Englannista suomeksi kääntänyt Petri Paavola 13.12.2015
              

Katolisen luostari elämän kauhut

 

Entinen katolinen pappi Herman Hegger kertoo katolisen luostari elämän kauhuista ja kuinka hän vapautui helvetillisestä luostarista.

Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama. Kol 2:18

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: "Älä tartu, älä maista, älä koske!" -sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta-ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi. Apostoli Paavali Kol 2:20-23

Valkeus ja Kristuksen elämä

Synnyin Hollannissa ja pelastuin Jumalan armosta Brasiliassa. Herman on kirjoittanut 25 kirjaa kääntymisensä jälkeen.

Ponnisteluni luostarissa

Lapsuudessani kuulin usein sanottavan, että yksi parhaita tapoja paeta iankaikkista helvettiä on mennä luostariin. Päätin seurata tätä neuvoa. Luostari elämä on tarkoitettu kehittämään voimakkaan tahdonvoiman ja tekemään kykeneväksi kontrolloimaan kaikkia intohimoja ja himoja. Luostarissani käytettiin erilaisia ruumiillisen kidutuksen muotoja tarkoituksena saavuttaa tällainen tahdonvoima. Kuritimme itseämme useita kertoja viikossa, ruoskien alastonta ihoamme ruoskalla, jossa oli solmuja. Huolimatta suuresta kivusta meille kerrottiin, että jos kestäisimme sellaisen ruoskimisen rauhallisesti, niin me vastaanottaisimme voiman vastustaa kaikenlaisia aistillisia ja seksuaalisia viettejä. Meille myös kerrottiin, että ruoskimalla itseämme kykenisimme sovittamaan syntejämme, joita olimme tehneet ja siten voisimme lyhentää tulevaa rangaistuksen aikaa kiirastulessa. Vyötäröllämme, reisissämme ja käsivarsissamme oli katumuksen ketju, jossa oli piikkejä, jotka pistivät ihoamme. Luostarissa oli myös monia muita ruumiillisen kurituksen muotoja. Itse aiheutettujen rangaistusten lisäksi meillä oli myös muunlaisia nöyryytys harjoituksia, jotka oli suunniteltu tukahduttamaan meidän ylpeytemme ja turhamaisuutemme. Yhdessä näissä rutiineissa papin täytyi maata lattialla keskellä oviaukkoa, niin että muut papit astuivat hänen päällensä aina kun he menivät tai tulivat huoneesta. Aina kun tein sen, niin tunsin olevani kuin mato, jonka päälle ihmiset astuivat, mutta ajattelin että Jumalan täytyi olla minuun kovin mieltynyt kun vapaaehtoisesti nöyryytin itseäni.

Pahin nöyryytys sisälsi lattian nuolemista kielemme kautta. Tehdessäni sitä tunsin olevani kuin eläin, kuin sika kieriskelemässä liejussa tai kuin koira nuuhkimassa ympäristöä. Joskus tunsin olevani kuin hyönteinen, joka ryömii tomussa.

Mutta kuitenkin rankaisin ja nöyryytin itseäni. En huomannut mitään muutosta tai parannusta luonteeseeni tai käyttäytymiseeni. Huomasin vain sen, että minun heikko ja syntinen luontoni oli voimakkaasti elossa. Esimerkiksi kun nuolin lattiaa puhtaaksi kielelläni, niin silloin koin voimakkaimmin turhuuden ja ylpeyden tunteita. Ajattelin, että kuinka ihmeellinen kaveri minä olen. Mitä tahdonvoimaa minulla täytyi olla. Rankaisin itseäni sellaisilla kivuliailla nöyryytyksillä. Kuinka ihmeellistä! Ymmärsin, että näiden järjettömien harjoitusten kautta keräsin itseeni ainoastaan ylpeyttä. Luostari on jalo ponnistus, joka on tuomittu epäonnistumaan. Miksi? Koska pappi tai munkki ottaa kammioon mukaansa hänen syntisen luontonsa.

Yritykseni tavoittaa Jumala mystiikan kautta

Noviisi vuosieni aikana yritin saavuttaa voiton lihastani ja sen intohimoista asketismin kautta. Omistauduin myös rukouksen harjoittamiseen. Tätä kutsuttiin henkiseksi kehitykseksi tai sisäiseksi elämäksi. Sen tarkoitus oli lisätä tehoa keskeytymättömään yhteyteen Jumalan, Jeesuksen ja Marian kanssa. Korkein päämäärämme oli saavuttaa todellinen mystiikka.

Noviisi aikanani en koskaan kokenut tätä toivottua mystiikkaa. Sen tähden ajattelin rukouksen harjoittamisen olevan todella vaikeaa. Meille näytettiin muutamia menetelmiä joiden kautta aika kului rukouksessa hyvin. Iltaisin meille luettiin kovaan ääneen hurskaan Herramme kärsimyksistä. Meidän piti kysyä seuraavanlaisia kysymyksiä: Kuka kärsii? Mitä hän kärsii? Miksi? Kenelle? Vastausten kautta näihin kysymyksiin oli tarkoitus saada meidät taipumaan katumuksen tekoihin syntiemme tähden ja uskon, toivon ja rakkauden tekoihin, kun meidän tuli valmistaa mielemme johtamaan meidät parempaan elämään. Yleensä olin nopea vastaamaan näihin kysymyksiin ja siten mielikuvitukseni vaelsi pois kappelista. Ajattelin Rooman katolisten kirjailijoiden pohdiskelut Kristuksen kärsimyksistä tosi kehnoiksi. Ne olivat ajatuksia, jotka miehet kirjoittivat värittäen ja valaen ne muottiin oman tunne-elämänsä mukaisesti. Ne eivät kyenneet saamaan minun huomiotani pitkäksi ajaksi.

Eräänä päivänä 1940 sain ajatuksen: Miksi en ottaisi Raamattua? Et löydä mitään ihmisten ajatuksista, mutta Jumalan itsensä ajatukset voi löytää. Luostarimme säännöissä oli kuitenkin kuunnella sitä mitä meille luettiin rukousten aikana. Emme saaneet lukea Raamattua näissä tilanteissa ellei siihen saatu lupaa erikseen. Se lupa myönnettiin minulle.

Väliaikainen Raamatun käyttäminen

Sen jälkeen kaikesta tuli erilaista. Rukoileminen ei aiheuttanut minulle enää henkistä väsymystä kuten ennen tapahtui. Aloin nauttimaan siitä ajatuksesta, että nyt minulla oli erehtymätön Jumalan sana ja se teki minut iloiseksi. Tiesin saapuneeni pyhälle maaperälle. Iloitsin Raamatullisesta tekstistä. Käännyin sen puoleen yhä uudelleen ja vapisin Jumalan tulen loimun läsnäolossa. Olin syvästi liikutettu Isän rakkaudesta, joka ojentautui eteeni Hänen sanastaan. Pidin kaikkein eniten rukoilemisesta kärsimyksen tarinan edessä. Jokainen lause paljasti jotakin Jeesuksen kärsimyksen suuruudesta. Hän nousi edessäni kunniassaan, armossaan, puhtaudessaan ja rauhassaan.

Jeesus ei ollut enää kylmä intellektuelli ajatus, ei enää epämiehekäs ja luonteeton nukke, jota minua oli kauan velvoitettu katsomaan lukemattomissa kuvissa. Hänen ja minun välillä on nyt side sielujen välillä. Oi kyllä, kahden sielun välillä, mutta ei vielä kahden persoonan välillä. Se tapahtui myöhemmin, kun tunsin Jeesuksen puhtaan evankeliumin kautta henkilökohtaisena, täydellisenä ja ainoana Pelastajana.

Minulla ei ollut pelastusvarmuutta

Se mikä on suurin este tällaiseen henkilökohtaiseen liittosuhteeseen on oppi mahdollisuudesta menettää armo. Kun olin eksyksissä mietiskellen kolmiyhteistä Jumalaa tai Jeesusta Kristusta, niin yhtäkkiä ajatus toisesta suunnasta ahdisti minua. Mutta tämä sama Jumala, tämä sama Jeesus Kristus, jonka nyt tunnet, niin olet Hänen kanssaan läheisimmässä liitossa ja Hän voi joku päivä hylätä sinut, sanoen: kirottu sielu mene iankaikkiseen tuleen! Ollakseni varma, tiesin että tämä tuomio saattoi olla ansioni syntieni tähden. Ja tämä mahdollisuus, jossa Jumala ja minä vihaisimme toisiamme häiritsi puhdasta suhdettani Häneen.

Halusin yhdistyä Mariaan

Toinen este Kristuksen täydelliseen rakkauteen on Marian palvonta. Rooman katolisen opin mukaan kiintymys Mariaan on paras keino saavuttaa kestävyyttä. Marian lapsi ei koskaan eksy. Tätä väitettä toistetaan jatkuvasti saarnapöntöstä. Ja tämä on vihjaus siitä että joka ei ole Marian todellinen lapsi on suuressa vaarassa päätyä helvettiin.

Huolimatta kaikista ponnisteluistani en koskaan onnistunut kehittämään suurta kiintymystä Mariaan. Minulle Maria jäi olennoksi, naiseksi, vaikkakin ylistetyksi ja siunatuksi naisten joukossa. Olin kyvytön yhdistämään Mariaan minkäänlaista jumalisuutta. Epäonnistuin asemoimaan hänet elämässäni. Rukoukseni Marialle olivat aina jonkin verran pidättyväisiä. En kyennyt kastautumaan häneen. Silti minua vaivasi epäonnistumiseni syvällisen kiintymyksen kehittämisessä Mariaan, se vaivasi minua suuresti.

Kun antauduin rukouksessani mietiskelemään kokonaan Jeesusta Kristusta, niin yhtäkkiä minulle valkeni, että harvoin rukoilin Mariaa. Ja siksi pelkäsin, että jonakin päivänä minut erotetaan iankaikkisesti Jeesuksesta Kristuksesta. Siksi sitten käännyin hermostuneesti kaiken armon välittäjättären puoleen (Maria). Rukoilin hartaasti Mariaa, että hän pelastaisi minut iankaikkiselta kadotukselta. Ja sitten kun luulin kiinnittäneeni Mariaan tarpeeksi huomiota, niin palasin Kristuksen luokse, Kristuksen, joka oli paljastanut itsensä Pyhässä Jumalan sanassa.

Myöhemmin etsin jotakin jumalallista Mariasta. Luulin voivani löytää hänestä ikuisen, passiivisen, asioiden alkuperäisen perustan ja feminiinisen, vastaanottavaisen, hedelmällisen periaatteen ilmestymisen koko luomakunnassa vastakohtana maskuliiniselle, aktiiviselle ja luovalle periaatteelle. Siten toivoin perustavani mystisen siteen Mariaan, joka voisi helpottaa rukouksiani hänelle. Mutta tämä etsintäni johti minut pakanuuden mereen.

Suurin ongelmani: Rooma väittää sillä olevan viimeisen sanan

Toinen kompastuskivi täydelliseen yhteyteen Kristuksen kanssa oli oppi, joka julistaa julkilausuman, että Rooman katolinen kirkko on korkein ja lopullinen lähde Jumalan ilmoituksen tuntemiseen. Miten tahansa tämä nähdään, niin tämä oppi alentaa Raamatun toisen luokan kirjaksi katolilaisten silmissä. Paavin kehotus lukea Raamattua ei voi muuttaa tätä tosiasiaa. Siksi Rooman katolainen ei voi koskaan täysin omistautua mietiskelemään Raamattua. Jumalallisen sanan syvemmät merkitykset, joista hän on vakuuttunut  täytyy aina päätellä siitä, että ne ovat aina ympäröity lukuisilla jos kysymyksillä. Jos kirkko on tehnyt jonkin julkilausuman jostakin asiasta, niin katolilaisen on luovuttava omasta vakaumuksestaan siitä mitä Raamattu sanoo ja vahvistettava kirkon näkemys asiasta. Siksi olisi johdonmukaisempaa jos kirkko paavien ja konsiilien julkilausumissa katolilaisille antaisi harkitumpia lausumia. Mutta tämä loisi ongelman, sillä nämä julkilausumat ovat usein kovin vaikeatajuisia ja teoreettisia. Niitä ei voi verrata elävään Jumalan sanaan. Ne ilmentävät kuivaa opillista järjestelmää. Sen lisäksi sellaisia julkilausumia pidetään erehtymättöminä, mutta ne eivät ole Jumalan sanaa. Ne jäävät ihmisten ilmauksiksi, vaikka Rooma väittää niiden olevan virheettömiä Pyhän Hengen antamisen kautta! Lopputuloksena on, että näistä julkilausumista puuttuu suora vetoomus, joka on Raamatussa. Se ei ole Jumala, joka puhuu suoraan ihmisille heissä. Ne jäävät ainoastaan jumalallisen sanan tulkinnaksi, jopa Rooman silmissä!

Raamattu Rooman varjossa

Rooman katolinen kirkko on epävarma Raamatusta eikä kirkko voi antaa varmaa julkilausumaa, koska siltä puuttuu elämä. Se kehottaa lukemaan Raamattua vaikka sellainen lukeminen ei johda mihinkään. Katolilaisilla Raamattu ei voi olla keskeisessä ja merkittävässä asemassa kuten se on Raamattuun uskovilla kristityillä. Yllä pidetty propaganda voi johtaa tilapäiseen Raamatun lukemisen elpymiseen Rooman katolilaisten keskuudessa, mutta pitkässä juoksussa se laantuu. Kuka lukisi jatkuvasti toisen luokan kirjaa päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, joka ei voi antaa absoluuttista varmuutta? Sitä paitsi se on kirja, joka tuo mukanaan sen riskin, että joku voi alkaa epäilemään kirkon oppeja, joka on pääsynti ja voi tietää iankaikkista kadotusta. Kaikki nämä epäilykset voitetaan Raamatullisen opin kautta, joka on pelastus ainoastaan armosta, ainoastaan uskon kautta, Raamattu on ainoastaan auktoriteetti - uskonpuhdistuksen opetus. Tämä on syy miksi reformoitu oppi sopii loistavasti siihen, että se saa aikaan aidon herätyksen ihmisen sielussa. Ihminen pelastuu ainoastaan uskon kautta - uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, Pelastajana.

Todellinen hengellinen liitto

Liitto Jumalan kanssa on olemukseltaan totaalista riippuvuutta Jumalasta; se on kahdenkeskinen suhde. Luontoon perustuva etsintä ei voi olla todellinen liitto, vaikka siinä koetaan totaalisesti toisen kanssa muuttumisen ilmiötä. Luonnontieteilijä havaitsee jotakin jumalallisen kaunista ja voi osoittaa Jumalan kädenjäljen luomakunnassa. Hän voi saavuttaa tietynlaisen ekstaasin, exoduksen kapeasti ja rajoitetusti omasta pienestä itsestään. Laajat hyvyyden, totuuden ja kauneuden näköalat voi paljastua hänelle. Mutta hän ei voi käsittää todellisen liiton olemusta, nimittäin persoonallista suhdetta Jumalan kanssa, vaikka hän teoreettisesti tunnustaisi persoonallisen Jumalan olemassaolon, universumin Luojan, jota ei voi samaistaa siihen, sillä se jää siitä erilleen. Luonnontieteilijällä ei ole kokemusta todellisesta yhteydestä Jumalan kanssa. On kyse absoluuttisesta yhteydestä elävän Jumalan kanssa, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan, Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isän kanssa.

Todellinen liitto ei ole ainoastaan riippuvaisuuden tunnetta Luojasta; se sisältää myös ymmärryksen Jumalan armon riippuvaisuudesta. Sillä tavalla on tehty kokonaan liitto Jumalan kanssa. Tietoisuus itsestään luotuna, ojentautuen taivasta kohti, sielu janoten Jumalan moniväristä valkeutta johtaa polvistuen jumaloimaan ja palvomaan ikuista ja ääretöntä Majesteettia; silloin kokee synnynnäistä halua kohti iankaikkista ja ääretöntä Majesteettia. Ihminen voi kokea tässä tietoisuudessa pitkään synnittömyyden tunteita. Tämä tietämättömyys johtuu epäonnistumisesta ja ettei ymmärrä sielun valkeuden olevan jumalallisen valkeuden heijastumaa. Jumalan valkeus hohtaa hänen sielussaan. Oppi yksin uskosta antaa sielulle täydellisen rauhan, niin ylä- kuin alamäissä. Tämän opin mukaan ihmisen pelastus on uskosta, joka perustuu yksinomaan Jeesukseen Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseen kuolleista.

Ollako vaiko eikö olla

Minun luottamukseni on, että Jeesus on minun pelastukseni. Tämä on se syy miksi tämä usko on vallannut syvällisesti olemukseni. Se on kaikkein läheisintä itseäni. Se on minun koko olemassaoloni hallitseva piirre, pannen energiani liikkeelle minussa, saaden koko persoonani suuntautumaan kohti Jeesusta. Tämä ei ole kivuliasta, sillä uskoni muuttuu armolliseksi Jeesuksen rakkaudeksi, joka lohduttaa. Myös epäilykset ovat poissa, sillä minun uskoni vilpittömyys ei minua pelastanut, vaan uskoni Jeesukseen. Siten sielu kääntyy pois itsestään. Tämä usko johtaa harjoittamaan todellista mystiikkaa, joka on hengellinen liitto Jumalan kanssa.

Yksin armosta - ihminen pelastuu ainoastaan yksin armosta. Hän ei voi ansaita taivasta. Jumalan uskollisuus pelastaa ihmisen. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni (Joh 10:28). Näiden lupausten kautta ihminen tietää olevansa täydellisesti turvassa Hyvän Paimenen käsivarsilla. Hän tietää ettei lankea pois Jumalan armosta. Jumala ei koskaan luovu kättensä töistä. Mikään ei enää häiritse rakkautta; helvetin pelko ei voi pimentää sen hehkua tai sammuttaa sen valoa.

Vain Raamattu - vain Raamattu on Jumalan ilmoituksen tallenne. Siinä on Jumalan ilmoitus Hänestä itsestään ihmiselle tarkasti tutkittavaksi Jumalan tahdosta ihmisille. Se on Jumalan puhdas lahja ihmiselle etsittäessä Jumalaa.

Totuus tekee sinut vapaaksi

Enää ei ihmisen traditio esitä väitteitä ihmiselle. Se on totta uskovien yhteydessä ja se on myös voimassa seurakunnalle, joka on pyhien yhteys jumalallisen palveluksen kautta ja on ollut niin läpi vuosisatojen. Uskova voi löytää monia suuria asioita, jotka johdattavat hänet ymmärtämään syvällisemmin Jumalan sanaa. Kirjoitukset jäävät aina lopulliseksi tuomioistuimen vetoomukseksi ja lopulliseksi testiksi kaiken opin totuudesta. Sen takia uskova tutkii tarkasti Raamattua ja kuuntelee sen sanomaa, rukoillen Hengen valaistumista ja niin elävä Jumala puhuu ihmiselle, täyttäen hänen sielunsa palvonnalla, hyvyydellä ja ilolla.

Ylennykseni ja epäilykseni

Kun olin ollut kirkon pappina seitsemän vuotta, niin minut ylennettiin filosofian professoriksi Rooman katolisen kirkon seminaarissa Brasiliassa. Kuitenkin vakavat epäilykset alkoivat ahdistamaan minua.

Mitä tein kun sellaiset epäilykset nousivat mieleeni? En ole ajatellut sellaisia vapaaehtoisesti. En suostunut harkitsemaan ajatusta, että kirkkoni oppi voisi olla väärä. Jos olisin edes hetkeksi hyväksynyt sen mahdollisuuden, että kirkkoni oppi olisi väärä, niin Rooman kirkon opetuksen mukaan olisin siitä hetkestä alkaen ollut syyllinen kuoleman syntiin.

Tämä täydellinen kielto epäillä tai kyseenalaistaa Rooman kirkko oppia on kirkon suuri voima. Protestantit ihmettelevät kuinka Rooman kirkon teologit voivat tutkia Raamattua huomaamatta puhdasta evankeliumia. Vastaus tähän on yksinkertainen fakta, sillä katolilainen ei ole vapaa; hän on sammumattoman tulen (helvetti) uhan alla, jos hän poikkeaa Rooman katolisen kirkon opista. Katolilainen ei edes hetkellisesti harkitse sellaista mahdollisuutta, että reformaation (protestantit) näkemys Raamatusta voisi olla oikea. Koska katolilainen olisi silloin varma, että Jumala sanoisi hänelle; sinä kirottu mene pois luotani.

Keskustelin usein hengellisen neuvonantajani kanssa epäilyksistäni, mutta hänen epäröimätön neuvonsa oli muuttumaton; Sinun epäilyksesi eivät ole syy luopua papillisista ajatuksistasi. Rooman katolisen kirkon opin mukaan joka kerta kun joku voittaa epäilyksensä, niin hän ansaitsee korkeamman aseman taivaassa. Meitä neuvottiin rukoilemaan lyhyt rukous sellaisessa tilanteessa ja pyrkiä ajattelemaan jotakin muuta. Kun epäilys oli myöhemmin hävinnyt, niin meidän piti kyetä tekemään siitä tutkimus. Meille opetettiin että oletus siitä että protestantit olisivat oikeassa tuli perkeleestä.

Tuomasmainen epäily sallittua

Olen tuonut esille että meitä kiellettiin epäilemästä katolisen kirkon oppia. Mutta metodologinen epäilys oli sallittua. Tällainen epäilys suotiin opetuksellisessa tarkoituksessa. Tuomas Akvinolainen käytti sitä systemaattisesti teoksessaan Summa Theologiae. Se tarkoittaa oikean asian esittämistä vastakkaisen näkemyksen kautta, että vastakkaisen näkemyksen voi ymmärtää paremmin ja  myöhemmin sen voi kumota paljon tehokkaammin. Samaa menetelmää sovelletaan keskusteluissa ei-katolilaisten kanssa. Katolilainen voi teeskennellä, että hänen vastustajansa on oikeassa, mutta tällainen aito tunnustus on mahdotonta.

Papilliset velvollisuudet lisäsivät epäilyksiäni

Pappina ensimmäinen valta, joka minulle annettiin oli päivittäisen messun viettäminen. Kun sanoin pyhät sanat, niin leivän ja viinin aineet muuttuivat Herran ruumiiksi ja vereksi - päivittäinen ihme minun käsieni kautta! Tämä muuttumisen oppi (transsubstantiaatio) ei koskaan kiehtonut minua. Tunsin tiettyä haluttomuutta polvistua näiden ulkoisten aineiden edessä. Jokin minussa kieltäytyi uhraamasta rukouksia ehtoollisleivälle. Jumalan rajoittaminen leivän ja viinin muotoon oli vastenmielistä syvimmille uskonnollisille tunteilleni. Minun oli vaikea kohottaa sieluni Jumalalle, joka ilmestyi minulle noissa kuolleissa asioissa. En todellakaan kokenut loistoa ylistetyn Pelastajan ollessa ehtoollisleipä, jota söin. Rooman katolisen kirkon kirjailijat ovat tietoisia tästä ongelmasta. He eivät koskaan mainitse; Jeesus joka on minun vatsassani, mutta sanovat; Jeesus joka on sydämessäni. Tahtomattaan he jotenkin muuttavat hengellistymisen kaavan: Tämä ON minun ruumiini!

Mikä on transsubstantiaation merkitys? Mitä merkitystä siitä on minulle jos Jeesus menee vatsaani leivän ja viinin muodossa? Todellinen suuri asia on elävä yhteys Pelastajan kanssa. Mitä hyvää on näissä ruumiillisen läsnäolon muodoissa? Ne kääntävät minun huomioni pois minun loisteliaasta Pelastajasta. Jeesus ilmestyy minulle Hänen sanansa ja Henkensä kautta. Perustukseni on Hänessä, kun Hän ilmoittaa itsensä evankeliumissaan.

Fyysinen läsnäolo?

Oppi maagisesta läsnäolosta transsubstantiaation tapahtumisen jälkeen pelästytti minua. Tunsin kuin olisin seisomassa tulen edessä, joka kärvensi minua, eikä se hehkunut lämmittäen minua. Tässä ei ole kyse rakkaudesta. Siksi en tiennyt mitä sanoa Hänelle. Kamppailin pakollisen kiittämisen kanssa. Tulin kauhistuneeksi näiden ajatusten vallatessa minut. Jälkeenpäin usein jäi jäljelle pelottava tyhjyys. Minulle toinen ongelma oli transsubstantiaation teoreettinen sekoittunut luonne. Rooman kirkon mukaan se ei ole todellisesti Jeesus joka laskeutuu ruumiineen ja sieluineen alttarille. Jeesus jää taivaaseen. Leivän ja viiniin aineet muuttuvat Jeesuksen ruumiin ja veren aineiksi. Tunsin suurta vaikeutta kääntyä Jeesuksen puoleen tällaisessa läsnäolossa. Tunsin sen esteeksi, kun halusin kääntyä Hänen puoleensa, sillä tällä tavalla Hänestä ei ole paljoakaan jäljellä todellisesta fyysisestä läsnäolosta.

Hengellinen läsnäolo

Monet protestanttiset teologit opettavat Jeesuksen todellisesta läsnäolosta Herran aterialla, mutta he ymmärtävät sen hengellisellä tavalla. He eivät yritä selvittää salaisuutta kylmillä järkisyillä. He ovat siitä huolimatta varmoja, että Jeesus on heidän kanssaan aterialla vakuuttaen heidät Hänen iankaikkisesta uskollisuudestaan ja rakkaudestaan merkin ja sinetin avulla, joka on leipä ja viini. Sen tähden Hänen pyhä ateriansa ei ole pelottavaa, vaikka siinä on jumalallisen Majesteetin puhdas läsnäolo, joka pikemminkin täyttää meidät yliluonnollisella rauhalla.

Toinen valtani, lisää epäilyksiä

Minun toiseksi tärkein tehtäväni pappina oli synnintunnustuksen sakramentin (parannuksen sakramentti) antaminen. Syntientunnustaminen on todella suuressa asemassa Rooman kirkon valtarakenteessa. Rooman kirkolle sen strateginen perusta on kaikkein tärkein. Se painottaa maallikoiden alamaisuutta papistolle. Syntientunnustamisessa pappi istuu tuomioistuimellaan. Katumuksen suorittaja tunnustaa oman heikkoutensa. Hän paljastaa salaisuutensa, jota hän ei paljasta kenellekään toiselle. Riippuu papista julistetaanko katumuksen suorittaja vapaaksi synneistään tai ei. Pappi päättää hänen puolestaan taivaasta ja helvetistä. En puhu tässä Raamatun perusteista, joita Rooman katolinen kirkko tuo esiin puolustaessaan syntientunnustamisen käytäntöä. Minä vain kysyn: Onko tämä loisteliasta Jumalan lasten vapautta? Onko tämä autuasta pelastusta, josta Raamattu ylistävästi puhuu? Onko tämä rauhaa, joka julistettiin Betlehemissä? Onko tässä minkäänlaista kuvaa Hyvästä Paimenesta, joka lähtee etsimään kadonneita lampaita erämaahan ja kantaa ne olkapäillään takaisin laumaan? Eikö lampaita enemminkin potkita pitkin syntientunnustamisen polkua niin sanottuun lammaslaumaan iankaikkisen kuoleman uhalla?

Todellinen tunnustaminen Jumalalle

On kuitenkin hyvä, että uskovalle, jolla on ahdistuksen kuormaa syyllisyytensä tähden, niin hän tunnustaa syntinsä Jumalalle. Se on hyvä, että hän tunnustaa ne jollekin luotettavalle henkilölle. Sillä voi olla kohottava vaikutus ja se voi lohduttaa häntä. Ihminen voi sydämessään olla rikkinäinen jonkin synnin tähden, niin että hän tuskin uskoo saaneensa syntiään anteeksi. Hän tietää, että Raamatun mukaan Jeesuksen anteeksiantavalla armolla ei ole rajoja. Mutta se voi vahvistaa häntä kun hänen kanssa on uskova, toinen Jumalan palvelija, joka avoimesti vahvistaa tämän totuuden ja hyvin persoonallisella tavalla: Jeesus kuoli sinunkin syntiesi tähden. Mutta tämä on aivan erilainen tunnustaminen ja synninpäästö kuin mistä Rooman katolinen kirkko opettaa. Harvoin olen kuullut kenenkään tulevan Rooman kirkon syntientunnustamiseen siksi että, että hänellä olisi ollut sydämessään syytöstä, kehotusta ja tarvetta. Suurin enemmistö tuli, koska heidän täytyy tulla. Se oli ongelmallinen homma, johon heidän täytyi käydä käsiksi jos he halusivat paeta helvettiä.

Totuus ahdistaa minua

Monta kertaa luin Raamattua ja kysyin itseltäni; Onko kirkkoni tämän kirjan mukainen? Raamatussa on selvästi sanottu, että ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä on Jeesus Kristus, joka otti pois synnin rangaistuksen Golgatan ristillä. Kuitenkin, minun kirkkoni opetti, että on useita välittäjiä ja erityisesti Maria, joka on kaiken armon välittäjätär. Aloin myös epäilemään sitä että oliko Jumala antanut paaville erehtymättömän auktoriteetin ja vallan selittää Raamattua ja oliko jokaisen kristityn velvollisuus hyväksyä paavin näkemykset. Onko se oikein, että paavilla on absoluuttinen auktoriteetti kumota ja sanoa toisella tavalla siitä mikä on selvää Raamatun sanaa? Koska erityisesti pelon kautta mieli halvaantuu ja ajatukset hämärtyvät, kuinka äly voi toimia kunnolla jos sen takana on pelko kuoleman synnistä ja helvetistä ja varsinkin jos johtopäätös on tuomio iankaikkiseen tuleen? Kriittisesti sanoen johtopäätöksen ymmärtäminen, joka on pakotettu toiminaan sillä tavalla on ilmeisesti epäluotettava. Tee mitä minä tekisin, en kyennyt saavuttamaan minkään asteista varmuutta Rooman katolisen kirkon opista. Parhaimmillaan voisin myöntää sen todennäköisenä totuutena, mutta en sen enempää. Valehtelisin itselleni jos väittäisin jotakin muuta. Alitajuntani ei voisi enää kauempaa onnistua järjenvastaisesti tuomitsemaan minun älyllistä epävarmuuttani. Olin liian kauan tarkkaillut alitajuntani toimintaa. Tiesin, että omatuntoni syyttäisi minua aina itsepetokseen syyllistymisestä. Ja jos pitäisin sen näkemyksen, niin minua ei voitaisi enää kutsua Rooman katolilaiseksi. Kirkkoni oppi ajoi minut sieltä pois.

Oppikirjassamme, Theolgia Maralis, Aertnijs Damen, XII nro. 323, olin lukenut, että ihminen joka itsepäisesti epäilee uskon totuutta on selvästi harhaoppinen ja siten hän on kadottanut uskonsa. Ajatuksen mukaan, "Dubius in fide, infidelis est" (Kuka tahansa epäilee uskoaan on uskoton), en ollut enää Rooman katolisen kirkon uskova. Voin ainoastaan vakuuttaa sinnikkäästi, että katolisen kirkon argumentit Jumalan ilmoituksesta eivät kyenneet muodostamaan mitään muuta kuin todennäköisyyksiä. Tämä sinnikkyys ei kummunnut kapinallisesta mielenlaadustani eikä ylpeydestä. Se oli yksinkertaisesti asia, jossa olin vilpitön itseäni kohtaan. Minut oli asetettu vastakkain kahden elämäntavan valinnan kanssa: Voisin jäädä Rooman katolilaiseksi ja jatkaa elämääni valehtelijana; tai voisin pysyä uskollisena minun syvällisille ajatuksilleni ja jättää katolinen kirkko. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Lutherin sanoin, voin sanoa, Tässä seison enkä muuta voi.

Olin seisonut hiekalla en kalliolla

Se oli kauhea hetki, kun kaikessa vilpittömyydessä tunsin velvollisuudekseni kieltäytyä alistamasta mieltäni Rooman kirkon opillisille julkilausumille.  Siihen asti Rooman katolinen kirkko oli ollut minun tukeni, kallio jolle olin rakentanut vakaumukseni. Nyt näin rakentaneeni taloni hiekalle. Rehelliset itse analyysin aallot olivat vieneet hiekan pois sen perustuksista, talo romahti ja minä kulkeuduin sen mukana epätoivon tulvassa. En löytänyt mistään tukea johon olisin nojautunut. Minun täytyi yksin työntäytyä läpi monen elämän näkemyksen aluskasvillisuuden.

Sellaisten sydämen epäilysten kanssa en kyennyt enää olemaan Rooman katolisen kirkon pappi. Maanpäällinen luostari helvettini päättyi. Jätin muotojen ja varjojen elämän ja tulin kiehtovaan todellisuuden maailmaan, jossa olin viimein vapaa hengittämään. Luovutin pois virkani professorina ja jätin Rooman katolisen kirkon. Laitoin syrjään papin kauhtanan (asun), joka Brasilian lämmössä imi itseensä lämpöä ja kävelin kevyesti vapaana paita hihasillani. Mutta syvällä sisimmässäni kannoin vielä syyllisyyden taakkaa.

Pelastettu yksin armosta, uskon kautta

Ulkonaisesti olin vapaa, mutta sisäisesti minulla ei ollut rauhaa, sillä olin kokonaan kadottanut näkyvistäni Jumalan. Sain paljon apua Rio de Janeiron evankelisesta seurakunnasta - paikallisesta seurakunnasta, jossa seurakunta perusti uskonsa ainoastaan Raamatun opetuksiin.  Heidän myötätuntonsa auttoivat minua todella paljon. He toimittivat minulle siviilivaatteita, sillä minulla ei ollut rahaa ostaa niitä ja he antoivat minulle ruokaa ja suojaa. Olen aina heille kiitollinen. Mutta suurin osa heidän saarnaamisestaan vaikutti minuun. Se oli minulle täysin uutta kuulla sellaista Raamatun selitystä. Mutta voisiko ei-katolinen saarnaaja auttaa minua? Katolisessa pappisseminaarin koulutuksessa kun olin pappina, olin säännöllisesti kuullut väitteitä tällaisten seurakunnan vääristä opetuksista, mutta en ollut koskaan ymmärtänyt mitä ne olivat opettaneet. Rio de Janeirossa kuulin saarnaajan selittävän ettei ihminen voi pelastaa itseänsä tai ansaita pääsyään taivaaseen omien ponnistelujensa kautta, koska hän on kokonaan kadotettu ja toivoton. Tähän kaikkeen kykenin sydämestäni yhtymään, sillä olin selkeästi kokenut kyvyttömyyteni muuttaa itseäni. Huolimatta suurimmista ponnisteluistani ja kaikenlaisista katumuksistani, en ollut onnistunut tulemaan toisenlaiseksi persoonaksi. Saarnaaja meni vieläkin pidemmälle ja näytti, että on ainoastaan yksi tie, jonka kautta voi vapautua synnistä ja se on annettu täydellisenä Jumalan lahjana ja uutena elämänä. Hän näytti minulle kuinka tämä kokemus saadaan suoraan Jeesukselta Kristukselta, joka antaa sen ilmaiseksi ja virheettömästi kaikille, jotka luovuttavat itsensä Hänelle, täydellisesti luottaen Hänen täydelliseen uhriinsa.

Elämä ja valkeus

Aluksi minun oli vaikea uskoa tätä. Se oli kuin satukertomus - liian hyvää olakseen totta. Näin Kristukselle antautumisen kauneuden. Se kuulosti ihmeelliseltä ja samaan aikaan se näytti liian helpolta ja halvalta. Katolisena olin uskonut pelastuksen olevan elämän kovin taistelu, asia josta tuli taistella ja ansaita Jumalan mielisuosio. Mutta nyt aloin ymmärtämään todellista Raamatun opetusta. Kyllä, pelastus on todellakin vaikein asia maailmassa ja se täytyy ansaita täydellisen kuuliaisuuden kautta kaikella Jumalan lain vaatimuksella, toisin sanoen, täydellisellä synnittömyydellä. Mutta hämmästyttävä tosiasia on, että Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika on täyttänyt kaikki nämä vaatimukset meidän puolestamme, jos uskomme Häneen.

Ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen. (Room 3:24-26).

Lopultakin ihmeellinen läpimurto oli toteutunut. Sieluni avautui täysin Kristukselle, Häneen täysin luottaen. Kykenin näkemään etteivät juutalaiset ristiinnaulinneet Kristusta - minä sen olin tehnyt. Hän otti minun syntini. Ääretön salaman välähdys valaisi entisen elämäni roskakasat. Sieluni oli kuin pommitettu kaupunki edessäni, ja täytyin tuskalla kuin näin syntini, jotka olivat tunkeutuneet koko olemukseeni. Mutta roskakasan lävitse ymmärsin ja tiesin, että Kristus oli antanut minulle anteeksi ja tehnyt minusta todellisen kristityn. Minusta oli tullut uusi luomus. Jeesus puhui Hänen ja todellisten kristittyjen välisestä suhteesta näillä sanoilla, Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut (Joh 10:14).

Minä olin aloittanut uuden elämän, kaikella tuntemuksella läheisestä yhteydestä Jumalaan, jota en ollut koskaan ennen tuntenut kaikkina päivänäni katolisena pappina. Rooman kirkon kuollut lakihenkisyys oli takana päin ja tulevaisuus oli elävä henkilökohtainen yhteys ihmeellisen Jumalan kanssa.

 

Alkuperäinen teksti:
jesus-is-savior.com/ Testimonies/priest2

Linkkisuositukset:
Entisten katolilaisten todistuksia
Mitä katolinen kirkko opettaa
Katolisuuden ekumeniasta