opetuslapseksi, tulee hän todellisesti erotetuksi tästä maailmasta.

Kasteen esikuvana vedenpaisumus ja Nooan perhekunnan pelastuminen Arkissa on verrannollinen myös myöhem­mälle kasteen esikuvalle, jossa Israel sai esikuvallisesti kasteen VL:n välimieheen ”Moosekseen pilvessä ja meressä”, so. Jeshuaan Hengessä ja vedessä, ylittäessään Punaisen meren (2 Ms 14:13-31; 1Kr 10:4,11). Sielläkin vesi hukutti jumalattomana siihen menneet, mutta Jumalassa oleminen pelasti ja meren ”kas­tevesi” käytännössä erotti siihen astuneet ja jumalattoman maailman toisistaan. Tärkeää on myös huomata, että Punaisen meren esikuvan kasteessa ”pilvessä ja meressä”, so. Pyhässä Hengessä ja vedessä, israelilaiset ja egyptiläiset erotettiin toisistaan jo ennen veteen menoaan, kuten tapahtuu UL:n aikakaudessa nykyajassakin (Apt 10:44-48).

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – vai Jeshuan Messiaan Nimeen?

Ongelmia vilpittömien uskovienkin keskuudessa on aiheuttanut ja aiheuttaa edel­leen se, että lähetyskäskyn asetus­sanoissa Mt 28:19 Jeshua sanoo: ”Kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen Nimeen, ja kun apostolit toteuttivat noita Sanoja, he aina kastoivat Jeshuan Messiaan (tai Herran Jeshuan) Nimeen.

Tästä on seurannut sekä kirkkohistoriassa, että seurakunnan historiassa eri­laisia ”ongelman” ratkaisuyrityksiä:

1) On ajateltu, että Raamattu olisi ristiriidassa itsensä kanssa, ja ratkaisuna on sitten päädytty asetussanojen toistamiseen sellaisenaan – ajatuksena kaiketi, että Jeshuan sanat olisivat jotenkin arvovaltaisemmat ja ”varmemmat”. –Raamattu ei ole opissa koskaan itsensä kanssa ristiriidassa – se on oikea tulkinta. Ei asetussanojen ja apostolien toteutuksen välillä mitään ristiriitaa ole. Jos ristiriita on, se on meidän käsityksissämme.

2)  Jotkut ajattelevat, että molemmat ovat raamatullisia tapoja – ovathan ne Raa­matussa. Raamatullinen tosiasia on, että Raamatussa kastetaan vain yhdellä tavalla, Jeshuan Nimeen. –Äärettömän selvää ja yksinkertaista.

3)  Yksi tapa on ollut erään ”vapaammin sidotun kristillisyyden” meikäläisissä piireissä sepitetty ratkaisuyritys. Siinä koetetaan yhdistää molemmat yhdeksi ”kas­tekaa­vaksi”: ”.. kastan sinut Jeesukseen Kristukseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Helluntailiikkeen Talvipäivät Kuopiossa 28-30.01.1974), kun on haluttu tulla sekä kirkollisesti ”hovikelpoisiksi” että olla samaan aikaan ”raa­ma­tullisia” – yhtälö, mikä ei koskaan ole mahdollinen. Tämä on lähes poik­keuk­setta käytössä em. yhteisöissä. Tavassa ei liene välttämättä muuta epä­raama­tullista, kuin se, että ihminen ei koskaan kykene kastamaan toista ihmistä Kristukseen, ja se, että Raamatussa ei koskaan kasteta ketään tuollaista ”kastekaa­vaa” ja sanoja käyttäen, eikä apostolinen todistus tunne ko. toiminnan mahdollisuutta. –Ja siinäpä aivan tarpeeksi perusteita poispitäytyä ko. käytännöstä.

4)   Jotkut ajattelevat, että Matteuksen lähetyskäskyn nykyinen muoto olisi katolisen kirkon väärennös. Tueksi tällaiselle on nähty mm. se, että Matteuksessa oleva lähetyskäsky esiintyy Eusebioksen Kirkkohistoriassa muodossa, jossa Jeshuan sanat on kirjoitettu: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni Minun nimeeni” (Eusebioksen K., s. 134; kaikkiaan E:n teksteissä 18 x, aina samoin). Vesikastetta em. tekstissä ei mainita lainkaan. Kirjoitus on 300-luvulta jKr. eli samalta aikakaudelta ja kreikankielinen, miltä on keskeinen osa nykyisin käytettävissä olevista UT:n kreikankielisistä teksteistä eli n. 200-500 jKr.

5)   Yhtenä perusteena on nähty, että Matteuksen loppu olisi väärennös, koska siinä olevat ”asetussanat” eivät esiinny muualla Raamatussa; on vedottu ”2-3:n todistajan sääntöön” (2Kr 13:1; Jh. 8:17). On myös olemassa varhaisia krei­kankielisiä lähteitä, joissa kirjailijaa uhkaillaan kirkkoisien toimesta karkotuksella, ellei hän käytä kirjoitustensa lähet­yskäskyssä sanoja ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Eusebioksella oleva kirjoitustavan vaihtoehto (”Minun ni­meeni”) on merkittävä, samoin kuin se, että painostusyritykset ovat tulleet ”kolmi­nai­suus­oppia” samoihin aikoihin kehitelleiden kirkkoisien taholta, mutta näytöt siitä, että Matteuksen lähetyskäsky olisi väärennös, eivät alkuunkaan riitä perus­teluksi sille, että Raamatun jakeita lähdettäisiin muuttamaan tai poistamaan niitä. Siihen tarvitaan mittaa­mattomasti painavammat ja kiistattomat todisteet. On vain luettava Raamattua tässäkin niin kuin se on kirjoitettu: Raamatussa ovat ”asetus­sanat” (Mt), ja ”mitä se on?” (Apt), eli se toteutustapa, millä näemme Herran apostolien ase­tussanoja toteuttavan ja mistä Raamattu sanoo, että Herra vahvisti sen, mitä he tekivät (Mk 16:15-20; Apt 14:3).

Myöskään ”2-3:n todistajan sääntö” ei ole perusteeksi kelpaava; se koskeekin mei­dän vaellustamme, ei Raamattua. Raamatusta voidaan tosiasiassa osoittaa mo­nia asioita ja noudatettavia opetuksia, jotka on sanottu vain kerran. Väärennös­epäi­lyt, enempää kuin Eusebioksen versio, eivät myöskään voi eivätkä saa olla vähäisinkään perustelu pitäytyä Jeshuan (Jeesuksen) Nimeen kastamiseen.

6)   Yksi katolinen/liberaaliteologinen selitys ns. ”kol­mi­­naisuuskastekäytännölle” on ollut, että alussa, kun alkuseurakunnan toiminta ja ajattelu oli vielä kehittymätöntä, kastettiin Jeshuan Nimeen, niin kuin Apostolien Teot osoittaa, mutta että sitten kun kokemus ja ajattelu ”kehit­tyivät, syntyi tämä täyteläisempi kastekaava” (Nikolainen: ”Matteuk­sen evankeliumi”, s. 232). Tämä kirkolliselle teologialle tyypillinen perustelu pohjautuu siihen, että tosiasiallisesti kielletään Raamatun jumalallinen ilmoitusarvovalta, yleensä, ja kaikkia aikakausia koskevana, ehdottomana auktoriteettina. Ajattelutapa (ja ”usko”) läh­tee siitä, että Raamatun Kirjoitusten katsotaan olevan vain aikaansa sidottujen vajavaisten ihmisten käsityksiä Jumalasta (jota kaiketi ei edes ole kuin noissa kuvitelmissa) ja Hänen tahdostaan, eikä noilla kirjoituksilla katsota olevan mitään jumalallista ilmoitusluonnetta, eikä auktoriteettia. Raamattu määritel­lään vain kirjaksi muiden joukossa, ja noudatettavaksi opiksi se, mitä kirkko ja sen ”teologia” kulloinkin päättää.

  Kristityn näkökulmasta tämäntyyppiset kirkol­lisen teologian sepustukset ovat ros­kaa, paitsi siltä osin, kun nekin todis­tavat alkuperäisestä käytännöstä. Tämä pätee sekä edellä olevaan, että seuraavaan.

Christenssen-Göranssonin Kirkkohistoriassa sanotaan vesikasteesta alkuseurakunnassa mm. näin:

”Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli Hänen omaisuuttaan ja oli Hänen suojeluksessaan” (Kirkkohistoria I, s. 20).

–Jeshuan Messiaan (Jeesuksen Kristuksen) Nimeen kastamisen perusteet ovat Raa­matussa – ei sen ulkopuolella.

Raamatullinen, apostolisen uskon mukainen tie on hyvin yksinkertainen ja mutkaton: tehdään vain niin kuin Raamatussa tehdään. Silloin ei ole tässäkään mitään ongelmia. Käytännön toiminnan kannalta ei ole mitään merkitystä silläkään, minkälaisia teologisia selityksiä on tehty ja tehdään siitä, miksi Matteuksen lähetys­­käs­kyssä olevien vesikasteen asetussanojen toteuttaminen käytännössä tar­koittaa Jes­huan (Jeesuksen) Nimeen kastamista.

Käytännön toimintaan ei vaikuta mitään myös­kään se, onko Matteuksen lähetyskäskyn oikea sanamuoto Jeshuan Nimeen, vai Isän, Pojan ja Pyhän Hengen Nimeen. –Molemmissa tapauksissa UT:n yksiselit­teinen todistus vesikasteen toteut­tamisesta pysyy samana. Tässä täyttyy myös se Jumalan Sana, kun on Kirjoitettu: ”Ja kaikki, minkä teette Sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeshuan Nimessä, kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttansa” (Kol 3:17).

On kuitenkin ilmeistä, että on paljonkin vilpittömiä uskovia, jotka ovat kastat­taneet itsensä, sy­dämestään ja ymmär­ryksensä mukaan Jumalan Sanan ja tahdon tehden, mut­ta joiden kastetta ei sitten kirk­kokuntien toi­mesta olekaan toteutettu niin kuin Raamatussa, Jeshuan (Jeesuksen Kristuksen) Nimeen, vaan jo­ta­kin kirk­­ko­kunnallista sanamuotoa käyttäen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. –Onko heitä pidettävä kastamattomina?

Painopiste asiassa on joka tapauksessa siinä, mitä itsensä kastattanut on tehnyt Jumalansa edessä ja mitä siten ihmisen ja Jumalan välissä on tapah­tunut, eli hän on kastattanut itsensä. Eikä tällä tavalla itsensä kastattanutta pidä painostaa kas­tattamaan itseään toista kertaa. Mutta jos hän oman uskonsa tähden ja omantunnon syistä haluaa tulla myös ihmisten toimintaa koskien kastetuksi niin kuin Raamatussa kastetaan – ja peruste on nimenomaan tämä eikä mikään muu – niin vaikea häntä on siitäkään Raamatun perusteella kieltää ja tuomita.

Yhteenveto vesikasteen merkityksestä

UL:n vesikasteen merkitys, kuten kaiken muunkin, on johdettava Kirjoitusten kokonaisuudesta. Kun niin tehdään, havai­taan se ensinnäkin lähes täysin vapaaksi niistä merkityksistä, mitkä kirkkolaitos on sille omassa, pakanallisen sakra­mentti­myto­lo­gian versiossaan antanut. Mutta sen valossa mitä todellisesti on Kirjoitettu, se on yl­lät­tävän vapaa myöskin monista niistä merkityksistä, mitä erilaiset muut lihallisen ”kristil­li­syyden” variaatiot ovat sille antaneet.

Tämä ”erotusdiagnosointi”, jolla Kirjoitusten asettama merkitys ja ihmisten vesikasteelle antamat merkitykset erotetaan toisistaan, on selkeyden vuoksi hyvä aloittaa ”pelastuksen tien” alkupäästä ja edetä sieltä – jotenkin raamatullisessa – järjestyksessä lopullista pelastusta kohti.

Vesikaste ei:

1) ole evankeliumi; 2) synnytä uskoa, 3) tee opetuslapseksi; 4) anna syntejä anteeksi; 5) vanhurskauta; 6) ympärileikkaa sydäntä Hengessä; 7) uudestisynnytä; 8) lahjoita Pyhää Henkeä missään merkityksessä, ts. ei lapseuden Henkenä (Rm 8:14), Hengen sinettinä (lunastuksen päiväksi, [Ef 1:13; 4:30]), Hengen kasteena, eikä täyteytenä/voi­te­luna; 9) liitä seu­rakuntaan, Messiaan ruumiiseen; 10) itsessään pelasta.

Mutta vesikaste kyllä:

1) on pelastavaan evankeliumiin erottamattomasti liittyvä; 2) uskoviksi ja opetuslapsiksi tulleet kastattavat itsensä Herransa Jeshuan Nimeen; 3) on evankeliumin vaikuttaman uskon syntymisen ja synnit anteeksiantavan parannuksen / mielen­muutoksen ja kääntymisen välitön seuraus; 4) koskee van­­hurskautettuja, Hengessä sydämeltä ympärileikattuja ja kastettuja uudestisyntyneitä; 5) tässä ajassa UL:n seurakuntayhteydessä vaeltavat Messiaan ruumiin jäsenet ovat kastattaneet itsensä vedessä; 6) itsensä kastattaneiden kesken järjestetään ja nautitaan Herran Jeshuan muistoateria; 7) on erottamaton osa Jeshuan asettamaa pelastuksen tietä.

Johdonmukainen johtopäätös siten on, että vesikaste julistaa Jumalan pelastus-/luo­mistekojen, Jeshuan Messiaan lunas­tustyön, kuoleman, hautaamisen ja ylösnousemuksen osallisuutta, sekä pelastajansa seuraajaksi tunnustautumista ja on kaiken tämän  vertauskuva, symboli ja sinetti.

Uskon puuttuminen, muuttumaton mieli ja vesikaste

Kuten edellä jo on ollut esillä, Pyhät Kirjoitukset sisältävät opetusta myös siitä, mitä seuraa, kun mieleltään muut­­­­tumaton koettaa ”kastattaa” itsensä. Kun Johannes kastoi ”parannuksen kasteella” ja kehoitti kansaa uskomaan Häneen, joka tulee hänen jälkeensä, se on, Jeshuaan, ”kasteelle” pyrki tulemaan henkilöitä, joilta puuttuivat Aabra­hamin usko ja parannus/mi­e­len­muutos ja sen hedelmät:

”Nähdessään paljon fariseuksia ja saddukeuksia tulevan kasteelle, sanoi hän [Johannes] heille: ’Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkää­kä luulko saattavanne sanoa mie­lessänne: ’ Onhan meillä isänä Aabraham” (Mt 3:7-9).

Kun Noita Simon koetti tulla Pyhän Hengen palvelustehtävävoitelusta osal­liseksi ”kastatta­malla” itsensä ilman todellista mielenmuu­tosta, kuuliaisuutta Juma­lan Sanoille ja sydämen puhdistusta uskolla, sekä tarjoamalla rahaa, Raamatussa osoi­tetaan, miten tuo ”vesikaste-toimitukseksi” jäänyt ”tehty teko” toimi:

”Kasteen saatuansa hän [noita Simon] pysytteli Filippuksen seurassa.. Mutta kun Simon näki, että Henki annettiin sille, jonka päälle apostolit panivat kätensä, toi hän heille rahaa ja sanoi: antakaa minullekin se valta.

Mutta Pietari sanoi hänelle: ”Menkööt rahasi... kanssasi kadotukseen... ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän Sanaan, sillä... sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny... ja rukoile Herraa – jos ehkä... sydämesi ajatus... anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan... kiinni vääryyden siteissä (Apt 8:13-23).

Raamatussa lukee ”ja Simon itsekin uskoi”, mutta jäljempänä tuleva teksti osoittaa, että tosiasiallisesti hän ei kuiten­kaan ollut muuttunut mieleltään, mikä aina on todellisen, pelastavan sydämen uskon, parannuksen ja kääntymyksen sisältö.

Uskonnollisuuden vallanpitäjät ja pakanallinen rahanvalta koettivat siis jo alusta alkaen saada vesi­kasteesta ja apostolisesta palvelustehtävävoitelusta itselleen lihan käyttöön ja jumalattomaan virkaval­taan perustuvan välineen asemansa ylläpidon välikappaleiksi ja ihmisten sitomiseksi hallintavaltaansa. Mutta silloin Jumala, Pyhän Hen­gen voitelun kautta omissaan, ei sallinut sellaisen vielä tapahtua.

Ja kun lihan uskonnollisuuden aikeet eivät onnistuneet, kääntyivät uskonnollisuuden edustajat jo tuolloin Jumalan asettamusta vastaan, jättämällä ojen­tautumatta sen mukaan. He olivat täynnä nimrodilaista Baabelin uskonnon henkeä, eikä heillä ollut Jumalan asettamalle mitään käyttöä; he olisivat tarvinneet hallinnointiinsa kaltaistensa mieleltään muuttu­matto­mien ”lihanvalta-kumileimasin-automaattikasteen”.

”Jeshua.. sanoi heille [ylipapeille ja kansan vanhimmille]: ’Mistä Johanneksen kaste oli? Taivaastako vai ihmisistä? Niin he neuvottelivat keskenänsä.. [”yli­määräisessä ekumeenisessa piispain-/kirkollis­kokouk­sessa”] Jos sanomme ’Tai­vaasta’, niin hän sanoo meille: ’Miksi ette siis uskoneet häntä?’ Mutta jos sanomme: ’Ihmisistä’, niin meidän täytyy peljätä kansaa, sillä kaikki pitävät Johannesta profeettana’. Niin he vastasivat Jes­hualle ja sanoivat: ’Emme tiedä …’ ” (Mt 21:23-27).

Tuskin saattaisi kuvitella täydellisempää kuvausta lihan uskonnollisuuden ja sen edustajien jumalattomasta, niljak­kaasta kirkkopoliitikkojen ”kaupallisesta” valtapyy­­teiden hengestä! –Ja täsmälleen samalla tavalla on tänäänkin. Tietenkin. Niinpä he ovatkin asettaneet oman jumalattoman sakramentalismin versionsa raamatullisen kasteen pai­kalle, ja käyvät mitään kaihtamattomalla raivolla kaiken sellaisen kimppuun, mikä hiukankaan tuo aiheesta esiin Jumalan asettamuksia ja näyttää heidän väärennöksiinsä Sanan ja Hengen valoa, osoittaen heidän petoksensa.

  –Herra antakoon kaikille meille silmävoidetta, sekä uskon ja armon tarttua Sanan opetuksiin ja ojentautua niiden pelastavien opetusten mukaan !